Жизнь как история: Lempistä tuli tekstiilitaiteilija

Рассказ из серии «Жизнь как история«, где на простом финском рассказывается о повседневной жизни обыкновенных финнов.

Lempistä tuli tekstiilitaiteilija

Synnyin luovutetussa Karjalassa, Korpiselän pitäjässä. Isä oli maanviljelijä ja äiti opettaja. Myös isoisä ja hänen sisko olivat opettajia. Minä haaveilin jo lapsena opettajan ammatista. Kävin kotiteollisuuskoulun ja halusin pyrkiä eteenpäin, valmistua käsityönopettajaksi. Mutta sitten tuli talvisota, ja minun perhe evakuoitiin Korpiselältä. Kotirintamalla tarvittiin vapaaehtoisia, ja minä ilmoittauduin ilmavalvontatehtäviin kolmen muun samanikäisen tytön kanssa. Valvontatornissa oli jäätävän kylmä, varsinkin yöllä. Työvuoro oli aina kaksi tuntia. Kun sotatilanne paheni, meidätkin evakuoitiin ja lähetettiin oman perheen luo Keski-Suomeen. En ollut koskaan ollut niin kaukana kotoa, ja kaikki oli vaikeaa. Uutisissa kuulin, että Suomi oli luovuttanut Karjalan rauhanneuvotteluissa. Itkin koko junamatkan.

Meidät sijoitettiin taloon, jossa oli seitsemän poikaa. Yksi poika oli kuollut sodassa ja toinen oli haavoittunut, invalidi, ja oli siksi kotona. Tuo mies hakeutui koko ajan seuraani. Se oli vähän kiusallista, koska olin paljon nuorempi. Kun täytin 18, hän kihlasi minut ja häät vietettiin pian.

Elämä ei ollut helppoa, kaikesta oli puutetta. Ensimmäinen lapsi syntyi vuoden kuluttua. Tuli uusi sota ja näytti siltä, että Suomi saa Karjalan takaisin. Isä, äiti ja pikkusisko palasivat takaisin Karjalaan. Matkalla isä kuoli liikenneonnettomuudessa. Kotiin paluu ei ollutkaan ilojuhla.

Äiti ei jaksanut hoitaa maatilaa yksin, joten minä ja mieheni lähdimme Karjalaan viljelemään maata. Synnytin siellä kaksi lasta. Sotauutiset muuttuivat huonoiksi keväällä 1944, ja meidän täytyi taas lähteä Karjalasta. Pian tämän jälkeen meidän puolitoistavuotias poika kuoli keuhkokuumeeseen. Suru oli suuri.

Sodassa meni kaikki omaisuus, mutta emme antaneet periksi. Jonkin ajan kuluttua me ostimme pienen maa-alueen ja rakensimme kodin. Rahaa ei ollut, lapsia syntyi lisää ja työtä oli enemmän kuin jaksoi tehdä. Jälkeenpäin ihmettelin usein, miten oli mahdollista selvitä ison perheen kanssa, kun mies oli invalidi. Mutta hän oli ihmeellinen mies, ei koskaan valittanut ja teki työtä kuin terve mies, vaikka hänellä ei ollut oikeaa kättä.

Minusta ei tullut käsityönopettajaa, mutta kankaankutomisesta tuli rakas harrastus, vaikka minulla oli sille aikaa vasta 50-vuotiaana. Minua kutsuttiin tekstiilitaiteilijaksi. Pidin siitä nimestä ja pääsin vähän opettamaankin, kun sain neuvoa muita käsitöissä.

Mieheni kuoli vuonna 1978. Tunsin silloin itseni hyvin yksinäiseksi. Muutama vuosi myöhemmin tapasin kuitenkin uuden miehen ja hänen kanssa sain elää 10 vuotta. En enää pystynyt asumaan yksin, joten muutin vanhusten palvelutaloon. Talvisodassa tehdystä ilmavalvontatyöstä sain pienen rintamamieseläkkeen. Muistan hyvin sota-ajan tapahtumia, mutta minun on vaikeampi muistaa kaikkea, mitä tapahtuu tänä päivänä.

Перевод на русский язык: