Hеnning Mаnkell * Johаn Werkmäster
Mies nousee taksiin. Perillä taksikuski huomaa, että mies istuu takapenkillä kuolleena. Onko hän saanut sairaskohtauksen, vai onko hän tehnyt itsemurhan?
Komisario Kurt VVallander saa pian tietää, että mies on murhattu.
Mutta kuka on murhannut hänet ja miksi?
Henning Mankeli on ruotsalainen kirjailija, joka on kirjoittanut useita suosittuja rikosromaaneja.
Oli iltapäivä huhtikuun lopulla. Komisario Kurt Wallander istui työhuoneessaan Ystadin poliisitalossa. Kello oli vähän yli viisi.
Wallander nousi, asteli ikkunan ääreen ja katseli ulos. Ulkona puut heiluivat kovassa tuulessa.
Satoi. Lämpömittari näytti neljää astetta. Kevät ei ollut päässyt vielä kunnolla vauhtiin.
Wallander puki takin päälleen.
Hän käveli ulos poliisitalon ovesta ja meni autonsa luo.
Hän ajoi kohti kaupungin keskustaa, kääntyi Malmövägenille ja pysähtyi marketin pihaan.
Kännykkä soi juuri, kun Wallander oli astumassa ulos autosta.
Soittaja oli Hansson, toinen poliisi.
— Missä olet? Hansson kysyi.
— Olin menossa ostamaan ruokaa, Wallander vastasi.
— Se saa odottaa, Hansson jatkoi. Sinun pitää tulla tänne. Olen sairaalassa. Tapaamme pihalla.
— Mitä on tapahtunut? Wallander kysyi.
— Sitä on vähän vaikea selittää. Parasta että tulet tänne, Hansson vastasi.
Wallander ajoi sairaalaan.
Matka kesti vain muutaman minuutin. Hansson odotti sairaalan pääoven luona. Hän näytti palelevan kylmässä sateessa.
— Sinun pitää puhua erään taksinkuljettajan kanssa, Hansson selitti. — Hän on tuolla sisällä kahvilla. Hän on hyvin järkyttynyt.
Wallander seurasi Hanssonia sairaalan kahvilaan.
Taksinkuljettaja istui siellä.
Hän oli noin 50-vuotias, lihava mies. Miehen nimi oli Stenberg. Hän näytti säikähtäneeltä.
— Mitä on tapahtunut? Wallander kysyi.
Taksimies kertoi.
Hän oli saanut tilauksen Svartesta, pieneltä asuinalueelta Ystadin läheltä. Tilaajan nimi oli ollut Alexandersson. Mies oli sanonut, että hän odottaa taksia päätien varressa.
— Kun tulin Svarteen, mies seisoi siellä odottamassa kuten oli luvannut, Stenberg kertoi. — Hän istui takapenkille ja pyysi ajamaan keskustaan. Näin peilistä, että mies laittoi silmät kiinni. Luulin, että hän nukahti. Kaupungissa pysäytin auton torin laitaan. Mies ei liikahtanut. Yritin herättää häntä, mutta en saanut häntä hereille. Ajoin suoraan sairaalaan. Täällä lääkärit kertoivat, että mies oli kuollut.
— Oliko hän kuollut? Wallander varmisti ja rypisti otsaansa.
Stenberg ja Hansson nyökkäsivät molemmat.
— Näyttikö mies sairaalta tai oliko hän loukannut itsensä? Wallander kysyi.
— Ei, sellaista en huomannut, Stenberg sanoi.
— Tiedämmekö, kuka kuollut mies on? Wallander kysyi.
Hansson otti esiin muistikirjansa ja luki:
— Göran Alexandersson, 49 vuotta. Yksityisyrittäjä, toimii tietokonealalla. Asuu Tukholmassa. Hänellä oli lompakossa aika paljon rahaa ja useita luottokortteja.
— Merkillinen tapaus, mutta oletan, että mies sai sydänkohtauksen. Mitä lääkärit sanovat? Wallander kysyi.
— He eivät tiedä, mihin mies kuoli.
— He tutkivat miehen ruumiin tarkemmin ja selvittävät kuolinsyyn, Hansson selitti.
♦♦♦
Tuntia myöhemmin Wallander tiesi vähän enemmän kuolleesta miehestä. Hansson oli soittanut Tukholmaan ja puhunut Alexanderssonin sihteerin kanssa. Alexandersson oli ollut naimisissa, mutta eronnut kymmenen vuotta sitten. Hänellä oli ollut myös yksi lapsi, poika. Poika oli kuollut seitsemän vuotta sitten.
— Kysyitkö, mitä mies teki Ystadissa? Wallander kysyi.
— Kyllä, Hansson vastasi. Hän oli sanonut sihteerille, että hän on viikon lomalla. Hänellä oli huone Ystadissa, hotelli Kung Karlissa.
— Lähdetäänpä käymään siellä, Wallander sanoi.
♦♦♦
Wallander ja Hansson tutkivat Alexanderssonin hotellihuoneen.
He kävivät huoneen tarkasti läpi, mutta eivät löytäneet mitään mielenkiintoista. Sen jälkeen he kyselivät hotellin työntekijöiltä, oliko heillä jotain tietoa miehestä, mutta mitään ei selvinnyt.
Kukaan ei ollut soittanut Alexanderssonin huoneeseen tai käynyt hänen luonaan.
— Mies asui täällä Ystadissa, mutta oli Svartessa kun tilasi taksin. Miten hän sinne pääsi? Wallander mietti.
— Kyselen taksiyhtiöstä, onko joku kuljettanut hänet sinne, Hansson sanoi.
He ajoivat takaisin poliisiasemalle.
Wallander meni työhuoneeseensa.
Kello oli melkein kahdeksan, kun Hansson koputti ovelle.
— Oletko saanut jotain selville? Wallander kysyi.
— Kyllä, tarkistin taksit, Hansson kertoi. Alexandersson on ajanut taksilla Svarteen kolme kertaa neljän päivän aikana. Joka kerta hän on jäänyt pois Svarten laitamilla. Hän on ajanut sinne päin aikaisin aamulla ja soittanut iltapäivällä taksin hakemaan pois.
Wallander nyökkäsi.
— Ehkä hänellä oli rakastajatar Svartessa, Wallander sanoi.
Hän nousi ja asteli ikkunan ääreen.
Puista näki, että tuuli oli yltynyt.
Pian tulisi myrsky.
♦♦♦
Kaksi päivää myöhemmin aamulla Wallanderin puhelin soi. Soittaja oli lääkäri, jolla oli tietoja Alexanderssonista. Lääkäri oli tutkinut miehen ruumiin.
— Mihin hän kuoli? Wallander kysyi. Oliko se sydänkohtaus vai aivoverenvuoto?
— Ei kumpikaan, lääkäri vastasi.
— Näyttää siltä, että hän joko teki itsemurhan tai sitten joku murhasi hänet.
— Murhasi? Tarkoitatko, että Alexandersson murhattiin taksin takapenkillä? Wallander ihmetteli.
Lääkäri sanoi:
— En tiedä, miten murha on tapahtunut. Tiedän vain, että hän kuoli myrkkyyn. Myrkky on ollut sekoitettuna johonkin juomaan tai ruokaan, jota Alexandersson on syönyt.
Se oli yllättävä tieto.
Wallander ei olisi ikinä uskonut, että joku olisi murhannut miehen.
Wallander istui työpöytänsä ääressä.
Huoneessa oli myös kaksi muuta poliisia: Hansson ja Ann-Britt Höglund.
— Näyttää siis siltä, että Alexandersson on murhattu, Wallander sanoi. — Hänen kuolemansa ei ollut luonnollinen, vaan hänet myrkytettiin. Emme vielä tiedä, milloin hän sai myrkkyä ja miten kauan kesti ennen kuin myrkky alkoi vaikuttaa.
— Onko mahdollista, että hän teki itsemurhan? Ann-Britt Höglund kysyi.
— Ei, Wallander vastasi.
— En usko, että kuolettavaa myrkkyä ottanut henkilö soittaisi taksin. Olen melko varma siitä, että Alexandersson murhattiin.
He päättivät, että Ann-Britt Höglund yrittää saada yhteyttä Alexanderssonin entiseen puolisoon.
Nainen asui tiettävästi Ranskassa.
Hansson puolestaan pyytäisi Tukholman poliisia tutkimaan Alexanderssonin kodin.
Hansson ja Ann-Britt Höglund lähtivät huoneesta.
Wallander kaatoi itselleen kupin kahvia.
Hän asteli ikkunan ääreen ja pohti, mistä aloittaisi.
Puoli tuntia myöhemmin hän istui autossaan ja ajoi kohti Svartea.
Aurinko paistoi ja tuuli oli tyyntynyt.
Wallander ajatteli, että ehkä kevät sittenkin tulisi pian.
Hän pysäytti auton ja astui ulos.
Tänne Alexandersson oli siis tullut, Wallander ajatteli. Mies oli tullut tänne aamulla ja palannut takaisin Ystadiin iltapäivällä.
Hän oli tehnyt saman monena päivänä peräkkäin.
Neljäntenä päivänä hänet oli myrkytetty, ja hän oli kuollut taksin takapenkille.
Wallander lähti kävelemään ja tutki aluetta. Rannalla oli useita kesähuviloita, jotka olivat tyhjillään tähän aikaan vuodesta. Wallander kohtasi kävelyllään vain pari ihmistä. Alue tuntui melkein autiolta.
Hän kääntyi ja palasi autolle.
Hän aikoi juuri lähteä ajamaan, kun hän näki vanhan naisen eräässä puutarhassa.
Hän asteli aidan luo.
— Anteeksi, Wallander huusi naiselle.
Nainen kääntyi ympäri ja katsoi uteliaana Wallanderia.
— Minun nimeni on Kurt Wallander. Olen Ystadin poliisista, Wallander sanoi.
Nainen tuli aidan luo ja ojensi kätensä.
— Minä olen Agnes Ehn, nainen esitteli itsensä.
— Täällä on kaunista, Wallander sanoi.
— Asutteko täällä ympäri vuoden? hän kysyi naiselta.
— Ei, vain puoli vuotta kesäaikaan, nainen vastasi. — Tulen yleensä huhtikuun alussa ja viivyn lokakuuhun. Talvella asun Halmstadissa. Olen eläkkeellä oleva opettaja. Mieheni kuoli joitakin vuosia sitten.
— Satuitteko näkemään viime viikolla miestä, joka tuli tänne muutaman kerran yksin taksilla? Wallander kysyi.
Naisen vastaus yllätti hänet.
— Kyllä minä näin. Hän halusi tilata taksin ja lainasi minulta puhelinta sitä varten. Jos se nyt oli se mies, jota tarkoitat. Hän oli hyvin kohtelias. Hänen nimensä taisi olla Alexandersson.
— Juuri häntä minä tarkoitan, Wallander sanoi.
— Onko jotain tapahtunut? Agnes Ehn kysyi.
— Valitettavasti Alexandersson on kuollut, Wallander sanoi.
Nainen näytti pelästyneeltä.
— Kamalaa. Mitä tapahtui? hän kysyi.
— Emme tiedä vielä, Wallander vastasi. Toistaiseksi tiedämme vain, että hän on kuollut. Onko teillä mitään tietoa, mitä hän teki täällä Svartessa? Hän on kai käynyt tapaamassa jotakuta.
Nainen mietti.
Hän ei osannut kertoa paljon.
— Mies meni tästä rantaan päin. Toiselta puolelta taloa menee polku rantaan. Alexandersson käveli polkua ja jatkoi eteenpäin rantaa pitkin. Hän tuli takaisin vasta iltapäivällä, nainen kertoi.
— Oliko hän yksin? Wallander kysyi.
— Kyllä, mutta hän on tietenkin voinut tavata jonkun rannalla, Agnes Ehn vastasi.
— Ranta tekee mutkan, joten näen siitä vain pienen osan.
Wallander jatkoi kyselemistä, ja Agnes Ehn vastasi sen verran kuin pystyi.
Alexandersson ei ollut näyttänyt levottomalta tai käyttäytynyt millään tavalla oudosti. Hän oli ollut kiltti, kohtelias ja ystävällinen.
— Hän halusi ehdottomasti maksaa puhelunsa, Agnes Ehn kertoi. — Surullista, että hän on kuollut. Hän oli oikein mukava mies.
Wallander nyökkäsi.
Hän antoi puhelinnumeronsa Agnes Ehnille ja pyysi soittamaan, jos tämä muistaisi vielä jotain.
Sitten hän ojensi kätensä ja kiitti avusta.
Hän kiersi talon ja käveli polkua pitkin rantaan.
Hän asteli vesirajaan asti.
Ranta oli autio.
Ketään muita ei näkynyt, mutta kun Wallander kääntyi, hän näki, että Agnes Ehn katseli häntä.
Alexanderssonin on täytynyt tavata joku täällä rannalla tai jossakin muualla Svartessa, Wallander ajatteli.
Kysymys kuului, kuka se on ollut.
Wallander käveli rantaa pitkin vähän matkaa. Sitten hän kääntyi takaisin autolleen ja ajoi poliisitalolle.
Hän meni työhuoneeseensa ja sulki oven.
Yhden aikaan hänellä alkoi olla nälkä.
Juuri kun hän oli lähdössä lounaalle, oveen koputettiin.
Hansson astui sisään.
Hän näytti siltä kuin hänellä olisi jotain tärkeää kerrottavaa.
— Kuten muistat, Alexanderssonin poika kuoli seitsemän vuotta sitten, Hansson aloitti. — Hänet surmattiin. Ketään ei kuitenkaan saatu kiinni tai tuomittu teosta.
Wallander tuijotti Hanssonia pitkään.
— Hyvä, hän sanoi sitten. — Nyt meillä on jotain, mistä voimme jatkaa. Tosin en oikein tiedä, mitä.
Nälkä oli poissa.
Wallanderilla oli nyt muuta ajateltavaa.
Kello neljä iltapäivällä Ann-Britt Höglund koputti Wallanderin oveen.
— Sain kiinni Alexanderssonin entisen puolison, hän sanoi ja astui huoneeseen. — He ovat olleet erossa useita vuosia eivätkä ole tavanneet tai puhuneet keskenään. Mutta nainen tietysti järkyttyi, kun kerroin, että Alexandersson on kuollut.
— Oliko hänellä mitään tietoa siitä, miksi mies oli tullut tänne? Wallander kysyi.
Ann-Britt Höglund vastasi:
— Ei. Hän ei tiennyt myöskään ketään, jolla olisi jokin syy murhata Alexandersson.
— Kysyitkö jotain heidän pojastaan ja pojan kuolemasta? Wallander tiedusteli.
— Ei, en kysynyt, Ann-Britt Höglund sanoi.
— Se pitäisi tehdä. Sinun pitää soittaa naiselle uudestaan, Wallander sanoi.
Ann-Britt Höglund nyökkäsi ja lähti huoneesta.
♦♦♦
Wallander lähti poliisitalolta vähän yli viisi.
Hän istui autoon ja lähti ajamaan Svarteen päin. Tällä kertaa hän jätti auton vähän kauemmas taloista.
Hän avasi takaluukun ja otti esiin kumisaappaat.
Hän pani saappaat jalkaan ja käveli alas rantaan.
Alexanderssonin on täytynyt tavata joku täällä rannassa, Wallander ajatteli.
Tarkemmin sanottuna hänen on täytynyt sopia tapaamisesta jonkun kanssa. Myrkkymurhaajaa ei kohdata sattumalta.
Wallander käveli rantaa pitkin ja tarkasteli kesähuviloita.
Ehkä joka kolmannessa talossa näytti olevan asukkaita.
Seuraavana päivänä Wallander ja Ann-Britt Höglund tulisivat takaisin.
He koputtelisivat huviloiden oville ja kyselisivät Alexanderssonista.
Jonkun on täytynyt nähdä hänet rannalla. Jonkun on täytynyt nähdä, kenet hän on tavannut.
Äkkiä Wallander näki, että hän ei ollut rannalla yksin.
Häntä vastaan asteli vanha mies.
Miehen vierellä kulki iso musta koira.
Mies nosti hattua ja tervehti Wallanderia.
— Kevät on myöhässä tänä vuonna, mies sanoi.
— Niin on, mutta kyllä se pian tulee, Wallander vastasi.
Hän kumartui taputtamaan koiraa.
— Te varmaan käytte rannalla joka päivä, Wallander sanoi.
— Kyllä. Olen asunut täällä siitä asti, kun jäin eläkkeelle. — Asun tuossa talossa vähän matkan päässä, mies sanoi ja osoitti rannan taloja.
Wallander nyökkäsi. Hän sanoi:
— Olen Ystadin poliisista. Oletteko nähnyt täällä viime päivinä miestä, joka on kuljeskellut yksin rannalla?
— En, kuka se olisi mahtanut olla? mies sanoi ja hymyili.
— Tähän aikaan vuodesta täällä ei ole muita kulkijoita kuin minä.
— Oletteko aivan varma? Wallander kysyi. Mies sanoi:
— Kyllä, käyn koiran kanssa ulkona kolme kertaa päivässä. En ole nähnyt täällä kulkemassa ketään, ennen kuin nyt tapasin teidät.
Wallander nyökkäsi.
— Sitten en häiritse teitä enempää, hän sanoi.
Wallander jatkoi eteenpäin.
Vähän ajan päästä hän pysähtyi ja kääntyi. Koiraa taluttavaa miestä ei enää näkynyt.
Mies tietää jotain, Wallander ajatteli. Hän oli nähnyt miehen silmistä, että tämä tiesi jotain, mitä ei halunnut kertoa.
Wallander mietti, mitä se voisi olla.
Wallander katseli ympärilleen.
Ranta oli tyhjä.
Hän seisoi aivan hiljaa useita minuutteja. Sitten hän käveli takaisin autolleen ja ajoi kotiin.
Seuraavana aamuna Wallander heräsi aikaisin ja hikisenä.
Hän oli nähnyt painajaisunta, mutta hän ei muistanut, mitä unessa oli ollut.
Hän kävi suihkussa, joi aamukahvin ja luki lehden.
Kun hän ajoi kohti poliisitaloa, aurinko paistoi siniseltä taivaalta.
Päivästä voisi tulla lämmin.
Kevät oli vihdoin tullut.
Kahdeksalta Wallanderilla oli kokous Hanssonin ja Ann-Britt Höglundin kanssa.
— Puhuin uudelleen Alexanderssonin entisen puolison kanssa, Ann-Britt Höglund sanoi. — Kysyin heidän pojastaan. Hän ei halunnut puhua siitä. Hän kertoi, että pojan kimppuun oli käyty kadulla Tukholmassa. Vaikutti siltä, että hyökkäyksellä ei ollut mitään tarkoitusta. Poikaa ei edes ryöstetty.
— Uskon edelleen, että Alexanderssonin kuolema liittyy jollain tavalla hänen poikansa kuolemaan, Wallander sanoi.
Hän kääntyi Hanssonia kohti.
— Sinä saat selvittää pojan kuolemaa tarkemmin. Minä ja Ann-Britt lähdemme Svarteen kyselemään tietoja asukkailta.
♦♦♦
Kurt Wallander ja Ann-Britt Höglund ajoivat kohti Svartea.
— Täällä on kaunista, Ann-Britt Höglund sanoi.
— Kyllä, ainakin silloin kun aurinko paistaa, Wallander vahvisti.
He pysäköivät alueen keskelle.
He olivat suurentaneet Alexanderssonin valokuvan tämän ajokortista ja ottaneet siitä kopioita.
He aikoivat näyttää valokuvaa ihmisille ja kysellä, olivatko nämä nähneet Alexanderssonia.
Wallander sanoi:
— Aloitetaan rannalla olevista huviloista. Aloita sinä toisesta päästä rantaa, niin minä aloitan toisesta päästä. Tapaamme puolivälissä. Yritä myös selvittää, keitä asuu tyhjissä huviloissa.
— Mitä oikeastaan haluat saada selville? Ann-Britt Höglund kysyi.
— Totuuden, Wallander vastasi. — Joku on varmasti nähnyt Alexanderssonin rannalla. Jonkun on täytynyt nähdä, kenet hän on tavannut.
♦♦♦
Ann-Britt Höglund meni ensin Agnes Ehnin taloon.
Wallander aloitti toisesta päästä talorivistöä.
Ensimmäisessä talossa oven avasi 30-vuotias nainen.
Hänellä oli päällään tahrainen haalari.
— En halua, että minua häiritään, nainen sanoi ärtyneenä.
— Olen poliisista, Wallander sanoi.
— Oletko ehkä nähnyt viime päivinä miestä kulkemassa yksin rannalla? hän kysyi naiselta.
— Kun maalaan, minulla on verhot alhaalla. En ole nähnyt ketään, nainen vastasi.
— Oletko taiteilija? Wallander kysyi.
— Kyllä. Se ei kai ole rikos, nainen sanoi.
— Etkä ole nähnyt mitään? Wallander varmisti.
Nainen puisti päätään.
— Sitten en häiritse enempää, Wallander sanoi.
Nainen sulki oven ja pani sen lukkoon. Wallander asteli seuraavaan taloon.
Talo oli melko uusi, ja siinä oli kaksi kerrosta.
Kun hän soitti ovikelloa, sisältä kuului koiran haukuntaa.
Wallander odotti.
Koira lopetti haukkumisen.
Oven avasi sama vanha mies, jonka Wallander oli aiemmin tavannut rannalla.
— Jaha, te taas, mies sanoi, eikä näyttänyt yllättyneeltä.
— Olen täällä kyselemässä rannan taloissa asuvilta ihmisiltä, ovatko he nähneet jotain, Wallander sanoi.
— Kerroin jo, että en ole nähnyt ketään, mies sanoi.
— Joskus voi muistaa jotain jälkeenpäin, Wallander sanoi.
Mies astui sivuun ja päästi Wallanderin sisään.
Koira nuuhki tulijaa uteliaana.
— Asutteko täällä ympäri vuoden? Wallander kysyi.
— Kyllä, mies vastasi. — Olin yli 20 vuotta lääkärinä Nynäshamnissa. Kun jäin eläkkeelle, muutin vaimoni kanssa tänne.
— Ehkä puolisonne on nähnyt jotain. Onko hän paikalla? Wallander kysyi.
— Hän on sairas. Hän ei ole nähnyt mitään, mies vastasi.
Wallander otti esiin muistikirjansa.
— Mikä teidän nimenne on? Wallander kysyi.
— Ture Stenholm, mies vastasi. Vaimoni nimi on Kajsa.
Wallander sanoi:
— En häiritse tämän enempää. Mutta tulen ehkä takaisin muutaman päivän päästä puhumaan rouvan kanssa.
— Se ei kannata, Ture Stenholm sanoi. — Hän on hyvin sairas. Hänellä on syöpä ja hän kuolee pian.
— Ymmärrän, Wallander sanoi ja jatkoi:
— En häiritse teitä enempää.
Ture Stenholm avasi oven Wallanderille.
— Oliko myös puolisonne lääkäri? Wallander kysyi.
— Ei. Hän oli juristi, hän toimi syyttäjänä, mies vastasi.
Wallander kävi vielä kolmessa talossa, mutta mitään uutta ei selvinnyt.
Hän käveli autolle odottamaan Ann-Britt Höglundia.
Tälläkään ei ollut mitään kerrottavaa.
Vain Agnes Ehn oli nähnyt Alexanderssonin, ei kukaan muu.
He ajoivat takaisin Ystadiin.
♦♦♦
Kun Wallander astui työhuoneeseensa, puhelin soi. Soittaja oli lääkäri, joka oli tutkinut Alexanderssonin ruumiin. Hänellä oli lisää tietoa myrkystä.
Lääkäri kertoi:
— Alexandersson on voinut saada myrkyn siten, että hän ei ole huomannut sitä. En osaa sanoa, miten nopeasti myrkky on alkanut vaikuttaa, mutta siihen on kulunut ainakin puoli tuntia. Sen jälkeen kuolema on seurannut nopeasti.
Wallander kiitti lääkäriä ja lopetti puhelun.
Hän kutsui paikalle Hanssonin ja Ann-Britt Höglundin ja kertoi heille lääkärin puhelusta.
Sen jälkeen hän kertoi toisesta lääkäristä, Ture Stenholmista, joka asui rantahuvilassa Svartessa.
— Minulla on sellainen tunne, että ratkaisu löytyy Stenholmin talosta, Wallander sanoi.
— Lääkäri tuntee myrkyt, Ann-Britt Höglund sanoi.
— Kyllä, mutta en minä sitä ajattele, Wallander sanoi. — Se on jotain muuta. En vain keksi, mitä se on.
Hän pyysi Hanssonia selvittämään kaiken mahdollisen Ture Stenholmista ja hänen puolisostaan.
Wallander, Hansson ja Ann-Britt Höglund eivät tapaisi muutamaan päivään.
Huomenna olisi vappuaatto.
Heillä kaikilla olisi vappuna vapaata.
Vapunpäivänä Wallander kävi tapaamassa vanhaa isäänsä.
Hän myös käytti tilaisuutta hyväkseen ja maalasi keittiön.
Vapaapäivät kuluivat nopeasti.
Pian hän oli jälleen työn ääressä poliisitalolla.
Hansson tuli Wallanderin työhuoneeseen.
Hän oli ottanut selvää Ture Stenholmista ja tämän vaimosta.
— En löytänyt mitään epäilyttävää, Hansson sanoi. Kumpikaan ei ole tehnyt mitään laitonta tai rikokseen viittaavaa. Kajsa Stenholm oli juristi. Hän toimi syyttäjänä Nynäshamnissa monta vuotta.
— Tiedän, Wallander sanoi.
Hansson laski Wallanderin pöydälle kansion.
— Tässä ovat kaikki tiedot Stenholmin pariskunnasta, Hansson sanoi.
Wallander kiitti Hanssonia.
Kun hän oli jälleen yksin huoneessaan, hän alkoi tutkia kansiossa olevia papereita. Tunnin päästä hän oli lukenut paperit huolellisesti läpi.
Hän ei ollut löytänyt mitään epäilyttävää. Silti hän oli varma, että Stenholmilla oli jotain tekemistä Alexanderssonin kuoleman kanssa.
Wallander meni Ann-Britt Höglundin luo ja antoi kansion hänelle.
— Haluan, että käyt läpi nämä paperit, Wallander sanoi. — Minä ja Hansson olemme lukeneet ne, mutta emme ole löytäneet mitään. Ehkä sinä löydät jotain.
Myöhemmin iltapäivällä Ann-Britt Höglund palautti kansion ja ravisti päätään.
Hänkään ei ollut löytänyt papereista mitään outoa.
Wallander sanoi:
— Meidän pitää varmaan aloittaa alusta. Nähdään aamulla. Päätetään silloin, miten jatketaan.
♦♦♦
Wallander lähti poliisitalosta ja ajoi Svarteen.
Hän teki kävelyretken rannalla, mutta ei tavannut ketään.
Mikä on se asia, mitä minä en huomaa? Vanhan lääkäri Stenholmin ja Alexanderssonin välillä on jokin yhteys. En vain keksi, mikä se on, hän mietti.
Wallander ajoi takaisin Ystadiin.
Hän otti Stenholmin tiedot sisältävän kansion mukaan kotiinsa.
Hän istui myöhään iltaan keittiön pöydän ääressä ja tutki kansiossa olevia papereita yhä uudelleen.
Äkkiä hän pani merkille asian, jota hän ei ollut ajatellut aikaisemmin.
Se oli vain pieni yksityiskohta, joka ei luultavasti merkinnyt mitään.
Hän päätti kuitenkin tutkia asiaa seuraavana päivänä.
Sinä yönä Wallander nukkui huonosti.
♦♦♦
Seuraavana päivänä Ystadissa satoi. Wallander saapui poliisitalolle jo seitsemältä. Hän joi ensin kupin kahvia.
Sen jälkeen hän käveli toiselle puolelle poliisitaloa, jossa syyttäjä Per Akessonilla oli huone.
Wallander tiesi, että Akessonilla oli tapana tulla aikaisin töihin.
Hän koputti oveen.
Akesson kutsui hänet sisään.
— Jaha, sinäkin olet täällä aikaisin, Akesson sanoi. — Sinulla on varmaan tärkeää asiaa.
— En tiedä, onko se tärkeää, mutta tarvitsen apuasi, Wallander sanoi.
Hän kertoi lyhyesti Alexanderssonin kuolemasta ja Ture Stenholmista.
Wallander selitti Akessonille:
— Tarvitsen apua asiassa, joka koskee rouva Stenholmia. Kajsa Stenholm on toiminut syyttäjänä, niin kuin sinäkin. Hän on toiminut Nynäshamnissa, mutta hän on ollut myös joitakin lyhyitä jaksoja syyttäjänä Tukholmassa.
Wallander selasi papereitaan.
Hän jatkoi:
— Seitsemän vuotta sitten Kajsa Stenholm oli joitakin kuukausia syyttäjänä Tukholmassa. Samaan aikaan Alexanderssonin pojan kimppuun hyökättiin kadulla ja hän kuoli. Tarvitsen apua selvittääkseni, onko näillä tapahtumilla jokin yhteys.
— Kuinka vanha poika oli?
Akesson kysyi.
— Hän oli täyttänyt 18, vastasi Wallander. — Hänen nimensä oli Bengt Alexandersson. Ehkä Kajsa Stenholmilla oli jotain tekemistä tapauksen tutkimusten kanssa. Voitko selvittää asiaa?
Akesson nyökkäsi.
— Teen mitä voin. Mutta älä odota liikoja, hän sanoi.
♦♦♦
Kolme tuntia myöhemmin Akesson soitti Wallanderille.
— Asia selvisi nopeammin kuin luulin, Akesson sanoi.
— No, mitä sait selville? Wallander kysyi. Akesson kertoi:
— Sain selville, että olit tosiaan oikeassa. Kajsa Stenholm oli syyttäjänä Tukholmassa, kun Alexanderssonin poika kuoli. Hän johti tapauksen tutkimuksia. Hän myös päätti lopettaa tutkimukset, kun ketään epäiltyä ei löydetty. Kajsa Stenholmin mielestä pojan tappajan etsimistä ei kannattanut jatkaa. Syyllistä ei koskaan saatu kiinni.
— Kiitos avusta, Wallander sanoi.
— Palaan asiaan.
Wallander laski puhelimen kuulokkeen.
Sitten hän nousi ja meni ikkunan luo.
Ikkunalasi oli huurussa.
Ulkona satoi rankasti.
Hän seisoi hetken ikkunan ääressä ja mietti.
Sen jälkeen hän soitti Hanssonille ja Ann-Britt Höglundille ja pyysi heitä tulemaan huoneeseensa.
Parin minuutin päästä molemmat olivat paikalla.
Wallander kertoi, mitä hän oli saanut tietää. Kajsa Stenholm oli hoitanut tutkimukset, jotka koskivat Alexanderssonin pojan kuolemaa.
— Mutta se ei välttämättä tarkoita, että naisella olisi jotain tekemistä pojan isän kuoleman kanssa. Sinähän kerroit, että nainen on kuolemansairas, Ann-Britt Höglund sanoi.
— Hänen miehensä väitti niin, Wallander sanoi. — En ole itse tavannut naista.
— En tiedä, mitä uskoa. En ymmärrä, miten asiat liittyvät yhteen, Hansson sanoi.
Wallander totesi:
— Se selviää vain yhdellä tavalla. Minä ja Ann-Britt lähdemme Svarteen Stenholmien luo ja selvitämme, mitä oikeastaan tapahtui.
Kurt Wallander ja Ann-Britt Höglund ajoivat Svarteen.
Wallander pysäköi Stenholmien huvilan eteen. Hän avasi portin, ja he kävelivät pihan yli talolle. Wallander soitti ovikelloa.
Vanha lääkäri Stenholm avasi oven heti.
Kumma kyllä, koiraa ei näkynyt.
— Toivottavasti emme häiritse, Wallander sanoi. — Meidän pitää esittää joitakin kysymyksiä.
— Mistä asiasta? Ture Stenholm kysyi äkäisenä. Hän näytti ärtyneeltä ja pelokkaalta.
— Kysyisin vielä rannalla kävelleestä miehestä, Wallander sanoi.
— Olen jo sanonut, että en ole nähnyt häntä, Stenholm sanoi.
— Haluaisin puhua vaimonne kanssa, Wallander sanoi.
— Se ei käy, Stenholm vastasi. Hän on vakavasti sairas. Hän makaa sängyssä. Mitä hän olisi nähnyt? Miksi te ette jätä meitä rauhaan!
Wallander nyökkäsi ja sanoi:
— Emme häiritse enempää. Emme ainakaan nyt. Mutta me tulemme takaisin ja silloin teidän pitää päästää meidät sisään.
Wallander nykäisi Ann-Britt Höglundia käsivarresta ja he alkoivat kävellä porttia kohti.
Ovi heidän takanaan pamahti kiinni.
— Miksi annoit periksi niin nopeasti? Ann-Britt Höglund kysyi.
— Joskus kannattaa antaa ihmisille aikaa ajatella, Wallander sanoi. — Sitä paitsi tarvitsen kotietsintäluvan syyttäjä Akessonilta, että voimme tutkia talon.
— Uskotko, että Ture Stenholm on tappanut Alexanderssonin, Ann-Britt Höglund kysyi.
— Kyllä, Wallander vastasi. — Olen varma siitä. Mutta en vieläkään tiedä, miten kaikki liittyy toisiinsa.
He ajoivat takaisin Ystadiin.
Samana päivänä Wallander sai Akessonilta kotietsintäluvan Stenholmin huvilaan. Wallander päätti kuitenkin, että he menisivät Svarteen vasta seuraavana päivänä.
♦♦♦
Wallander heräsi aikaisin seuraavana aamuna. Hän veti ikkunaverhon ylös.
Ystadin kaupungin yllä lepäsi sankka sumu.
Hän otti esiin puhelinluettelon ja etsi Stenholmin numeroa.
Se ei ollut luettelossa.
Hän soitti numerotiedusteluun, josta kerrottiin, että numero oli salainen.
Wallander nyökkäsi itsekseen.
Hän oli arvannut oikein.
Wallander päätti lähteä Svarteen yksin.
Tällä kertaa hän ei ottaisi mukaan Ann-Britt Höglundia.
Sumu oli kuin paksu ja pehmeä seinä.
Wallander ajoi hitaasti.
Kello näytti muutaman minuutin yli kahdeksan, kun hän pysäköi Stenholmin huvilan luo.
Hän käveli portista ja soitti ovikelloa.
Vasta kolmannen soiton jälkeen Ture Stenholm avasi oven.
Kun hän näki, kuka ovella oli, hän yritti vetää oven kiinni.
Wallander sai kuitenkin jalan oven väliin ja veti oven auki.
— Teillä ei ole oikeutta tunkeutua sisään! vanha mies huusi.
— Minä en tunkeudu, Wallander sanoi. — Minulla on syyttäjän lupa tutkia talonne.
Ture Stenholm näytti äkkiä hyvin väsyneeltä.
— Tulkaa sitten sisään, hän sanoi hiljaa.
Wallander seurasi häntä huoneeseen, jossa oli useita kirjahyllyjä täynnä kirjoja. Koiraa ei näkynyt.
Wallander ja Stenholm istuivat nojatuoleihin.
— Eikö teillä ole todellakaan mitään kerrottavaa minulle? Wallander kysyi.
— En ole nähnyt mitään miestä rannalla, Stenholm sanoi.
— Vaimoni ei ole myöskään nähnyt ketään. Hän makaa yläkerrassa. Hän on hyvin sairas.
Wallander huokaisi.
Hän päätti mennä suoraan asiaan.
-Teidän puolisonne on toiminut syyttäjänä, hän aloitti. — Seitsemän vuotta sitten puolisonne toimi jonkin aikaa syyttäjän virassa Tukholmassa. Hän hoiti 18-vuotiaan pojan, Bengt Alexanderssonin, kuolemaan liittyneet tutkimukset. Koska ketään epäiltyä ei löydetty, vaimonne päätti lopettaa tutkimukset. Muistatteko tapauksen?
— En tietenkään muista, Stenholm sanoi. — Minulla ja vaimollani ei ollut tapana puhua työasioista.
Wallander sanoi:
— Mies, joka on kuljeskellut täällä rannalla, on kuolleen pojan isä. Hänet myrkytettiin ja hän kuoli taksin takapenkille. Onko teillä jotain sanomista siihen?
Vanha mies istui hiljaa.
Hänellä ei ilmeisesti ollut mitään sanottavaa.
— Kun jäitte eläkkeelle, muutitte Svarteen, Wallander sanoi.
Hän jatkoi:
— Svarte on pieni paikka, jota juuri kukaan ei tiedä. Teidän nimeänne ei ole puhelinluettelossa ja numeronne on salainen. Voi olla, että haluatte olla vain rauhassa, mutta siihen voi olla jokin muukin syy. Luulen, että muutitte tänne salaa. Halusitte paeta jotakin, mitä oli tapahtunut. Halusitte paeta jotakuta henkilöä, jota ette halua kohdata. Onko näin?
Wallander katsoi Stenholmia, mutta vanha mies ei edelleenkään sanonut mitään.
Wallander jatkoi:
— Te ja vaimonne muutitte tänne pakoon Alexanderssonia. Alexandersson vihasi vaimoanne. Hänen mielestään vaimonne ei ollut tehnyt tarpeeksi, jotta hänen poikansa kuolema olisi selvinnyt. Hän vainosi teitä. Te muutitte tänne, mutta hän löysi teidät.
Ture Stenholm huokaisi raskaasti, mutta oli edelleen hiljaa.
— Te luulitte, että olitte päässeet pakoon Alexanderssonilta, Wallander sanoi. — Mutta eräänä päivänä näitte hänet. Hän käveli teitä vastaan rannalla, kun olitte kävelemässä koiran kanssa. Hän syytti vaimoanne siitä, että pojan kuolema oli ratkaisematta. Hänen mielestään se oli vaimonne syy. Mies käyttäytyi uhkaavasti. Hän palasi takaisin joka päivä. Te ette tienneet, miten pääsisitte eroon hänestä. Lopulta kutsuitte hänet sisään taloon. Niinkö siinä kävi?
Ture Stenholm voihkaisi.
Sitten hän nyökkäsi.
Wallander sanoi:
— Te kutsuitte Alexanderssonin sisään. Lupasitte ensin, että hän saisi puhua sairaan vaimonne kanssa. Tarjositte hänelle kahvia, jossa oli myrkkyä. Sitten sanoittekin, että hän voisi palata seuraavana päivänä. Ehkä sanoitte, että vaimonne nukkui tai voi huonosti. Ongelma oli ratkaistu. Alexandersson oli saanut myrkyn. Tiesitte, että hän kuolisi pian. Kuolema näyttäisi sydänkohtaukselta. Niinkö kaikki kävi?
Vanha mies istui liikkumatta paikallaan. Wallander odotti.
Hän näki ikkunasta, että ulkona oli edelleen sakea sumu.
— Vaimoni ei tehnyt koskaan mitään virhettä, Ture Stenholm sanoi äkkiä. — Ajat muuttuivat. Rikoksia tehtiin enemmän ja ne olivat entistä raaempia. Poliisi ja syyttäjä eivät voineet mitään sille asialle. Se ei ollut heidän syynsä. Ymmärrätte varmaan, kun olette itse poliisi?
Wallander nyökkäsi.
— Mutta Alexandersson syytti vaimoani, vanha mies jatkoi. — Hänen mielestään oli vaimoni vika, että hänen poikansa kuolemaa ei selvitetty. Hän vainosi ja uhkaili meitä monta vuotta. Luulimme, että pääsimme hänestä eroon, kun muutimme tänne. Mutta eräänä päivänä hän löysi meidät.
Ture Stenholm vaikeni.
Sitten hän nousi nojatuolista.
— Mennään vaimoni luo. Hän voi kertoa itse, hän sanoi.
Kurt Wallander ja Ture Stenholm nousivat portaat yläkertaan.
Yläkerrassa oli iso ja valoisa huone.
Kajsa Stenholm makasi sängyssä.
Koira makasi lattialla.
— Vaimoni ei nuku. Voitte mennä hänen luokseen ja puhua hänelle, Ture Stenholm sanoi.
Wallander astui naisen luo.
Nainen oli hyvin laiha.
Kasvojen luut näkyivät selvästi ihon alta. Naisen pää näytti aivan pääkallolta.
Äkkiä Wallander ymmärsi, että nainen oli kuollut.
Hän kääntyi nopeasti ympäri.
Ture Stenholm seisoi oviaukossa.
Hänellä oli toisessa kädessään pistooli. Hän nosti pistoolin Wallanderia kohti.
— Tiesin, että tulette takaisin, Stenholm sanoi. — Siksi oli hyvä, että vaimoni sai kuolla.
— Pankaa pistooli pois, Wallander käski.
Vanha mies puisti päätään.
Wallander oli lamaantunut pelosta.
Sitten kaikki tapahtui nopeasti.
Mies suuntasi pistoolin kohti omaa päätään ja painoi liipaisinta.
Laukauksen kaiku jylisi huoneessa.
Stenholmin ruumis kaatui laukauksen voimasta puolittain ovesta ulos. Seinille roiskui verta.
Vanha mies oli kuollut.
Wallanderia huimasi ja hän luuli pyörtyvänsä.
Hän kompuroi ulos ovesta ja alas portaita.
Hän kaivoi esiin kännykkänsä ja soitti poliisitalolle.
— Yhdistäkää Hanssonille tai Höglundille! Heti! Wallander sanoi puhelimeen.
Vähän ajan päästä Ann-Britt Höglund vastasi.
Wallander huokaisi.
— Kaikki on ohi.
— Olen Stenholmin luona Svartessa. Täällä on kaksi ruumista.
— Mitä on tapahtunut? Oletko loukkaantunut? Ann-Britt Höglund kysyi.
— En ole. Tulkaa vain tänne nopeasti, Wallander vastasi.
Wallander meni ulos.
Ranta oli kietoutunut sumuun.
Hän seisoi sumun keskellä ja odotti poliiseja. Hän tunsi itsensä surulliseksi ja alakuloiseksi. Jälleen kerran hän oli ollut mukana todistamassa murheellista tapahtumaa.
Joskus hän mietti, olisiko hänen sittenkin pitänyt valita jokin toinen ammatti.
Vähän ajan päästä poliisiautot ja ambulanssit tulivat Stenholmin talolle. Ann-Britt Höglund nousi autosta.
Hän näki Wallanderin, joka näytti mustalta varjolta valkoisen sumun keskellä.
— Mitä on tapahtunut? hän kysyi.
— Olemme ratkaisseet taksin takapenkille kuolleen miehen murhan, Wallander sanoi.
Ann-Britt Höglund katsoi häntä.
Hän odotti, että Wallander olisi sanonut vielä jotain, kertonut lisää.
— Ei muuta, Wallander sanoi.
— Se on ainoa asia, jonka olemme tehneet.
Wallander alkoi kävellä hitaasti poispäin rantaa pitkin.
Pian hän oli kadonnut sumuun.
4 пинга