Небольшой фантастический рассказ. Для хорошо владеющих финским.
’’Huomaatko minussa mitään erilaista?” kysyn Didieriltä heti, kun hän on saanut istuuduttua. Olen törmännyt ystävääni sattumalta, syrjäisessä pikku ruokakaupassa, ja saanut hänet taivuteltua kupilliselle läheiseen kahvilaan.
Didier katsoo minua vino hymy kasvoillaan. Hän näytti samalta silloin, kun työnsin lapsena kieleni Lintuvaaran koulun pihalla olevaan kaiteeseen talvella. Kun hän vei minut kaverinsa kotibileisiin ja joutui taluttamaan sieltä kotiin. Kun kerroin päässeeni opiskelemaan paikkaan, johon hän oli yllyttänyt minua hakemaan. Yleensä vinoa hymyä seuraa viiltävä kommentti, mutta nyt hän ei tavoilleen poikkeuksellisesti sano mitään.
Nautin odotuksen painosta välillämme. Kaadan korostetun hitaasti teekannusta meille molemmille.
”En ole se, joksi minua luulet”, sanon ja jään tarkkailemaan Didierin reaktiota.
Hän nostaa kulmakarvojaan. ”Et ole Hissu?”
’’Olen. Mutta en se Hissu, jonka kuvittelet tapaavasi tänään Helsingissä. Osaatko pitää salaisuuden?”
Didier tarttuu teekuppiinsa kaksin käsin, ottaa hörpyn ja kolauttaa sen takaisin tassille. Sitten hän vilkaisee ympärilleen ja nyökkää pienieleisesti.
Nojaan pöydän yli, jotta voin puhua hiljempaa. ’’Olen löytänyt keinon liikkua ajassa taaksepäin. Tulen puolen vuoden päästä tulevaisuudesta.”
Hänen kasvonsa puhkeavat leveään hymyyn.
’’Arvasin, ettet usko”, sanon. ’’Mutta totta se on.” Pujotan oikean käteni housuntaskuun ja vedän sieltä esiin tulitikkurasian kokoisen laitteen. Se on alumiinikuorinen, painava ja tuntuu mukavan lämpimältä. Laitteen keskellä on valkoinen nappula, jossa lukee ”2d”, ja sen vieressä on sammunut merkkivalo. Ujutan laitteen Didierille pöydän alitse. Kun sormemme hapuilevat toisiaan, mietin, onko tämä sittenkään hyvä idea. Voisiko hän lähteä karkuun sen kanssa? Mutta hän ei tee elettäkään noustakseen tuolista. Hän tutkii laitetta sylissään, kääntelee sitä puolelta toiselle. Didier vaistoaa, että kyse on tärkeästä asiasta, ja jopa hän osaa halutessaan olla hienotunteinen.
Hän nojaa vuorostaan lähemmäs ja kysyy: ’’Miten se toimii?”
’’Kun menen nukkumaan, painan tuota nappia”, osoitan laitetta ja samalla saan otettua sen luontevasti takaisin kämmeneeni. ’’Yön aikana se vie minut kaksi päivää taaksepäin.” Sujautan sen takaisin taskuuni.
Ystäväni ottaa siemauksen teetä, ja minäkin muistan viimein maistaa omaani. Käteni tärisevät innostuksesta.
’’Olen nyt matkustanut taaksepäin kuusi kuukautta”, julistan hiljaa mutta voitonriemuisesti. ’’Nuorrun jatkuvasti. Uskon, että se alkaa näkyä jo kasvoissa.” Käännyn kohti spottivaloa, jotta Didier voi ihailla tasoittunutta ihoani.
’’Elät yhden päivän eteenpäin ja yön aikana hyppäät kaksi taaksepäin”, hän toteaa.
Hän saa heti jutun juonesta kiinni, ja olen suoraan sanottuna hieman yllättynyt, sillä vaikka Didier on ihan terävä — onhan hän minun ystäväni -, olin varautunut vääntämään asiaa rautalangasta. Sen sijaan hän ravaa jo eteenpäin ajatuksineen.
’’Kuinka suuri toimintasäde on?”
’’Tuota… kolmisen metriä. Riittää hyvin ihmiselle, ja sen säteen sisäpuolella olevat tavarat siirtyvät myös.”
”He ovat selkeästi miettineet asiaa alusta asti. Asiakkaat tuskin haluaisivat herätä joka aamu alasti ja ilman tärkeimpiä tavaroitaan.” Hän ottaa siemauksen ja katsoo kaukaisuuteen. ’’Olisi mielenkiintoista kokeilla, siirtyvätkö muut elolliset otukset vai onko se koodattu sinulle henkilökohtaisesti.”
Kommentti huolestuttaa minua, ja kokeilen vaistomaisesti taskuani. Eihän hän varastaisi ystävältään? ’’Luulisin, että laite on henkilökohtainen. Myyjä vannotti minua nukkumaan aina yksin, jotta ei synny minkäänlaisia… häiriötiloja.”
Ystäväni kohottaa kulmakarvojaan. ’’Niin, mutta aina on rajatapauksia. Kimalainen ikkunalaudalla. Hämähäkki ilmastointikanavassa. Naapurin akvaariokala aivan seinän toisella puolella. Kyllähän sellaista voisi helposti tapahtua.”
Tuota en ollut tullut ajatelleeksi. Olin otaksunut, että laitteen toimintasäde pysähtyy seinään, mutta tajuan sen olleen vain oletukseni — missään ei oikeastaan ole lukenut niin.
Suoristan ryhtiäni. ’’Kysymys nukkumisesta on tosiaan mielenkiintoinen”, totean. ’’Ensimmäisen siirtymän tein omassa sängyssäni, mikä oli jälkikäteen arvioituna virhe. Aamulla heräsin itseni vierestä — sen ansiosta tiesin, että laite toimii jo ennen kuin se oli saapunut — ja jouduin etsimään uuden majapaikan. Kokeilin hotellia, otin jopa Kämpistä sviitin”, naurahdan, sillä se ei todellakaan ole minun tyylistäni, ’’mutta se oli vielä huonompi idea. Siellähän on joka yö eri vieraat, ja se pariskunta, jonka välistä heräsin, oli onneksi vielä aamulla niin sekaisin, että ehdin paeta paikalta, ennen kuin he nostivat mekkalan. Niin nyt sitten olen majaillut paikassa, jossa ei ole varsinaisesti tungosta.” Epäröin hetken, ennen kuin paljastan loput. ’’Eli yhden tutun rappukäytävän ullakolla, kun minulla sattui olemaan sinne avaimet.”
Totuus on se, että minä majailen ullakolla, en omista juuri mitään enkä voi nukahtaa kenenkään kainaloon.
Ystäväni katsoo minua säälien. ”Ei ole helppoa olla edelläkävijä”, Didier toteaa. ’’Mutta mistä tämä ajatus nuorentumisesta?”
’’Eikö se ole ihan loogista?” hämmästelen hänen kysymystään. ’’Jos ajassa liikkuu taaksepäin, niin nuorenee.”
Meistä kahdesta minä olen aina ollut pikkuisen nopeaälyisempi tällaisissa asioissa. Didier puolestaan on hyvä ihmisten kanssa. Siksi hän on menestynyt. Ajattelen, että hän haluaa edelleen pitää minuun yhteyttä vain yhdestä syystä: muistaakseen, kuka oikeasti on. Muistutan häntä ajasta ennen lehtihaastattelulta, kun hän ei vielä osannut hienoja sanoja ja saimme molemmat kympin viikkorahaa.
’’Juurihan sinä kerroit, että törmäsit itseesi ensimmäisenä aamuna. Ja jos silloin muistit, että olit edellisenä päivänä saanut käsiisi tämän uuden laitteen ja käyttänyt sitä, niin silloinhan sinun aivosi eivät mitenkään ole voineet nuorentua yön aikana, sillä muistaminen perustuu hermosolujen rakentamiin yhteyksiin.” Hän katsoo minua ärsyttävän varmana itsestään. ’’Minun hypoteesini on, että sinä et nuorru ollenkaan. Sinä liikut taaksepäin ajassa, toki, mutta vanhenet samalla. Jos et usko minua, vedä kunnon kännit. Kun heräät krapulassa, niin voit todeta, että keho muistaa.”
Tuijotan ystävääni ilmeettömin kasvoin. ’’Minä en niin tuosta alkoholista välitä,”
’’Ymmärrät pointin. Vedä sitten vaikka pussillinen sipsejä. Tuossa iässä huomaat kyllä, miten se vaikuttaa seuraavana aamuna.”
’’Tarkoitatko tässä iässä?” kysyn. ’’Mehän olemme samanikäisiä.” Kolmen viikon tarkkuudella.
Didier oikaisee selkäänsä, ja hänen kasvonsa osuvat valoon uudesta kulmasta. Yhtäkkiä hän näyttää vanhalta. Hän virnistää ja naksauttaa rystysiään tavalla, joka on aina raivostuttanut minua eikä mitenkään sovi hänen asemassaan olevalle ihmiselle.
’’Tuo sinun mallisi”, Didier osoittaa taskuani, ”on ensimmäistä sukupolvea,” Hän kaivaa omasta povitaskustaan samankokoisen laitteen, jossa on napin sijasta pyöreä säädin. Kurotan sitä kohti, mutta hän pitää laitteen tiukasti otteessaan ja tarjoaa sitä vain katseltavakseni. Kumartuessani lähemmäs näen, että säätimen ympärillä oleva asteikko kulkee yhdestä kolmeenkymmeneen. Pieni digitaalinen näyttö juoksuttaa numeroita sitä mukaa, kun hän pyörittelee säädintä.
’’Kuukausi kerrallaan on aika paljon mukavampi liikkua”, hän toteaa. ’’Jos tätä jatkaa parisen vuotta, pääsee takaisin 60 vuotta. Ajattelin tähdätä Woodstockin tienoille ja elellä siitä sitten eteenpäin normaalia vauhtia.” Hän hymyilee sujauttaessaan laitteen povitaskuunsa. ’’Eteenpäin tällä ei vielä pääse, mutta eiköhän sellaisiakin malleja kohta tule.”
Kasvoni pyyhkiytyvät ilmeettömiksi, kun tajuan suunnitelmani valuvan hiekkaan. Olin laskenut sen varaan, että tulisin hyötymään tulevaisuuteen liittyvästä tiedosta ja varmistamaan sillä toimeentuloni. Mutta nyt kuka tahansa uudemman mallin ostanut ehtii tehdä sen ennen minua.
’’Kuule, me olimme hyviä ystäviä”, Didier sanoo ja ottaa minun käteni käsiinsä pöydän päällä. ’’Enkä saisi kertoa sinulle tulevaisuudesta. Mutta tämän verran sanon: tulevaisuus on mössöä. Älä missään nimessä palaa sinne.”
En saa sanaa suustani mutta katson häntä kysyvästi.
’’Mitä luulet, että se Hissu tekee, joka heräsi aamulla vierestäsi? Se tekee saman kuin sinä. Uudestaan ja uudestaan. Loputtomasti porukkaa palaamassa eri tahtiin. Missään ei ole enää mitään järkeä. Pelkkää mössöä.” Didier pudistaa päätään.
”Se on muuten virallinen termi, ei minun keksimäni. Lupaa minulle, että et mene takaisin.”
”0-okei”, onnistun sanomaan.
Hän nyökkää tyytyväisenä ja päästää käteni. ’’Miten muuten olet saanut raha-asiat järjestymään?” hän kysyy. ”Ne tuottavat monelle päänvaivaa.”
Nielaisen. ’’Olen nostanut pieniä summia pankkiautomaatilta. Olen ajatellut, että en vie enempää kuin tarvitsen, jotta tämän päivän Hissulla on myös varaa elää. Olen aina ollut tosi huono seuraamaan tiliotteita. Ja olen varoiksi tehnyt nostoja öisin baarien lähellä, niin että kukaan ei usko häntä, jos hän alkaa selvittää asiaa.”
’’Hyvin ajateltu. Mitä teet siinä vaiheessa, kun kortti lakkaa toimimasta?”
”En ole miettinyt vielä niin pitkälle.” En halua tunnustaa, että olen miettinyt asiaa kovastikin ja että pidän melko todennäköisenä, että alan ryöstää pankkiautomaatilla käyviä vanhuksia tai tehdä jotain muuta yhtä alhaista. Käännän katseeni teekuppiin.
Didier katkaisee kiusallisen hiljaisuuden. ’’Aina me keksitään jotain. Hei, me ollaan edelläkävijöitä!”
Sitten Didier nousee tuoliltaan, minäkin nousen vaistonvaraisesti, hän halaa minua pitkään, antaa jopa poskelleni suukon.
”Me ei varmaan näissä merkeissä nähdä vähään aikaan”, hän sanoo, tarkistaa, että laite on edelleen hänen pikkutakkinsa povitaskussa, pukee trenssinsä, astelee ovelle ja kääntyy vielä heilauttamaan kättään ja pakottamaan kasvoilleen hymyn.
Minut hän jättää yksin pöytään, jossa istun lamaantuneena, tyhjyyteen tuijottaen. Tarjoilija tulee kysymään, voisiko hän tuoda jotain lisää, mutta pystyn vain pudistamaan päätäni.
Olin kuvitellut löytäneeni jotain ainutlaatuista. Olin kuvitellut, että onni on potkaissut minua ja että tekisin kerrankin muihin vaikutuksen, mutta minua onkin petkutettu. Olen langennut ensimmäisen sukupolven laitteeseen, joka on niin hidas, että eläkeikään päästessäni olen tuskin päässyt ohi 2010-luvusta.
Siitä hyvästä olen luopunut kaikista läheisistäni ja siitä pienestä sopesta, jonka olin onnistunut kovalla työllä kaivertamaan itselleni tähän maailmaan.
Kaadan teepannusta loput kuppiini. Tee on kylmää ja kitkerää.
Свежие комментарии