Из книги Весы Сисяттё “Страна тысячи ошибок”, посвященной тем неверным решениям, которые были приняты в финской истории – от самого появления финнов в том месте, которое сейчас называется Суоми, до наших дней. Для хорошо знающих финский язык.
Aku Ankka — еженедельный журнал комиксов, издаваемый Sanoma Media Finland в Финляндии и содержащий комиксы Disney. Талисман и главный герой журнала — утка Аку (в английском оригинале и на русском — Дональд Дак), но также есть много историй, в которых он не появляется.
1978
Jos vielä nykyäänkin, lähes 40 vuotta tapauksen jälkeen, näpyttelee Googlen hakukenttään sanat ’’donald duck” ja ’’finland”, saa ensimmäisten joukossa viittauksia noloon episodiin Suomen sarjakuvahistoriassa. Suomi muistetaan maailmalla yhä maana, jossa Aku Ankka on kielletty siveettömänä julkaisuna. Kas kun Ankat seikkailevat sarjakuvassa ilman housuja, ja siitäkin voisi mutista, että Akun ja Iineksen seurustelu on jatkunut vuosikymmeniä ilman virallistettua liittoa.
Uutisankka syntyi Helsingissä tammikuussa 1978, eikä siinä ollut jutun juureksi oikeastaan yhtään mitään. Itse asiassa jo lokakuussa 1977 Helsingin nuorisolautakunta oli päättänyt yksimielisesti, että Aku Ankkaa ei enää tilata kaupungin nuorisotaloihin. Nuorille haluttiin päätöksen mukaan tilata laadukkaampia lehtiä. Aloitteen oli tehnyt Liberaalisen Kansanpuolueen Matti Holopainen, joka oli asian yhteydessä maininnut ankkojen housuttomuudesta ja Akun ja Iineksen suhteesta. Holopaisen omien sanojen mukaan kyse oli ollut vitsistä.
Päätös tuli julki Uudessa Suomessa 13. tammikuuta, muutamia päiviä ennen presidentin valitsijamiesvaalia. Useita nuorisolautakunnan jäseniä, muun muassa Holopainen itse, oli ehdokkaina tuossa vaalissa. Kohu oli välittömästi valmis.
Lautakunta joutui perustelemaan päätöstään uudelleen julkisuudessa. Matti Holopainen selitti, että Aku Ankan tilaaminen 15-vuotiaille nuorisotalojen kävijöille oli heidän aliarvioimistaan. Ilmeisesti kuitenkaan Nakke Nakuttajan tilaaminen ei ollut. Aku Ankka -skandaalia ruodittiin viikkojen ajan yleisönosastoilla, pakinoissa ja kolumneissa. Aiheeseen oli monta muhevaa tulokulmaa; sen puitteissa saattoi vuoroin paheksua tiukkapipoja, vuoroin nuorisoa ja amerikkalaista populaarikulttuuria.
Tapaus olisi jäänyt vähäpätöiseksi kotimaiseksi kulttuuripöhähdykseksi, ellei se olisi levinnyt ulkomaille ja ottanut siellä rutkasti lisää kierroksia. Ensimmäisenä suomalaiseen Ankka-kieltoon tarttui ranskalainen uutistoimisto AFP. Pelkästään Ranskassa aiheesta kirjoitettiin enemmän kuin Suomen presidentinvaaleista (joissa Urho Kekkonen oli yhdeksän puolueen ehdokas ja yllättäen valittiin jatkoon). Itse Disney-yhtiö haettiin hätiin kommentoimaan suomalaisten tekosia. ’’Aku ei tosiaan ole naimisissa Iineksen kanssa. He ovat vain pitkäaikaisia ystäviä, jotka käyvät usein ulkona yhdessä ja palaavat sitten kumpikin omaan kotiinsa”, kommentoi Disneyn lehtiyhtymän johtaja Randall Mohler.
Kun uutinen levisi maailmalle, se muuttui paljon, paljon herkullisemmaksi ja samalla uutisankkamaisemmaksi. Jo Tanskassa väitettiin Suomen hallituksen kieltäneet kirjastoja tilaamasta Akua kokoelmiinsa. Ja kun oli päästy Thaimaahan asti, kirjoitettiin peräti että ’’Aku Ankka karkotettiin Suomesta”.
Legenda oli valmis. Tämä oli se asia, josta Suomi tiedettiin, monesti varmasti paremmin kuin saunasta tai Sibeliuksesta.
Matti Holopaisen onneton letkautus toimii tietenkin varoituksena vitsailun vaaroista. Toisessa ympäristössä vitsi olisi varmasti ymmärretty oikein. Mutta 1970-luvulla sarjakuva-asioissa oltiin tosikkoja. Sarjakuvia pidettiin tuolloin yleisesti nuorison turmelijoina. Aku Ankan housuskan-daali ei ollut edes ainoa kerta, kun Ankkaa koetettiin häätää maastamme. Kemin kaupunki päätti vuonna 1974, ettei Akkaria enää tilata kaupungin kasvatusneuvolaan. Kemissä kyse oli aikalaisanalyysien mukaan politiikasta. Amerikkalaisen Disneyn tuote ei sopinut punaisena tunnettuun kaupunkiin. Tämäkin Ankka-selkkaus levisi ulkomaiseen lehdistöön ja oli varmasti muistissa vielä paria vuotta myöhemmin.
Vasemmiston Ankka-vastustuksen taustalla vaikutti luultavasti chileläisen Ariel Dorfmanin ja belgialaisen Armand Mattelartin yhteistyönä kirjoittama teos Kuinka Aku Ankkaa luetaan (1972, suom. 1980), johon tämänkin kirjoittaja muistaa nähneensä viittauksen kirjastojen sarjakuvalehtitilauksia käsitelleessä vihkosessa Nurmijärven kunnankirjastossa 1980-luvun alkupuolella.
Sarjakuvien paheksunta myös yhdisti: niitä inhosivat sekä kommunistit että konservatiivit.
Me-lehti julkaisi 1976 laajan sarjakuvaa paheksuvan artikkelin, jonka ingressissä jo kerrottiin, mikä oli jutun asenne: ’’Sarjakuvaleh on vaikuttaja. Tuhansina kappaleina vuosittain se tyrkyttää ajatusmaailmaansa lasten ja nuorten aivoihin. Näiden sarjojen maailmankuva on samansuuntainen Aku Ankasta raaimpaan Shokkiin tai Kung Fuhun.” Jutun lopussa vaaditaan ’’Roskaa verolle”, mutta toisaalta kehutaan muutamaa ulkomaista sarjakuvaa ja toivotaan kotimaisia laatusarjakuvia.
Poliittisen yhteisymmärryksen nimissä oli helppo panna töpinäksi. Esimerkiksi 1970-luvun lopulla opetusministeriö huolestui lehti-mainoskampanjan verran suomalaislasten lukutaidosta. Ilmoitus ei suoraan mainitse sarjakuvia lasten lukutaidon rappeuttajina, mutta kampanjan tunnuslause oli paljon puhuva: ’’Vain sinä voit puhkaista puhekuplat.” 1970-luvun Aku Ankka -kohua voi pitää Suomen sarjakuvahistorian pohjakosketuksena. Pian tuon jälkeen paheksujat saivat muuta paheksuttavaa, kun 1980-luvulla videot ja videopelit saapuivat turmelemaan lasten ja nuorten aivoja. Sarjakuvien arvostus alkoi hiljalleen nousta. Tajuttiin myös vihdoin, että Aku Ankan suomalainen versio on itse asiassa erinomaisesti toimitettu sarjakuvalehti. Lehti sai vuonna 2001 Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksen myöntämän Kielihelmi-palkinnon rikkaasta kielestään. Suomen Aku Ankka on myös väkilukuun suhteutettuna maailman suurin Disney-lehti. Sillä on jo pitkään ollut eräänlainen kansallisen ikonin asema. Sitäkin kummallisemmalta tuntuu Akuun 1970-luvulla kohdistunut skandaali.
Свежие комментарии