Собака Баскервилей * Baskervillen koira

---

Переведенная на облегченный (упрощенный) финский (selkokieli) классика детективного жанра.

---

Tohtori Mortimer ja hänen asiansa

---

Oli aamupäivä. Saavuin Sherlock Holmesin kotiin Baker Streetille. Holmes istui aamiaisella. Hän on ystäväni ja kuuluisa salapoliisi.

Seisoin ruokasalissa. Näin huoneen nurkassa kävelykepin. Olin utelias ja otin kepin käteeni. Kepissä oli teksti ’’James Mortimerille, MRCS, ystävät C.C.H.”.

— Kas niin, rakas Watson, mitä voit päätellä kepistä? kysyi Sherlock Holmes minulta.

Holmes istui selin minuun.

— Kuinka voit tietää, mitä teen? Onko sinulla silmät niskassa? minä ihmettelin.

— Ainakin minulla on kiiltävä hopeakannu pöydälläni. Kuvasi heijastuu siihen, Holmes vastasi.

Holmes kertoi, että joku mies kävi hänen luonaan eilen. Mies tuli pyytämään apua Holmesilta, mutta Holmes ei ollut kotona. Mies pyysi Holmesin palvelijaa kertomaan, että hän tulee takaisin seuraavana aamuna. Mies unohti kävelykeppinsä, ja sitä keppiä minä nyt tutkin.

— Kepissä lukee James Mortimer. Voimme uskoa, että se on hänen nimensä. Mitä muuta voit päätellä miehestä, kun katsot hänen keppiään? Holmes kysyi.

Tutkin keppiä.

— Tämän kepin omistaa lääkäri, koska MRCS tarkoittaa lääkäriseuraa, minä aloitin. — Luulen, että hän asuu maalla ja menee kävellen potilaiden luo. Hänen keppinsä kärki on hyvin kulunut. Hän on varmasti kulkenut maantiellä paljon, minä jatkoin.

— Erinomaista, rakas Watson, sanoi Sherlock Holmes.

Minä jatkoin päättelyäni:

— Tämän kepin omistaja harrastaa hevosia, sillä C. C. H. tarkoittaa varmaan jotain hevosiin liittyvää asiaa.

— Nyt sinä Watson arvasit väärin, Sherlock Holmes nauroi. — Olet hyvä auttamaan neroa, mutta sinä et ole nero. Eikö kirjaimista C.C.H. tule mieleesi sairaala, esimerkiksi Charing Cross Hospital, joka on maaseudulla, mutta aika lähellä Lontoota?

Holmes on aina monta askelta minua edellä. Niin nytkin. Hän näytti minulle naarmuja, jotka olivat kävelykepin keskellä.

— Tässä on hampaan jäljet. Hänellä on koira. Koira kävelee miehen perässä ja kantaa keppiä suussaan. Aivan selvästi se on pieni, kiharakarvainen spanieli, Holmes sanoi mietteliäästi.

— Miten sinä sen voit tietää? minä ihmettelin.

— Siksi, että näen nyt ikkunasta kepin omistajan ja hänen koiransa. Mies on juuri ovellani, Holmes nauroi.

Holmes pyysi, että myös minä jään paikalle kuuntelemaan, mitä tällä maalaislääkärillä on asiaa. Minulle se sopi hyvin, olenhan minäkin lääkäri. Holmes ajatteli, että voisin olla avuksi. Lisäksi minä kirjoitan kirjoja tapauksista, joita Sherlock Holmes tutkii. Ehkä lääkäri Mortimerilla on sellaista asiaa, että siitä tulee Holmesin tapaus.

Tohtori James Mortimer tuli sisään. Hän oli nuori, mutta käveli kumarassa. Hän näki heti keppinsä ja sanoi:

— Onpa hauskaa! En tiennyt, mihin kadotin keppini! Tämä on minulle tärkeä!

— Minä näen, että se on lahja. Onko se Charing Cross Hospitalista? Sherlock kysyi.

— On, sain sen lahjaksi työtovereilta, kun menin naimisiin, Mortimer kertoi.

Sherlock katsoi minua merkitsevästi. Minun täytyi taas myöntää, että hän on aina minua parempi päättelemään asioita.

Holmes esitteli minut Mortimerille.

— Hauska tutustua teihin, herra Watson. Olen lukenut monta kirjaa, jotka kirjoititte Sherlock Holmesista. Niistä voi päätellä, että Sherlock Holmes on hyvin taitava. Siksi minä tulin nyt tänne, Mortimer sanoi minulle.

Sitten Mortimer istui, otti esiin tupakkaa ja tupakkapaperia ja kääri itselleen savukkeen. Hän alkoi kertoa.

— Minulla on taskussani kirje, hän kertoi.

— Niin, tiedän. Se on 1700-luvulta, Holmes sanoi.

Mortimer hämmästyi.

— Mistä voitte sen tietää? hän kysyi.

Samalla hän antoi kirjeen Holmesille.

— Näin sen taskussanne. Paperin laadusta näkee, että se on vanha. Myös kirjoittajan käsiala on vanhaa. Samanlaista kuin ihmisillä oli 1700-luvulla, Holmes kertoi.

Vanhan paperin yläreunassa luki Baskervillen kartano ja alareunassa oli vuosiluku 1742. Mortimer kertoi, että kirjeessä on tarina, joka koskee Baskervillen sukua. Holmes ihmetteli, miksi Mortimer halusi apua johonkin ikivanhaan asiaan.

— Minä selitän kyllä, sir. Tämä vanha asia liittyy nykyhetkeen. Kirje on lyhyt ja toivon, että saan lukea sen ääneen, Mortimer vastasi.

Sherlock Holmes nojautui tuolissaan taaksepäin, sulki silmänsä ja alkoi kuunnella. Mortimer luki seuraavan omituisen, vanhanaikaisen tarinan:

Minä olen Hugo Baskervillen pojanpojan poika ja haluan kertoa tämän tarinan, jonka kuulin isältäni. Kirjoitan tämän nyt omille pojilleni.

Baskervillen suvun koirasta on aina puhuttu paljon. Olen varma siitä,  että tämä tarina on totta. Lukekaa siis tämä ja pitäkää huolta, että meidän suvussamme ei enää tapahdu mitään näin kauheaa.

Ja tässä on surullinen tarinani:

Suuren kapinan aikaan Baskervillen kartanon omisti Hugo. Hän oli villi, hurja ja paha mies. Hän ihastui köyhään tyttöön, joka asui Baskervillen kartanon lähellä.

Tyttö oli kunnollinen, ja hänellä oli hyvä maine. Hän ei halunnut puhua Hugon kanssa. Niinpä Hugo ryösti tytön. Hän vangitsi tytön kartanonsa yläkertaan.

Kun Hugo juhli ja ryyppäsi ystäviensä kanssa, tyttö kuunteli yläkerrassa ja suri ja pelkäsi.Lopulta hän karkasi ikkunasta | ja laskeutui alas köynnöskasvia pitkin. Hän lähti pitkälle kotimatkalle yli nummen, joka oli pimeä ja vaarallinen.

Pian Hugo huomasi, että tyttö oli lähtenyt. Huutaen ja kiroillen Hugo valjasti hevosen ja lähti tytön perään. Hän antoi koiriensa haistaa tytön huivia, jotta ne saisivat vainun tytöstä. Koirat lähtivät tytön perään. Hugo huusi mennessään:

’’Minä myyn sieluni ja ruumiini paholaiselle, jos vain saan tytön kiinni!”

Hugon humalaiset ystävät ratsastivat Hugon perään.

Nummella Hugon ystävät tapasivat vanhan paimenen. Paimen oli nähnyt tytön ja koirat, jotka ajoivat tyttöä takaa. Mutta paimen oli nähnyt myös Hugon ja Hugon perässä ison kauhean koiran.

”Se oli helvetin koira”, sanoi paimen.

Hän oli hyvin peloissaan.

Humalaiset miehet kiroilivat ja jatkoivat matkaansa. Äkkiä hekin säikähtivät. Heitä vastaan laukkasi Hugon hevonen. Hugo ei ollut hevosen selässä, vaan satula oli tyhjä. Miehet jatkoivat matkaa, vaikka heitä pelotti. Pian he näkivät Hugon koirat. Ne olivat yleensä erittäin rohkeita koiria. Mutta nyt ne hiipivät hiljaa takaisin kotiin päin.

Miehiä pelotti vielä enemmän. He kuitenkin jatkoivat matkaa ja saapuivat laakson reunalle. Kuu valaisi kirkkaasti laakson pohjaa.

Laakson pohjalla makasi tyttö kuolleena. Vähän matkan päässä tytöstä oli Hugo Baskervillen ruumis. Ruumista raateli suuri musta eläin. Eläin näytti koiralta, mutta oli paljon suurempi kuin mikään oikea koira. Eläin nosti päänsä ja katsoi miehiä. Veri vaahtosi sen kidassa. Kaikki miehet huusivat kauhusta ja ratsastivat takaisin nummen yli.

Yksi Hugon ystävistä kuoli samana yönä. Kaksi muuta olivat koko loppuikänsä murtuneita miehiä.

Tällainen on tarina siitä, kuinka koira näyttäytyi Hugo Baskervillelle. Olen kirjoittanut tämän tarinan, koska tuttu asia ei pelota niin paljon kuin sellainen, josta kuulee vain huhuja.

Monet sukumme jäsenet ovat kuolleet äkillisesti, verisesti tai salaperäisesti. Koira on meidän sukumme kiusanhenki.

Minä varoitan teitä, poikani: älkää kulkeko nummen yli pimeinä yön hetkinä, jolloin pahuuden voima on suurimmillaan.

Kun tohtori Mortimer oli lukenut tämän kauhean kirjeen, hän katsoi Holmesiin.

— Eikö tämä ole kiinnostavaa? hän kysyi.

Holmes kohautti olkapäitään.

— No on, jos pitää kummitusjutuista. Miksi ihmeessä saimme kuulla tämän vanhan tarinan? hän kysyi.

---

Слова:

---

Sir Charles Baskervillen kuolema

---

Mortimer otti taskustaan sanomalehden.

— Tässä on teille uudempi tarina. Tämä liittyy tuohon vanhaan tarinaan. Sir Charles Baskerville oli minun potilaani ja hyvä ystäväni. Hän kuoli maaliskuussa tänä vuonna, Mortimer sanoi ja alkoi lukea lehtijuttua.

Lehdessä kerrottiin, että Charles Baskerville oli asunut Baskervillen kartanossa vain kaksi vuotta. Hän oli antelias ja hyvä ihminen. Siksi ihmiset olivat kovin surullisia, kun hän kuoli yllättäen.

Charles Baskerville eli vaatimattomasti. Hänellä oli vain kaksi palvelijaa, herra ja rouva Barrymore. He ovat aviopari. Mies on hovimestari, ja vaimo on taloudenhoitaja. Lehden toimittaja haastatteli herra Barrymorea.

Lehtijutussa herra Barrymore kertoi, miten Sir Charles oli kuollut.

Barrymore kertoi, että Sir Charles oli lähtenyt illalla ulos pienelle kävelylle Baskervillen kartanon kuusikujalle. Kello kaksitoista yöllä hovimestari Barrymore huomasi, että ulko-ovi oli vielä auki. Hän meni katsomaan, mitä oli tapahtunut, ja löysi Sir Charlesin kuolleena kuusikujan päästä.

Barrymore näki jalanjäljistä, että Sir Charles oli seissyt portin luona. Portista alkaa polku nummelle. Sitten Sir Charles oli jatkanut matkaa portin ohi ja mennyt kuusikujan päähän. Yksi asia oli erikoinen: jalanjäljet näyttivät siltä, että Charles Baskerville oli kävellyt varpaillaan portilta kuusikujan päähän.

Kuolleen Charles Baskervillen kasvoilla oli vääristynyt tuskan ilme.

Lehtijutussa sanottiin, että Baskerville oli kuollut varmaankin sydänkohtaukseen. Hän oli aikaisemmin kärsinyt sydänvaivoista.

Lehdessä kerrottiin myös, mitä ihmiset ajattelivat: ’’Kaikenlaista on kuiskittu tämän tapauksen johdosta. Ihmiset ovat muistelleet tarinaa Baskervillen koirasta.”

Mortimer taitteli sanomalehden kokoon. Hän sanoi:

— Minä en usko, että rakkaan ystäväni kuolema oli aivan tavallinen sydänkohtaus. Hänen elämässään oli jokin salaisuus. Hän oli hermostunut ja peloissaan. Viimeisinä aikoinaan hän puhui paljon Baskervillen koirasta. Ja kerran kun olimme nummella kävelyllä, me näimme sen koiran. Ensin näin Charlesin kauhistuneet kasvot, kun hän katsoi nummen suuntaan. Katsoin samaan suuntaan ja näin suuren mustan eläimen tien päässä. Sen jälkeen Charles kertoi minulle sen vanhan tarinan, jonka luin äsken teille.

Mortimer huokaisi. Hän mietti hetken ja kertoi vielä seuraavan asian, joka järkytti minua:

— Kun tutkin Charlesin ruumista, näin lähellä sitä nurmikolla aivan tuoreita jälkiä.

— Miehen vai naisen? kysyi Sherlock Holmes.

— Herra Holmes, ne olivat tavattoman suuren koiran, Mortimer kuiskasi.

---

Holmes alkaa tutkia tapausta

---

Väristys kulki pitkin selkääni, kun kuulin Mortimerin sanat. Holmes alkoi kysellä tapauksesta lisää. Sitten hän kysyi:

— Te, herra Mortimer, olette oppinut mies. Uskotteko te, että tässä on jotain yliluonnollista?

— Minä en tiedä, mitä uskoisin. Mutta toivon, että te, herra Holmes, tutkitte tapausta. Kartanon perii Sir Henry Baskerville. Hän tulee Amerikasta Lontooseen täsmälleen tunnin kuluttua. Menen satamaan häntä vastaan. Hän on pari päivää Lontoossa, ja lähdemme sitten yhdessä Baskervilleen. Olen huolissani hänestä, Mortimer sanoi.

Sherlock Holmes kohautti olkapäitään.

— Minun tutkimukseni koskevat tämän maailman asioita, eivät yliluonnollisia. Mutta uskon, että tässäkin jutussa ratkaisu löytyy tästä maailmasta. Koiran jäljet olivat todellisia. Yliluonnollinen koira ei jätä jälkiä, Holmes naurahti.

Ja Sherlock Holmes lupasi tutkia juttua. Hän pyysi, että Mortimer ja Baskervillen perijä Henry Baskerville tulevat Sherlockin kotiin Baker Streetille tasan vuorokauden kuluttua.

Sen vuorokauden Holmes teki työtä. Hänen tapansa tehdä työtä on melko erikoinen. Hän istuu nojatuolissaan silmät kiinni ja polttaa jatkuvasti savukkeita. Samalla hän ajattelee, ja hän ajattelee tehokkaasti.

Kun palasin hänen luokseen seuraavana päivänä, huoneessa ei voinut hengittää paksun tupakansavun takia.

Avasin juuri huoneen ikkunaa, kun Holmes avasi silmänsä ja puhui:

— Rakas Watson, miten selität, että Charles Baskervillen jalanjäljet muuttuivat portin luona kuusikujalla?

— Mortimer sanoi, että mies oli alkanut kävellä varpaillaan, vastasin.

— Mortimer kertoi vain, mitä joku hölmö hovimestari oli sanonut. Miksi Sir Charles olisi kävellyt varpaillaan? kysyi Holmes.

— No miten hän sitten käveli? ihmettelin minä.

— Hän ei kävellyt. Hän juoksi. Hän juoksi aivan epätoivoisesti. Ja sitten hän kaatui kuolleena maahan, Holmes sanoi.

— Miksi hän sitten juoksi? minä ihmettelin.

— Niin, siinä on arvoitus. Näyttää siltä, että mies oli hirveän pelästynyt, pohti Sherlock.

— Hän pelästyi jotain, mikä oli nummella. Mutta miksi hän oli niin myöhään ulkona, jos hän pelkäsi nummea? Oliko hänellä tapaaminen? Ketä hän odotti?

Minun täytyi myöntää, että Holmesin ajatuksissa oli järkeä. Mortimer kertoi, että Charles Baskerville oli seisonut portin luona melko pitkän ajan. Mortimer arvioi ajan siitä, että Sir Charlesin sikarista oli pudonnut pitkä pötkö tuhkaa maahan. Ja todellakin, mies pelkäsi, senhän Mortimer kertoi.

Holmes oli tutustunut Baskervillen lähiseudun karttaan. Hän näytti karttaa minullekin. Baskervillen kartano sijaitsi Devonshiren kreivikunnassa. Baskervillen lähellä oli muutama talo, mutta alue oli synkän ja aution nummen keskellä. Jonkin matkan päässä oli vankila ja vanha tinakaivos. Muuten seutu oli melkein asumaton.

---

Sir Henry saapuu

---

Mortimer ja Sir Henry Baskerville saapuivat Holmesin kotiin Baker Streetille täsmälleen kello kymmenen. Sir Henry oli reipas ja vilkas, noin 30-vuotias mies.

— Omituinen asia, sanoi Sir Henry, — aioin juuri tulla itsekin teidän luoksenne ja pyytää teiltä apua. Mutta Mortimer ehti sopia tämän tapaamisen ennen minua.

Henry Baskerville otti taskustaan kirjeen. Tämän kirjeen takia hän tarvitsi Holmesin apua. Me kaikki katsoimme sitä. Osoite oli:

Sir Henry Baskerville

Northumberlandin hotelli

Lontoo

Kirjekuoren postileimasta näki, että kirje oli lähetetty edellisenä iltana. Baskerville oli hyvin yllättynyt. Hän kertoi, että kukaan ei voinut tietää etukäteen, missä hotellissa he asuivat, sillä he valitsivat Mortimerin kanssa hotellin vasta eilen illalla.

— Hmm, sanoi Holmes. — Näyttää siltä, että joku seuraa teitä tiiviisti.

Holmes avasi kirjekuoren. Siellä oli yksi paperi. Keskellä paperia oli yksi lause. Se oli kirjoitettu sanoista, jotka oli leikattu lehdestä ja liimattu sitten paperille. Teksti oli tällainen:

’’Jos elämällä ja järjellä on teille arvoa, niin pysykää poissa nummelta.”

Holmes tutki vielä kirjettä.

— Onko teille, Sir Henry, tapahtunut mitään muuta erikoista täällä Lontoossa? Holmes kysyi seuraavaksi.

Sir Henry naurahti.

— No, minä olen asunut Yhdysvalloissa ja Kanadassa. En tunne Englannin tapoja. Onko täällä normaalia, että saapas katoaa hotellihuoneen ovelta?

Holmes näytti mietteliäältä.

— Vietiinkö teiltä toinen saapas?

— No, ei se mitään, se oli vanha saapas. Laitoin saappaani huoneeni oven ulkopuolelle, jotta hotellin palvelija kiillottaisi ne. Mutta palvelija vannoo, että hän ei vienyt toista saapasta pois, Sir Henry kertoi.

Sir Henry kutsui meidät jo samaksi illaksi hotelliin päivälliselle. Sitten hän pyysi anteeksi, koska halusi lähteä hotelliin lepäämään.

---

Holmes epäonnistuu

---

Kun Mortimer ja Baskerville lähtivät ovesta ulos, Holmes nousi nopeasti pystyyn. Hän oli täynnä tarmoa eikä enää yhtään väsynyt. Hänellä oli selvästi suunnitelma, josta minä en tiennyt mitään.

— Ota pian saappaat ja hattu, Watson, nyt mennään, hän sanoi. — Ja meillä on kiire!

Yhdessä juoksimme portaat alas ja menimme kadulle. Seurasimme herroja jonkin matkan päästä. Kun Mortimer ja Baskerville pysähtyivät, myös me pysähdyimme. Pian Holmes huusi ihastuksesta. En ymmärtänyt miksi, sillä näin vain hevosen ja vaunut. Vaunuissa istui joku mies. Vaunut seisoivat kadun varrella.

— Siinä on mies, jota etsimme! Watson, nyt nopeasti! Meidän täytyy nähdä mies, muuta emme voi! Sherlock huusi.

Samalla mies nousi vaunuissa seisomaan ja huusi jotain kuskille. Ehdin nähdä, että hänellä oli tuuhea musta parta, mutta en paljon muuta. Vaunut kiisivät jo hurjaa vauhtia eteenpäin. Yritimme juosta vaunujen perään, mutta se oli turhaa. Sherlock yritti etsiä meillekin vaunua, mutta niitä ei ollut lähellä. Emme siis voineet ajaa miestä takaa.

— Olipa huono onni, Sherlock harmitteli. — Watson, kun kirjoitat tästä tapauksesta, kirjoita myös tästä! Minun kunniani vaatii, että sekin kirjoitetaan, kun epäonnistun.

Minä en taaskaan ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut.

— Kuka tuo mies oli? kysyin.

— En ollenkaan tiedä, vastasi Sherlock.

— Mutta hän seurasi Baskervillea, se on selvä. Joku on vartioinut Sir Henryä koko ajan, kun hän on ollut Lontoossa. Miten muuten kirje olisi tullut oikeaan hotelliin? Ja huomasit ehkä, että kävin pari kertaa ikkunan luona, kun Mortimer ja Baskerville olivat luonani. Katsoin, oliko kadulla joku, joka vakoilisi miehiä. Mutta en nähnyt ketään, Sherlock kertoi.

— Meillä, rakas Watson, on taitava mies vastassamme, hän sanoi.

---

Suunnitelmia ja takaiskuja

---

Kun tulimme hotellille, meitä odotti kiukkuinen Henry Baskerville. Saapasta ei ollut löytynyt. Baskerville huusi palvelijalle, joka pyysi anteeksi. Palvelija kertoi, että oli etsinyt saapasta ihan joka paikasta.

— Minä en tässä varkaiden pesässä halua enää asua! Lähden Baskervilleen! Sir Henry huusi.

Söimme aterian hotellin ravintolassa ja puhuimme muista asioista. Aterian jälkeen siirryimme huoneeseen, jossa pystyimme puhumaan rauhassa Baskervillen tapauksesta.

Sherlock Holmes rauhoitteli Sir Henryä. — Minäkään en vielä tiedä, mitä on tapahtunut. Mutta meillä on johtolankoja. Ehkä jokin niistä vie totuuteen, Holmes sanoi.

Sitten Holmes kertoi Baskervillelle ja Mortimerille, että joku seurasi heitä aamulla. Tohtori Mortimer säpsähti.

— Mitä sanotte? Kuka se oli? hän kysyi.

— Ikävä kyllä, emme tiedä. Tunnetteko jonkun, jolla on tuuhea musta parta? Holmes kysyi.

— Hetkinen, mietin… Hei, nyt muistan! Baskervillen kartanon hovimestarilla, herra Barrymorella, on musta tuuhea parta, sanoi Mortimer.

— Todellako? Missä Barrymore on nyt? kysyi Holmes.

— Hän hoitaa Baskervillen kartanoa, vastasi Mortimer.

— Sitten otamme selville, onko hän nyt todella Baskervillessa vai onko hän Lontoossa, sanoi Holmes.

Sherlock Holmes pyysi paperia sähkettä varten. Hän kirjoitti siihen:

Onko kaikki valmista minun tuloani varten?

Sir Henry Baskerville

Sitten hän kirjoitti toisen sähkeen siihen postitoimistoon, johon sähke lähetetään. Tähän sähkeeseen hän kirjoitti:

Barrymoren sähkeen saa antaa vain hänelle itselleen. Jos Barrymore ei ole kotona, palauttakaa sähke Sir Henry Baskervillelle Northumberlandin hotelliin.

— Kas niin, sanoi Holmes. — Näin me saamme tietää, onko Barrymore Baskervillessa.

— Se on totta, sanoi Sir Henry.

— Tohtori Mortimer, millainen mies hovimestari Barrymore on?

Mortimer kertoi, että Barrymorella ja hänen vaimollaan on molemmilla hyvä maine. He ovat kunniallisia ihmisiä. Barrymoren vaimo on kartanon taloudenhoitaja.

Sherlock Holmes kysyi, lahjoittiko Charles Baskerville rahaa Barrymoreille testamentissaan.

— Kyllä, tiesi Mortimer. — Mies ja vaimo saivat molemmat 500 puntaa. Ja he tiesivät sen etukäteen, koska Sir Charles puhui siitä.

— Sepä mielenkiintoista, sanoi Sherlock Holmes.

— Minä toivon, että te ette epäile kaikkia, jotka saivat jotain Sir Charlesin testamentissa. Minäkin sain 1000 puntaa, nauroi Mortimer.

Holmes kysyi, joko Henry Baskerville oli tehnyt testamenttinsa. Hän omisti nyt sekä Baskervillen kartanon että ison määrän rahaa, peräti 740 000 puntaa. Mutta Sir Henry ei ollut ehtinyt vielä ajatella testamenttia.

Sherlock Holmes sanoi Sir Henrylle:

— Kun nyt tilanne on tällainen, te ette saa mennä yksin Baskervillen kartanoon. Se olisi liian vaarallista.

Sir Henry kertoi, että Mortimer lähtee hänen kanssaan yhtä matkaa. Mutta se ei riittänyt Holmesille.

— Tohtori Mortimer hoitaa työtään, ja hän asuu yli kymmenen kilometrin päässä Baskervillen kartanosta. Ei, Sir Henry, teidän täytyy ottaa mukaan joku hyvä mies, joka voi olla koko ajan teidän lähellänne, Holmes sanoi.

— Voisitteko te itse, herra Holmes, tulla mukaani Baskervilleen? Sir Henry kysyi toiveikkaana.

Holmes kertoi, että hän ei voi poistua juuri nyt Lontoosta, koska hänellä on paljon töitä.

Holmes laski kätensä minun käsivarrelleni. Hän sanoi:

— Jos ystäväni Watson haluaa tulla mukaanne, siitä olisi teille suuri apu vaikeina hetkinä. Minä sanon tämän todella vilpittömästi.

Minä en osannut odottaa tällaista ehdotusta. Henry Baskerville ilahtui ja puristi kättäni.

— Siinä tekisitte ystävän työn, hän sanoi.

Minä suostuin heti. Olen aina pitänyt seikkailuista. Nyt näin, että seikkailu on edessäni.

Minä ja Holmes lähdimme kotiin. Minun täytyi alkaa pakata matkaa varten. Samana iltana saimme sähkeen Henry Baskervillelta. Siinä luki:

Sain juuri tietää, että Barrymore on Baskervillen kartanossa.

Hän ei siis voinut seurata Sir Henryä Lontoossa. Myöhemmin saimme vieraan. Oven takana seisoi kuski, joka oli kyydinnyt mustapartaista miestä.

Holmes oli etsinyt kuskin vaunun numeron perusteella. Mies oli kiukkuinen, koska hän luuli, että me haluamme valittaa hänestä. Silloin Holmes kertoi, että emme halua ollenkaan valittaa, vaan asiamme koskee ihan muuta.

— Etsimme sitä miestä, joka halusi ajaa pitkin Regent Streetiä kahden herran perässä, Holmes sanoi.

— Asia on niin, että hän oli salapoliisi. En saisi kertoa hänen nimeään kenellekään, kuski vastasi.

— Mutta asia on todella vakava. Jos salaatte jotain, siitä voi tulla teille ikävyyksiä. Sanoiko hän olevansa salapoliisi? kysyi Holmes.

— Juu, sanoi. Ja lopuksi hän sanoi nimensä. Se on Sherlock Holmes.

Sherlock Holmes oli niin hämmästynyt, että en ole koskaan nähnyt häntä niin hämmästyneenä.

Sitten hän alkoi nauraa.

— Sepä oli mainio juttu, Watson, todella mainio, hän sanoi. — Hän on todella nokkela mies. Tällä kertaa olemme tavanneet vihollisen, joka on yhtä taitava kuin me. Minä olen kärsinyt tappion Lontoossa. Toivon, että sinä onnistut paremmin Devonshiressä Baskervillen kartanossa. Mutta minä en ole hyvällä mielellä.

— Miksi et? kysyin.

— Minä olen huolissani sinun puolestasi, Holmes vastasi. — Tämä on ruma juttu, Watson, ja vaarallinen juttu. Naura sinä vain, mutta olen iloinen, jos saan sinut terveenä takaisin Lontooseen.

---

Matkalla Baskervilleen

---

Lähtöpäivänä Holmes saattoi minut rautatieasemalle. Sovimme, että kirjoitan Holmesille joka päivä kirjeen ja kerron, mitä Baskervillessa tapahtuu.

Asemalla hän antoi minulle vielä viimeiset neuvot ja ohjeet. — Kerro minulle kaikki, mitä sinulle tapahtuu ja mitä näet Baskervillen kartanossa. Kerro vain tosiasiat, minä teen päätelmät, hän sanoi.

— Millaisia tosiasioita tarkoitat? minä kysyin.

— Kirjoita kaikesta, mitä teet ja näet. Kirjoita erityisesti silloin, kun Henry Baskerville tapaa naapureita. Ja kirjoita myös kaikki, mitä kuulet Charles Baskervillen kuolemasta. Myös minä tutkin tapausta, mutta en ole keksinyt mitään uutta.

Holmes halusi erityisesti, että tarkkailen Barrymoren pariskuntaa, joka palvelee kartanossa. Lisäksi minun pitäisi tarkkailla Baskervillen kartanon naapureita.

— Nummella on kaksi maataloa, joissa asuu ihmisiä. Sitten on ystävämme tohtori Mortimer ja hänen vaimonsa. Luotan Mortimeriin, mutta hänen vaimostaan en tiedä mitään. Lisäksi nummella asuu luonnontutkija Stapleton. Hän asuu sisarensa kanssa, joka on viehättävä nainen. Kaikkia näitä henkilöitä sinun pitää tarkkailla huolellisesti, Holmes vielä sanoi minulle.

Sen jälkeen hän rypisti korkeaa otsaansa.

— Ja, Watson, muista: ole varovainen. Meillä on vastassamme älykäs vihollinen, joka voi tehdä mitä vain. Onhan sinulla ase?

— Kyllä. Ajattelin, että se on viisasta ottaa mukaan, vastasin.

Sir Henry Baskerville ja Mortimer odottivat meitä junavaunun ovella. Mortimer tervehti iloisesti ja kertoi, että kukaan ei enää vakoillut heitä. Holmes kysyi, oliko Baskervillen saapas löytynyt.

— Ei ole, se on vieläkin kateissa, vastasi Sir Henry.

— Todellako? Sepä merkillistä, vastasi Holmes.

Sitten Holmes vielä lisäsi:

— Älä unohda, Sir Henry, mitä Baskervillen suvun tarinassa sanottiin: ’’Älkää kulkeko nummen yli pimeinä yön hetkinä, jolloin pahuuden voima on suurimmillaan.”

Holmes vaati, että minun ja Baskervillen täytyy aina kulkea yhdessä.

Junamatka kului nopeasti ja oli hauska. Tutustuin paremmin Mortimeriin ja Henry Baskervilleen. Kun Devonshire lähestyi, Sir Henry hyppäsi seisomaan ja katsoi ihastuneena nummea.

— Tällaista maisemaa en ole nähnyt koskaan, hän sanoi.

---

Saavumme Baskervilleen

---

Juna pysähtyi pienelle asemalle. Asema oli pikkukaupungissa, jonka nimi oli Coombe Tracey. Otimme hevosvaunut. Ajoimme vanhaa maantietä pitkin. Joka puolella näkyi vanhaa niittyä, ja talot olivat somia. Mutta aurinkoisen maiseman takana näkyi myös synkkä nummi.

Henry Baskerville oli vieläkin ihastunut, mutta minä näin maisemassa jotakin surumielistä. Syksyn merkit olivat selvät: maa oli täynnä mätäneviä lehtiä, ja ilma oli viileä.

— Mitä ihmettä tuo on? huusi tohtori Mortimer yllättäen.

Hän katsoi kohti jyrkkää mäkeä. Mäen päällä ratsasti sotilas. Sotilaalla oli ase käsivarrellaan. Kuski kääntyi ympäri ja kertoi meille:

— Princetownin vankilasta on karannut vanki. Hän karkasi kolme päivää sitten. Kaikilla asemilla ja teillä on nyt sotilaita. Silti kukaan ei ole nähnyt häntä. Maanviljelijät täällä ovat peloissaan.

Kuski kertoi, että karannut vanki oli vaarallinen murhaaja, jonka nimi on Selden. Mies oli ehkä henkisesti sairas. Niin kauheita olivat hänen rikoksensa.

Sitten näimme edessäpäin laakson. Siinä kasvoi pieniä kuusia ja tammia. Kaksi kapeaa tornia kohosi puiden yli. Ajuri osoitti niitä.

— Baskervillen kartano, hän sanoi.

Sir Henry nousi seisomaan posket hehkuvina. Hetken päästä saavuimme puiston portille. Porttia koristi villisian pää. Se oli Baskervillen vaakuna. Kuljimme portin läpi ja tulimme kujalle. Vanhat puut kasvoivat kujan vierellä.

Henry Baskerville katsoi pimeää kujaa, jonka päässä loisti aavemainen valo kartanon ikkunasta. Hän näytti pelokkaalta.

— Tässäkö hän kuoli? hän kysyi matalalla äänellä.

Mutta Mortimer kertoi, että Sir Charles Baskerville oli kuollut talon toisella puolella.

— Tämä on pelottava paikka. Pidän huolta siitä, että puolen vuoden päästä tässä on sähkövalo, Sir Henry sanoi.

Baskervillen kartano oli suuri talo. Talon etupuoli oli tummanvihreä ja näytti linnoitukselta.

— Tervetuloa, Sir Henry. Tervetuloa Baskervillen kartanoon, kuului yhtäkkiä vierestämme. Mustapartainen mies oli ilmestynyt pihalle ja avasi meille vaunun ovet. Hän oli hovimestari Barrymore. Talon edessä seisoi hänen vaimonsa.

Tohtori Mortimer päätti lähteä jatkamaan matkaa kotiinsa. Sanoimme Mortimerille hyvästit ja menimme sisään ovesta.

---

Kuka itkee yössä?

---

Lämmittelimme takkatulen ääressä. Samalla katsoimme ympärillemme. Katselimme tammipuista seinää, hirvenpäitä siellä täällä ja kaunista, värillistä lasi-ikkunaa.

— Täällä on juuri sellaista kuin kuvittelin, sanoi Sir Henry.

— Tämä on tyypillinen vanhan suvun koti. On outoa ajatella, että tässä samassa huoneessa minun sukuni jäsenet asuivat jo viisisataa vuotta sitten, hän sanoi.

Sir Henryn kasvot loistivat. Hän seisoi valossa, mutta seinille laskeutui pitkiä varjoja.

Päivällisen jälkeen menimme nukkumaan. Makuuhuoneessa avasin ikkunaverhot. Tuuli riepotti puiden latvoja. Puolikuu näkyi pilvien välistä. Kuun valossa puiden takana näkyi muutamia jyrkkiä kallioita. Ja kallioiden takana oli nummen synkkä, surullinen maisema.

Menin sänkyyn, mutta en saanut unta. Talo oli täysin hiljainen. Vain kello löi jossain alakerrassa viidentoista minuutin välein. Mutta äkkiä korvaani kuului selvä, vihlova ääni, jonka tunnistin helposti. Kuulin naisen itkua. Ensin kuului hiljaisia nyyhkytyksiä, sitten katkera, kova itku. Nousin istumaan ja kuuntelin. Ääni tuli läheltä. Olin varma, että se tuli talon sisältä.

Kuuntelin vielä hetken, mutta kuulin vain kellon lyönnit ja villiviinin kahinan seinää vasten.

---

Oliko Barrymore ullakolla?

---

Seuraavana aamuna kaikki näytti valoisammalta. Istuimme aamiaisella Sir Henryn kanssa ja puhuimme ensimmäisestä yöstä talossa.

— Kuulitko yöllä naisen itkua? minä kysyin.

— Ihmeellistä! huusi Sir Henry. — Kuulin kyllä, mutta ajattelin sitten, että näin ehkä unta, hän sanoi.

Sir Henry soitti palvelijan kelloa, ja Barrymore tuli ruokasaliin. Henry kysyi Barrymorelta, kuka oli itkenyt. Minusta näytti, että Barrymore kalpeni, mutta hän vastasi:

— Talossa on vain yksi nainen, minun vaimoni. Voin vakuuttaa, että hän ei itkenyt.

Ja sitten selvisi, että hän valehteli. Tapasin rouva Barrymoren käytävässä. Aurinko paistoi suoraan hänen kasvoilleen. Hänen silmänsä olivat punaiset. Hän oli selvästi itkenyt.

Miksi Barrymore valehteli? Ja miksi hänen vaimonsa oli itkenyt? Oliko Barrymore sittenkin se mies, joka seurasi Lontoossa Sir Henryä?

Samalla mieleeni tuli sähke, jonka Holmes lähetti herra Barrymorelle Lontoosta. Holmes halusi tarkistaa, oliko Barrymore Baskervillessä. Siksi hän pyysi, että postin työntekijä vie sähkeen suoraan herra Barrymoren käteen. Päätin käydä postitoimistossa ja kysyä, oliko sähkösanoma todella annettu suoraan Barrymorelle.

Kävelin kylään ja löysin helposti postitoimiston. Postinhoitaja muisti hyvin sähkeen.

— On aivan varmaa, että herra Barrymore sai sähkeen, hän sanoi.

— Kuka sen vei Barrymorelle? kysyin.

— Minä itse vein sen.

— Ottiko herra Barrymore itse sähkeen vastaan? minä kysyin.

— Ei, koska hän oli ullakolla sillä hetkellä. En voinut antaa sitä suoraan hänelle, vaan jätin sen rouva Barrymorelle. Hän lupasi antaa sen miehelleen, postinhoitaja kertoi.

— Näitkö herra Barrymoren? minä jatkoin.

— En nähnyt, koska hän oli ullakolla, postinhoitaja vastasi.

Minua harmitti. Postinhoitaja oli tehnyt omasta mielestään oikein. En voinut syyttää häntä.

Emme siis voineet olla varmoja siitä, missä herra Barrymore oli silloin, kun sähkösanoma tuotiin Baskervilleen. Mutta mitä sitten? Miksi Barrymore vainoaisi Baskervillen sukua? Käskikö joku häntä?

Muistin varoituskirjeen, jonka Sir Henry sai hotelliin Lontoossa. Oliko Barrymore lähettänyt sen? Vai halusiko joku varoittaa Sir Henryä Barrymoresta?

---

Stapletonin sisarukset

---

Kävelin takaisin kohti Baskervillen kartanoa ja mietin Barrymoreja ja sähkettä. Silloin kuulin, kuinka joku huusi nimeäni. Käännyin ja huomasin, että joku vieras mies juoksi minua kohti. Hän oli hento, lyhyt mies, ehkä 40-vuotias. Hänen kädessään oli hyönteishaavi.

— Hyvä päivää, tohtori Watson. Ehkä olette kuulleet nimeni Mortimerilta. Minä olen Stapleton, hän sanoi.

— Olisin tuntenut teidät, koska kädessänne on hyönteishaavi, sanoin. Tiesin, että Stapleton oli luonnontutkija. Hän keräsi perhosia ja kasveja.

— Kävelitte äsken Mortimerin talon ohi. Olin Mortimerin luona, ja hän kertoi, että te olette kuuluisa tohtori Watson, Stapleton sanoi.

Hämmennyin. Olenko minä kuuluisa?

— Kaikki tuntevat kuuluisan salapoliisin Sherlock Holmesin. Ja te olette kirjoittanut kirjoja ystävänne Holmesin seikkailuista. Me tunnemme ne täälläkin, Stapleton jatkoi.

Stapleton alkoi heti puhua Charles Baskervillen kuolemasta. Hän oli utelias eikä salannut sitä. — Tuleeko itse Sherlock Holmes tänne? hän kysyi.

— Hän ei voi nyt lähteä Lontoosta, kerroin. — Hänellä on tällä hetkellä muita asioita, jotka on pakko hoitaa siellä.

Sen jälkeen Stapleton alkoi kysellä, onko Holmesilla jokin ajatus siitä, mitä Sir Charlesille oli tapahtunut. Kun sanoin, että en voi vastata, hän hymyili ja sanoi:

— Teette oikein, kun olette noin varovainen. Pyydän anteeksi, että teen tunkeilevia kysymyksiä.

Stapleton alkoi puhua Baskervillen koirasta. Hän kertoi, että ihmiset seudulla uskovat, että koira tappoi Sir Charlesin. Monet myös kertovat, että ovat nähneet koiran nummella.

— Minäkin uskon, että hän kuoli koiran takia. Mutta koira ei tappanut häntä, Stapleton sanoi.

— Mitä sitten tapahtui? kysyin.

— Hän säikähti niin paljon, että hänen heikko sydämensä ei kestänyt. Sir Charles uskoi, että Baskervillen koira on oikeasti olemassa, Stapleton kertoi.

Sitten Stapleton näytti kädellään nummelle.

— Olen asunut täällä vain kaksi vuotta. Muutin vähän sen jälkeen, kun Sir Charles oli tullut Baskervilleen. Tutkin luontoa ja kuljen täällä joka päivä. Tunnen tämän seudun paremmin kuin ne, jotka ovat asuneet täällä aina, hän kehui.

Katsoin nummea. Se oli avoin, valtava tasanko, jonka reunalla oli isoja kallioita.

Stapleton pyysi minua katsomaan kallioiden lähelle.

— Huomaatteko jotain erikoista tuolla? hän kysyi.

Minä katsoin ja näin kirkkaita vihreitä täpliä.

— Näen vihreitä kohtia. Ehkä ne ovat viljavia alueita? ehdotin.

Stapleton nauroi.

— Ei, vaan siinä on Grimpenin suo. Vihreät täplät ovat kuoppia, joissa on upottavaa liejua. Jos astut polulta kuoppaan, vajoat ja kuolet. Sinne on vajonnut paljon hevosia, jotka vaeltavat nummella. Minä tunnen polun ja osaan kulkea siellä. Sieltä löytyy kaikkein hienoimmat perhoset, hän kertoi.

Silloin matala, pitkä, valittava ääni kaikui koko nummen yli. Ääni täytti koko ilman, mutta silti en tiennyt, mistä suunnasta se tuli. Ensin se oli synkkää valitusta, sitten siitä tuli kovaa karjuntaa ja sen jälkeen se hiljeni vähitellen. Stapleton katsoi minuun omituinen ilme silmissään.

— Mitä se oli? kysyin, kun pystyin taas puhumaan.

— Ihmiset sanovat, että se on Baskervillen koira. Olen kuullut äänen pari kertaa ennenkin, mutta en näin selvästi, Stapleton vastasi.

Hän sanoi, että ääni on ehkä jonkin harvinaisen linnun huuto.

Stapleton osoitti minulle vielä erikoisen muotoisia kiviraunioita vuoren rinteellä.

— Nuo tuolla ovat esi-isiemme asuntoja. Esihistorian aikana ihmiset asuivat tuolla rinteellä. Majat ovat vielä melkein kunnossa, vain katot ovat kadonneet, hän kertoi.

Polun yli lensi pieni perhonen. Stapleton lähti juoksemaan sen perään. Perhonen lensi kohti suota, mutta Stapleton hyppi kiveltä toiselle. Näytti siltä, että hän ei pelännyt ollenkaan. Katselin Stapletonia, kun äkkiä kuulin takaani askeleita. Näin naisen, joka käveli polkua pitkin Stapletonien talon suunnalta. Arvasin, että hän oli neiti Stapleton.

Olin kuullut, että neiti Stapleton on kaunis. Tämä nainen oli harvinaisen kaunis. Ja aivan eri näköinen kuin veljensä. Herra Stapletonin tukka oli vaalea, ja hänen silmänsä olivat harmaat, mutta hänen siskonsa oli tumma. Hänellä oli hienot piirteet ja eloisat silmät. Hän oli omituinen näky karun nummimaan keskellä.

Neiti Stapleton katsoi veljeään, joka juoksi perhosen perässä kauempana. Samalla neiti juoksi minua kohden.

— Matkustakaa pois täältä! hän sanoi. — Palatkaa heti takaisin Lontooseen!

Minä katsoin häntä hämmästyneenä.

— Miksi matkustaisin pois? kysyin.

— Sitä en voi kertoa, hän sanoi. — Lähtekää kuitenkin, Jumalan nimeen. Älkää koskaan tulko takaisin!

— Mutta minä tulin vasta eilen, änkytin vastaan.

— Uskokaa minua! hän sanoi. — Varoitan teitä, koska en halua, että teille tapahtuu mitään pahaa. Mutta nyt hiljaa, veljeni palaa.

Stapleton palasi. Hän oli hengästynyt ja punainen kasvoiltaan. Perhosta hän ei saanut kiinni.

— Kas, sinä olet täällä, hän sanoi siskolleen.

Minusta tuntui, että hän ei ollut iloinen, kun tapasi siskonsa.

— Olette kai jo tutustuneet? hän kysyi.

— Kyllä, vastasi neiti Stapleton. — Sanoin juuri Sir Henrylle, että kesällä täällä on paljon kauniimpaa.

— Oho, keneksi luulet tätä herraa? Stapleton kysyi siskoltaan.

— No eikö hän ole Sir Henry Baskerville? neiti Stapleton vastasi.

— Voi, en todellakaan, vastasin minä. — Olen aivan tavallinen mies. Olen kyllä Sir Henryn ystävä. Olen tohtori Watson.

Neiti Stapletonin kauniit kasvot punastuivat.

— Olen siis erehtynyt, hän sanoi.

Stapleton katsoi taas sisartaan pitkään. Näin hänen katseessaan huolta ja kiukkua.

Sitten Stapleton kutsui minut kotiinsa. Päätin mennä, koska saisin lisää tietoa näistä Baskervillen naapureista. Kävelimme kohti taloa. Se oli pieni ja vaatimaton, mutta viihtyisä. Katselin ikkunasta nummea. Mietin, miksi tutkija ja sivistynyt mies haluaa asua tällaisessa paikassa.

Stapleton ehkä luki ajatukseni.

— Omituinen kotipaikka, eikö niin? hän kysyi. — Mutta me viihdymme täällä, vai mitä sanot, siskoni?

— Kyllä, hyvin viihdymme, neiti Stapleton sanoi, mutta hänen äänensä oli hiljainen.

Stapleton kertoi, että hän oli johtanut koulua maan pohjoisosassa. Hän oli pitänyt työstään, mutta sitten vaarallinen kulkutauti oli tullut kouluun. Kolme oppilasta kuoli. Siitä iskusta koulu ei toipunut, vaan se oli pakko lopettaa. Samalla Stapleton menetti paljon rahaa.

— Mutta nyt tuntuu siltä, että ehkä tuosta onnettomuudesta oli hyötyäkin. Täällä voin tutkia luontoa rauhassa. Myös sisareni rakastaa luontoa, hän kertoi.

Minusta tuntui, että olin jo viettänyt kovin pitkän ajan poissa Sir Henryn luota. Siksi sanoin, että lähden.

Herra Stapleton kertoi, että hän haluaisi kovasti tutustua Sir Henryyn. Hän tulisi käymään Baskervillen kartanossa ja esittäytyisi Sir Henrylle.

---

Watsonin kirje

---

Holmesille Baskervillen kartano, lokakuun 13. päivänä

Hyvä Holmes! Viime päiviin asti minulla ei ole ollut sinulle paljon kerrottavaa. Olen lähettänyt sinulle vain lyhyitä kirjeitä ja muutaman sähkeen. Nyt on sattunut yksi kummallinen tapaus. Kerron kuitenkin ensin lyhyesti muista seikoista, jotka ehkä myös kiinnostavat sinua.

Muistatko vielä vangin, joka karkasi Princetownin vankilasta? Hän piiloutui nummelle, ja sotilaat yrittivät löytää hänet. Nyt uskomme, että hän on lähtenyt täältä, ja se on meille helpotus. Täällä on kyllä paljon piilopaikkoja, mutta hän ei olisi selvinnyt täällä kahta viikkoa ilman ruokaa.

Sir Henry on ihastunut neiti Stapletoniin. Ensin herra Stapleton kävi Baskervillen kartanossa. Sitten meidät kutsuttiin Stapletonille syömään lounasta. Silloin Sir Henry tapasi neiti Stapletonin ensimmäistä kertaa. Sen jälkeen he ovat tavanneet joka päivä.

Herra Stapleton on harmissaan siskonsa ja Sir Henryn seurustelusta. Minusta se on omituista. Eikö avioliitto Sir Henryn kanssa olisi hieno asia Stapletonille? Miksi ei? Stapleton yrittää estää kaikki tilaisuudet, joissa Sir Henry ja hänen sisarensa voisivat olla kahdestaan. Minulle Sir Henryn suojeleminen voi olla jatkossa vaikeaa. Jos hän alkaa tapailla neitiä, envoi olla mukana kolmantena.

Puhuimme myös Barrymoren kanssa siitä sähkeestä, jonka sinä lähetit ja joka piti antaa suoraan herra Barrymorelle. Barrymore kertoi asian samoin kuin postinhoitaja. Hänen vaimonsa oli ottanut vastaan sähkeen, koska hän itse oli juuri silloin ullakolla. Illalla Barrymore vielä kysyi meiltä asiaa. Hän kysyi, emmekö luottaneet häneen.

Sir Henry vakuutti hänelle, että niin ei ollut. Samalla hän vielä lahjoitti Barrymorelle suuren osan vanhoista vaatteistaan, koska hän oli ostanut Lontoosta niin paljon uusia vaatteita.

Rouva Barrymore on erikoinen tapaus. Hän on luonteeltaan jäykkä ja vakava. Ei voisi uskoa, että hän liikuttuu helposti. Mutta kerroin sinulle kirjeessäni, miten hän itki, kun olin ensimmäistä yötä täällä. Ja hän näyttää usein siltä, että on juuri itkenyt paljon. Jokin syvä suru hänellä on. Välillä ajattelen, että hänellä on huono omatunto jostain rikoksesta.

Välillä mietin, tekeekö herra Barrymore hänelle pahaa.

Ja nyt kerron, mitä tapahtui viime yönä. Nukun huonosti, niin kuin tiedät. Viime yönä kahden aikaan heräsin siihen, että joku hiipi huoneeni ohi käytävällä. Nousin ylös, avasin oven ja katsoin käytävään. Se oli hovimestari Barrymore. Hän käveli kynttilä kädessään. Hän kulki hyvin hitaasti ja varovasti. Lähdin seuraamaan Barrymorea. Käytävän varrella on monta tyhjää huonetta. Hän meni sisälle yhteen huoneista. Hiivin hiljaa hänen perässään ja katsoin huoneen ovesta sisään. Barrymore seisoi ikkunan ääressä ja piti kynttilää lähellä ikkunaa. Hän odotti hetken. Sitten hän huokaisi raskaasti ja sammutti kynttilän. Hiivin takaisin huoneeseeni. Pian kuulin hänen askeleensa, kun hän hiipi takaisin. Ja pian kuulin, miten talon ulko-ovi avattiin ja suljettiin alhaalla.

Näistä Barrymoren touhuista täytyy ottaa selvää. Olen varma, että sinäkin ajattelet niin. Kunpa olisit täällä!

Terveisin

Watson

---

Watsonin toinen kirje Holmesille

---

Baskervillen kartano, lokakuun 15. päivänä

Hyvä Holmes! Nyt minulla on sinulle paljon kerrottavaa. On tapahtunut monta asiaa, joita varmasti ihmettelet. Joitakin asioita on selvinnyt tässä kahden päivän aikana, mutta toisaalta jotkut asiat ovat entistä hankalampia.

Eilen aamulla tapasin Sir Henryn kartanon ala-aulassa. Hän laittoi juuri hattua päähänsä ja oli lähdössä ulos. Myös minä etsin hattuni.

— Vai niin, tuletteko mukaan, Watson? hän kysyi.

— Se riippuu siitä, aiotteko mennä nummelle, minä vastasin.

— Kyllä, aion, sanoi Sir Henry.

Selitin Sir Henrylle, että minun on pakko tulla mukaan.

— Muistattehan, että ette saa mennä nummelle yksin, herra Holmes kielsi, sanoin.

Silloin Sir Henry laski kätensä olalleni.

— Rakas ystävä, hän sanoi. — Herra Holmes ei voinut tietää kaikkea, mitä täällä tapahtuu. Te ette varmasti halua olla häiriöksi. Minä menen yksin.

Ja Sir Henry lähti nopeasti ulos. Ymmärsin, että hän halusi tavata neiti Stapletonia. Mutta minua pelotti. Kuvittelin, miltä tuntuisi, jos jokin onnettomuus tapahtuisi. Siksi lähdin hänen peräänsä.

Kävelin jonkin matkaa nummelle päin. Nousin pienelle kummulle. Sieltä näin hyvin Sir Henryn. Hän seisoi polulla ja hänen vieressään oli nainen, tietysti neiti Stapleton.

He puhuivat toisilleen vilkkaasti. He kävelivät eteenpäin ja jatkoivat keskustelua. En kuullut, mitä he puhuivat, mutta näin heidän eleistään jotain.

Neiti Stapleton yritti selvästi vakuuttaa Sir Henryä jostain asiasta. Hän teki käsillään pieniä nopeita eleitä. Sir Henry kuunteli tarkkaan ja pudisti päätään pari kertaa. Minä seisoin paikallani kummulla. Minusta ei ollut mukavaa vakoilla, mutta en voinut jättää Sir Henryä.

Neiti Stapleton ja Sir Henry pysähtyivät polulle. Sir Henry laittoi kätensä tytön vyötärölle, mutta tyttö käänsi päänsä pois. Sitten, aivan yhtäkkiä, he irtautuivat toisistaan. Näin, että herra Stapleton juoksi heidän luokseen. Hän oli selvästi vihainen: hän heilutti käsiään ja melkein hyppi paikoillaan.

Minusta näytti, että herra Stapleton huusi vihaisena Sir Henrylle. Sir Henry näytti siltä, että hän yritti selittää. Sitten myös Sir Henry suuttui. Tyttö seisoi miesten vieressä. Hän ei puhunut mitään. Lopuksi herra Stapleton kääntyi ympäri ja heilautti kättään siskolleen. Sisko katsoi ensin Sir Henryä pitkään, mutta lähti sitten veljensä mukaan.

Sir Henry lähti kohti Baskervillen kartanoa ja huomasi minut kummulla. Pyysin anteeksi, että olin seurannut häntä. Sir Henry nauroi kolkosti. Hän pudisti päätään. Sir Henry oli surullinen ja vähän nolo. Hänestä tuntui, että kaikki nummen asukkaat ovat lähteneet liikkeelle ja katsoneet, kun hän yrittää kosia huonolla menestyksellä. Mutta tyttö, neiti Stapleton, ei ollut vastannut kosintaan mitään. Hän vain sanoi uudestaan ja uudestaan että Sir Henryn täytyy lähteä pois täältä.

Kun herra Stapleton oli tullut paikalle, hän oli aivan raivoissaan. Sir Henry kertoi herra Stapletonille, että hän kosi neiti Stapletonia. Silloin herra Stapleton suuttui vielä enemmän.

Emme voi ymmärtää, miksi herra Stapleton käyttäytyy näin kummallisesti. Sir Henry on mukava ja varakas, ja hän on hyvää sukua. Luulisi, että hän olisi hyvä aviomies.

Myöhemmin Stapleton tuli pyytämään anteeksi. Hän tuli käymään Baskervillen kartanossa. Hän selitti Sir Henrylle, että hän oli hyvin kiintynyt siskoonsa. Sisko oli hänelle kaikki maailmassa. Stapleton ei osannut ajatella, että sisko voisi mennä naimisiin ja muuttaa pois veljen luota. Se olisi hänelle vaikeaa. Stapleton pyysi, että Sir Henry odottaisi kolme kuukautta. Sinä aikana hän varmasti tottuisi ajatukseen.

Ja Sir Henry lupasi. Hän lupasi olla vain ystävä neiti Stapletonin kanssa kolmen kuukauden ajan. Sovinnon merkiksi herra Stapleton kutsui meidät päivälliselle ensi perjantaiksi.

Sir Henry oli kuitenkin vielä järkyttynyt. Hän epäili, että herra Stapleton on hullu. Minä en osaa sanoa siihen mitään, mutta kyllä minäkin vähän ihmettelen.

Ja toinen tärkeä asia tänään on varsin erikoinen sekin. Menin päivällä tutkimaan sitä huonetta, jossa näin yöllä hovimestari Barrymoren. Ehkä muistat, että hän seisoi yöllä aivan ikkunan vieressä kynttilä kädessään.

Nyt kun tutkin päivänvalossa huonetta, huomasin yhden tärkeän asian: vain tästä huoneesta näkee suoraan nummelle. Huoneen ikkunasta voi siis lähettää valomerkkejä kynttilällä. Nyt ymmärrän: Ehkä herra Barrymorella on rakkausseikkailu. Ehkä hän lähettää valomerkkejä jollekulle tytölle, joka asuu nummella.

Myös Sir Henry on kuullut, miten Barrymore kulkee talossa joka yö. Pohdimme yhdessä, mitä tehdä.

Sir Henry päätti heti, että meidän täytyy selvittää, mitä Barrymore puuhaa yöllä. Hän ajatteli, että niin sinä, Holmes, neuvoisit tekemään. Mietin hetken. Mutta vastaus oli ihan selvä: myös sinä haluaisit ottaa selvää, miksi herra Barrymore hiipii yöllä talossa.

Jäimme illalla Sir Henryn huoneeseen. Päätimme odottaa, että Barrymore lähtee liikkeelle, ja sitten seurata häntä.

Tunnit kuluivat hitaasti. Mitään ei tapahtunut pitkään aikaan. Kello löi yksi, kello löi kaksi. Sitten äkkiä kuulimme askelia käytävästä. Askelet hiipivät huoneen ohi ja hävisivät vähitellen. Silloin Sir Henry avasi oven hiljaa, ja me lähdimme askelten perään.

Hiivimme hiljaa eteenpäin. Näimme käytävällä Barrymoren. Hän kulki varpaillaan kynttilä kädessään. Käytävän päässä hän meni sisälle huoneeseen. Hiivimme hänen peräänsä. Kun katsoimme ovelta, hän nojasi ikkunaan kynttilä kädessä ja katsoi nummelle päin. Hän toimi aivan samalla tavalla kuin viime kerralla, kun seurasin häntä yöllä.

Sir Henryllä on tapana toimia suoraan. Siksi hän meni sisälle huoneeseen ja kysyi herra Barrymorelta, mitä tämä teki. Barrymore hyppäsi ikkunan luota. Hän seisoi edessämme kalpeana ja vapisten. Hän kertoi, että ikkuna oli auki ja hän tuli sulkemaan sen.

Emme uskoneet Barrymorea. Henry kysyi uudestaan. Barrymore katsoi meitä avuttomana. Sitten hän huokaisi syvään ja sanoi, että hän vain pitää kynttilää ikkunan luona. Hän ei suostunut kertomaan miksi.

Äkkiä keksin, mitä voimme tehdä. Otin kynttilän ikkunalaudalta ja aloin pitää sitä ikkunaa vasten samoin kuin Barrymore oli tehnyt. Halusin katsoa, vastaako joku nummelta valomerkkiin.

Ikkunasta näkyi tummia puita. Niiden takana näkyi nummimaisema. Ja sitten huusin ihastuksesta, koska pimeyden keskeltä näkyi pieni keltainen valopiste.

Kuljetin kynttilääni ikkunan reunaa pitkin. Myös toinen valo liikkui.

Silloin Sir Henry huusi:

— Hah, Barrymore, te annoitte merkkejä! Ette voi kieltää! Puhukaa suoraan, mitä konnantöitä teitte? Mitä rikosta suunnittelette minua vastaan?

Yhtäkkiä selkämme takaa kuului naisen ääni. Rouva Barrymore seisoi huoneen ovella. Hän oli todella kalpea. Hän sanoi, että kaikki on hänen syytään. Hänen veljensä elää nummella. Barrymoret toimittavat hänelle ruokaa. Valomerkillä veli ilmoittaa, mihin ruoan voi tuoda.

Vankikarkuri Selden on siis rouva Barrymoren veli, voitko kuvitella!

Rouva Barrymore kertoi, että hänen veljensä oli perheen nuorin lapsi. Kaikki hemmottelivat häntä. Hän joutui nuorena väärään seuraan ja alkoi elää rikollista elämää. Hän ajautui rikoksesta toiseen ja vajosi yhä alemmas. Rouva Barrymore nyyhkytti. Sitten hän sanoi, että kaikesta huolimatta vankikarkuri on hänen rakas veljensä. Hän ei voi jättää veljeään yksin nummelle kuolemaan nälkään ja janoon.

Rouva Barrymore puhui tosissaan. Uskoimme häntä. Emme voineet olla vihaisia. Sir Henry sääli uskollisia palvelijoitaan.

Sir Henry ja minä jäimme huoneeseen. Katsoimme kaukana loistavaa valoa.

— Tuli ja leimaus! Mennään ottamaan rosvo kiinni! ehdotti Sir Henry.

Sama ajatus oli minunkin mielessäni. Selden oli vaarallinen vanki. Hänet pitää ottaa kiinni. Meidän ei tarvinnut suojella häntä, vaikka ymmärsimmekin, miksi Barrymoret auttoivat häntä. Niinpä suostuin. Ajattelin taas sinua, Holmes, ja uskon, että sinä olisit myös halunnut ottaa hänet kiinni.

Haimme varmuudeksi aseen mukaan. Viisi minuuttia myöhemmin olimme portin edessä. Suunnittelimme, miten toimia. Meidän täytyi yllättää vanki, koska hän oli vaarallinen.

Kävelimme pimeän puiston halki. Yöilma oli täynnä kosteaa höyryä. Silloin tällöin kuu näkyi hetken, mutta pilvet kiitivät taivaalla. Kun käännyimme nummelle, alkoi sataa rankasti. Näimme silti vankikarkurin tulen edelleen.

Ja yhtäkkiä nummen pimeydestä kuului sama kummallinen ääni, jonka olin kuullut kerran aiemmin. Ensin kuului hiljainen uikutus. Sitten se kasvoi kovemmaksi. Kuului ulvontaa tai karjuntaa, ja lopulta ääni hiljeni murinaksi. Se kuului uudestaan monta kertaa. Sir Henry tarttui takkini hihaan. Hänen kasvonsa loistivat valkoisina.

— Hyvä Jumala, Watson, mitä tuo on? Sir Henry kysyi. — Watson, se oli koiran ulvontaa.

Hänen äänensä oli täynnä kauhua.

— Miksi ihmiset täällä sanovat tätä ääntä? hän kysyi.

Minun oli pakko vastata:

— He sanovat, että se on Baskervillen koira.

Sir Henry oli hetken aivan hiljaa. Ehdotin, että käännymme takaisin. Mutta siihen Sir Henry ei suostunut.

— Eteenpäin! hän huusi.

Hiivimme pimeässä kohti valoa. Valopilkku läheni hitaasti. Vihdoin tulimme aivan valon viereen. Kävi ilmi, että valopilkku oli kynttilä. Vankikarkuria ei näkynyt. Jäimme odottamaan.

Hetken päästä kiven takaa kuului kolinaa. Näimme kasvot. Ne olivat likaiset, partaiset kasvot. Mies katsoi varovasti ympärilleen. Hän selvästi epäili jotain eikä tullut kokonaan esiin. Pelkäsimme, että hän sammuttaa kynttilän ja katoaa. Siksi me juoksimme häntä kohti.

Mies kääntyi ja juoksi pakoon.

Kuu tuli juuri silloin esiin pilvien takaa. Näimme hänen juoksevan kumpua alas. Olisin voinut ampua häntä aseellani, mutta en ammu aseetonta miestä, joka juoksee kaikin voimin pakoon.

Olimme molemmat nopeita juoksemaan, mutta emme saaneet häntä kiinni. Lopulta pysähdyimme hengästyneinä. Katsoimme, kuinka hän katosi.

Juuri silloin tapahtui jotain hyvin outoa. Oikealla puolellamme paistoi kuu. Sen alapuolella oli korkea kallio. Kalliolla näkyi mies. Mies oli paikoillaan kuin patsas. Ei, Holmes, se ei ollut näköhäiriö. Se oli pitkä solakka mies, joka seisoi pää kumarassa. Ehkä hän oli tämän seudun henki? Ainakaan se ei ollut vankikarkuri, koska tämä mies oli aivan erilainen.

Tartuin Sir Henryä käsivarresta, mutta mies oli jo kadonnut. Sir Henry ei ehtinyt nähdä mitään. Ehkä se oli sotilas, mutta en usko siihen. Mies ei näyttänyt sotilaalta.

Voi Holmes, olisitpa sinä täällä. Niin monet asiat ovat vielä hämärän peitossa. Toivon, että voit tulla tänne pian!

Terveisin

Watson

---

Watsonia alkaa pelottaa

---

Seuraava aamu oli synkkä. Minusta tuntui, että meitä lähestyi jokin vaara. Se oli kammottava, koska en yhtään osannut sanoa, millainen se oli. Eikä ollut mikään ihme, että pelkäsin. Olihan tapahtunut kamalia asioita. Olin kuullut omin korvin, kun Baskervillen koira ulvoi nummella.

Holmes ei usko yliluonnolliseen koiraan, ja olen samaa mieltä kuin hän. Tosiasiat kuitenkin täytyy hyväksyä. Joku eläin nummella on. Ehkä se on todella iso koira, joka on päässyt irti. Mutta missä se on piilossa ja mistä se saa ruokaa?

Ja sitten on tuo ihminen, joka Lontoossa seurasi Sir Henryä. Ja kuka varoitti Sir Henryä, että hän ei tulisi Baskervillen kartanoon? Oliko se joku, joka halusi suojella häntä? Vai oliko se hänen vihollisensa? Missä tämä ystävä tai vihollinen nyt on? Onko hän ehkä se mies, jonka näin yöllä kalliolla?

Olen varma, että se mies ei ollut kukaan täällä asuvista naapureista. Jos löytäisin tämän miehen, se varmasti auttaisi meitä eteenpäin.

Sir Henry keskeytti ajatukseni. Hän tuli puhumaan kanssani. Hovimestari Barrymore oli kertonut hänelle, että hän tiesi jotain Sir Charlesin kuolemasta. Hän tiesi, että Sir Charles oli sopinut tapaamisen jonkun kanssa sinä iltana, kun hän kuoli.

— Miksi Barrymore kertoo sen vasta nyt? minä kysyin.

— Herra Barrymore oli kiitollinen, kun lupasin, että emme enää yritä saada vankikarkuri Seldeniä kiinni. Siksi Barrymore halusi auttaa meitä. Barrymoret järjestävät Seldenin ulkomaille. Hän lähtee pian kokonaan nummelta pois, Sir Henry sanoi.

— Ja koska tähän tapaukseen liittyy nainen, hän ei halunnut kertoa sitä aikaisemmin. Hän ei halunnut, että setäni maine kärsii, Sir Henry kertoi.

Barrymoret olivat löytäneet takasta pienen palan kirjettä, joka oli melkein kokonaan palanut. Kirjeen lopusta pystyi vielä lukemaan:

Minä pyydän teitä ehdottomasti polttamaan tämän kirjeen ja saapumaan portin luokse kello kymmenen, jos olette herrasmies.

Kirjeen alla olivat kirjaimet L. L. Käsiala oli hyvin naisellinen. Ja kirjeen sisällöstäkin voi päätellä, että kyseessä oli nainen.

— Watson, mitä ajattelet tästä uudesta tiedosta? kysyi Sir Henry.

— Minusta näyttää, että kaikki on vain hämärämpää, vastasin.

Lähdin nummelle kävelylle, vaikka sää oli huono. Puin sadetakin päälleni ja yritin kiertää vesilammikot. Ajattelin vankikarkuria ja säälin häntä. Hän on tehnyt rikoksia, mutta hän on myös kärsinyt niistä. Sitten ajattelin tuntematonta miestä, jonka näin kuutamossa yöllä. Oliko hänkin nyt tässä rankkasateessa?

Tohtori Mortimer ajoi vaunuilla ohitseni ja pyysi minut kyytiin. Keksin kysyä Mortimerilta, tunteeko hän seudulta ketään naista, jonka nimikirjaimet ovat L. L.

— Jaa, enpä taida… hän alkoi miettiä. Sitten hänen ilmeensä kirkastui ja hän huudahti:

— Laura Lyons! Siinähän ovat alkukirjaimet L. L. Mutta hän asuu Coombe Traceyssa.

Mortimer kertoi, että Laura Lyons asui ennen melko lähellä Baskervillen kartanoa. Hän meni naimisiin taiteilijan kanssa. Tämä taiteilija olikin oikea lurjus. Hän oli vaimolleen uskoton. Nyt Laura Lyons on muuttanut pois aviomiehensä luota.

— Millä hän nyt elää? minä ihmettelin.

— Ei ole helppoa olla nuori nainen, jota kukaan ei elätä.

Mortimer uskoi, että Laura Lyonsin isä maksaa tälle pientä avustusta. Mutta isäkään ei ole kovin rikas, joten rahasumma ei varmasti ole suuri. Ja sen lisäksi sekä Sir Charles että Stapleton olivat auttaneet rouva Lyonsia. Näiden rahojen avulla hän oli perustanut yrityksen, konekirjoitusliikkeen. Siitä hän sai sen verran tuloja, että pystyi elättämään itsensä.

Päätin mennä tapaamaan rouva Lyonsia seuraavana aamuna.

Illalla juttelin Barrymoren kanssa kahden. Hän toi minulle kahvia, ja samalla kyselin vankikarkuri Seldenistä.

— Onko vaimonne veli jo lähtenyt täältä? kysyin Barrymorelta.

— Sitä en tiedä, herra tohtori, hän vastasi. — Mutta viimeksi vein hänelle ruokaa kolme päivää sitten. Eilen ruoka oli kadonnut.

— No mutta, sittenhän hän on siellä! minä sanoin.

— Niin, ehkä. Mutta ehkä se toinen mies on vienyt hänen ruokansa.

Tuijotin Barrymorea kahvikuppi kädessä.

— Tiedättekö siis, että nummella on joku toinen? kysyin.

— Kyllä, myös joku toinen kulkee nummella. Selden on nähnyt hänet. Tuo toinenkin yrittää pysyä piilossa, mutta hän ei luultavasti ole vanki. Hän asuu vuoren rinteen majoissa, siellä, missä entisajan ihmiset asuivat. Joku nuori poika tuo hänelle ruokaa, Barrymore kertoi.

Sitten hän heilautti päätään ja sanoi tuskaisella äänellä:

— Minä en voi sietää sitä, en voi todellakaan sietää sitä, tohtori Watson, sen sanon suoraan!

— Mitä ette voi sietää? kysyin.

— Kaikkea sitä, mitä täällä tapahtuu! Täällä tapahtuu jotain petollista! Täällä on konnantöitä tekeillä, sen voin vannoa! Olisin iloinen, jos Sir Henry palaisi Lontooseen takaisin, Barrymore lähes huusi.

---

Poltetun kirjeen salaisuus

---

Seuraavien päivien tapahtumia en varmasti unohda koskaan. Asiat alkoivat lähestyä kamalaa loppuaan.

Olin kuullut kaksi tärkeää asiaa. Asia numero yksi: Laura Lyons oli sopinut tapaamisen Sir Charles Baskervillen kanssa juuri sinä iltana, jolloin Sir Charles kuoli. Asia numero kaksi: tuntematon mies asui vuoren rinteen kivimajoissa.

Minulla oli hyvä olo siitä, että olin selvittänyt joitain asioita. Heti seuraavan päivän aamuna lähdin tapaamaan Laura Lyonsia Coombe Traceyyn. Löysin hänen toimistonsa helposti pienessä kaupungissa. Rouva Lyons nousi kirjoituskoneen luota ja tuli tervehtimään minua.

— Haluaisin keskustella kanssanne Sir Charles Baskervillestä, kerroin hänelle.

— Mitä minä voisin kertoa hänestä? Laura Lyons kysyi.

Hän oli hyvin kaunis. Hän hypisteli kirjoituskonettaan hermostuneen näköisenä.

— Sir Charles auttoi minua. Olin hänelle hyvin kiitollinen, rouva Lyons lisäsi.

— Lähetittekö kirjeitä hänelle? kysyin seuraavaksi.

Laura Lyons katsoi minua vihaisesti.

— Mitä nämä kysymykset tarkoittavat? hän kysyi.

— Vastatkaa kysymyksiin, jos ette halua, että paljastan jutun toimittajalle, minä kehotin. — Nuori nainen, vanha mies, salainen kirjeenvaihto ja vanhan miehen kuolema. Haluatteko, että lehdissä kirjoitetaan näistä asioista? kysyin häneltä.

Laura Lyons ei puhunut ensin mitään. Hän mietti hetken.

— No niin, minä vastaan. Kysykää, mitä tahdotte, hän sitten sanoi.

Ja Laura Lyons kertoi, että hän oli todella kirjoittanut Sir Charlesille pari kirjettä. Herra Stapleton oli kertonut Sir Charlesille Laura Lyonsin vaikeasta tilanteesta. Rouva Lyons halusi erota aviomiehestään, mutta tarvitsi rahaa, jotta voisi elättää itsensä. Sir Charles oli luvannut auttaa.

Sitten pääsin siihen kysymykseen, jonka takia tulin rouvaa tapaamaan:

— Sovitteko koskaan tapaamista Sir Charlesin kanssa?

Laura Lyons suuttui kysymyksestä.

— En koskaan! hän huusi. — Jaa. Minä luulen, että sovitte tapaamisen juuri Sir Charlesin kuolinpäiväksi, sanoin hänelle.

— En, sanoi Laura Lyons.

— Sitten ette ehkä muista. Voin kertoa teille, mitä kirjeen lopussa luki, minä sanoin. Ja sanoin hänelle sen, minkä muistin:

Minä pyydän teitä ehdottomasti polttamaan tämän kirjeen ja saapumaan portin luokse kello kymmenen, jos olette herrasmies.

Hetken pelkäsin, että Laura Lyons pyörtyy. Mutta hän otti tukea pöydän reunasta ja sanoi hiljaisella äänellä:

— Eikö maan päällä ole enää yhtään herrasmiestä.

Kerroin, että Sir Charles oli kyllä polttanut kirjeen, mutta että siitä jäivät nämä sanat.

Silloin Laura Lyons kertoi, että hän oli kirjoittanut kirjeen.

— Minun täytyi tavata hänet illalla myöhään, koska kuulin, että hän oli lähdössä Lontooseen seuraavana aamuna. Ja tarvitsin nopeasti häneltä rahaa. Tiedättehän, että avioliittoni on onneton ja että haluan erota miehestäni. Se voisi onnistua, jos saisin rahaa, hän kertoi.

— Miksi teidän piti tavata portin luona? Miksi ette voineet tavata sisällä talossa? minä kysyin.

— Luuletteko, että nuori nainen voi mennä yksin miehen luokse? Te ette ehkä tiedä, mutta tällä seudulla ollaan hyvin vanhanaikaisia, Laura Lyons kertoi.

— No, mitä tapahtui, kun tulitte Baskervilleen? kysyin jännittyneenä.

— Minä en mennytkään, rouva Lyons sanoi.

Lopulta hän kertoi, että oli saanut rahaa jostain muualta. Eikä hän ehtinyt perua tapaamista Sir Charlesin kanssa.

Minä uskoin Laura Lyonsin tarinaan. Mutta ihan kaikkea hän ei minulle kertonut. Kuka oli luvannut antaa hänelle rahaa? Miksi hän ei sanonut sitä? Miksi hänen oli niin vaikea kertoa koko tästä asiasta? Lähdin kuitenkin pois hänen luotaan melko tyytyväisenä.

---

Mies nummella

---

Lähdin Coombe Traceysta hevosen kyydissä, mutta pyysin kuskia jättämään minut pois kyydistä kesken matkan. Oli kaunis ilma. Sanoin, että haluan kävellä vähän.

Heti kun kuski ja rattaat häipyivät, astuin tieltä pois. Lähdin kävelemään kohti muinaisia majoja, joissa ennen asui ihmisiä. Ja jos vankikarkuri Selden on oikeassa, siellä asui myös tuntematon mies. Halusin ottaa selvää, kuka hän on. Minulla oli ase mukanani.

Näin edessäni kallion aavemaiset muodot. Yhtään ääntä ei kuulunut missään. Seutu oli jylhää ja yksinäistä. Minua pelotti. Kun lähestyin kalliota, näin vanhoja kivimajoja. Yhdessä majassa oli vielä kattoa jäljellä jonkin verran. Ajattelin, että se antoi suojaa sateelta. Sydämeni löi lujaa. Siinä tämä outo mies varmasti asui.

Hiivin majaa kohti. Huomasin, että majaan vei polku. Olin siis oikeassa: joku asuu täällä. Heitin tupakan pois ja puristin asetta kädessäni. Menin ovelle ja katsoin sisään. Maja oli tyhjä.

Sisällä majassa oli kuitenkin merkkejä siitä, että joku asui siellä. Leveällä kivilevyllä oli sadetakki ja huopa. Nurkassa oli konjakkipullo. Keskellä majaa oli litteä kivi. Kivellä oli paketti. Avasin sen ja näin leipää ja säilykkeitä. Leivän alla oli paperi, johon oli kirjoitettu jotain. Otin paperin käteeni ja luin:

Tohtori Watson on mennyt Coombe Traceyyn.

Seisoin paperi kädessä pitkään. Mietin, mitä tämä voi tarkoittaa. Tämä tuntematon mies vakoili minua. Mutta miksi?

Tutkin majan. Tuntematon mies eli epämukavasti. Katto oli rikki, ja sadevesi tuli sen läpi. Täällä asui mies, jolla oli jokin hyvä syy asua täällä. Oliko hän vihamies vai ystävä?

Päätin odottaa majassa niin kauan, että sen asukas saapuu. Istuin ja odotin. Ja vihdoin hän tuli. Kuulin jo kaukaa askeleita. Ne lähestyivät. Ryömin pimeään nurkkaan. Viritin aseen taskussani.

Miehen askelet pysähtyivät. Sitten askelet taas lähestyivät ja miehen varjo näkyi ovella.

— Hyvää iltaa, rakas Watson, huusi hyvin tuttu ääni. — Sinulla olisi varmasti mukavampaa täällä ulkona kuin siellä sisällä.

---

Holmes selvittää salaisuuksia

---

— Holmes! huusin minä. — Holmes!

Olin niin iloinen, että sitä on vaikea kuvailla. Tämä kylmä ja ivallinen ääni saattoi olla vain Sherlock Holmesin. Hän siis oli se salaperäinen mies, jonka olin nähnyt kuutamon valossa.

— Tule ulos, hän sanoi. — Ja ole varovainen, että et ammu minua vahingossa.

Me olimme molemmat iloisia. Myös Holmes hämmästyi siitä, että olin löytänyt hänet.

— En arvannut, että olet näin taitava. Vasta vähän ennen ovea huomasin, että sinä olet täällä, hän kertoi.

— Vai niin, tunnetko kenkäni jäljet? minä ihmettelin.

— En sentään, vastasi Holmes. — Mutta tunnen sinun tupakkasi. Jos vielä joskus haluat petkuttaa minua, älä heitä tupakan tumppia maahan, Holmes nauroi.

Nopeasti kerroimme toisillemme kaiken. Olin vähän loukkaantunut. Eikö Holmes luottanut minuun? Miksi hän ei ollut kertonut minulle, että hän oli koko ajan nummella?

Mutta ymmärsin kyllä, kun hän selitti. Hän sai rauhassa tutkia asioita, kun kukaan ei tiennyt, että hän oli nummella. Ja oli hyvä, että minä en tiennyt. En ole hyvä valehtelemaan. Voisin vahingossa kertoa liikaa juuri väärälle ihmiselle.

Holmes oli palkannut nuoren pojan, joka toi hänelle ruokaa ja muita tavaroita. Poika toi Holmesille myös kirjeet, jotka lähetin hänelle Baker Streetille. Hän siis tiesi, mitä Baskervillessa oli tapahtunut.

— Ja oletan, että olit tapaamassa rouva Laura Lyonsia Coombe Traceyssa? Holmes sanoi. — Sitä ei ollut vaikea arvata. Juuri hänestä on meille nyt hyötyä, Holmes kertoi.

Holmes kuunteli tarkkaan, kun kerroin keskustelustani Laura Lyonsin kanssa.

— Tämä on hyvin tärkeää. Se täyttää erään aukon. Tiesithän, että tällä naisella on hyvin läheinen suhde herra Stapletoniin? Holmes kysyi.

Sitä en todellakaan tiennyt.

Holmes jatkoi:

— Rouva Lyons ja herra Stapleton tapaavat toisiaan ja kirjoittavat toisilleen. Ehkä voisin tämän avulla vapauttaa Stapletonin vaimon…

— Hänen vaimonsa? ihmettelin.

— Niin. Neiti Stapleton on oikeasti rouva Stapleton. Hän on naimisissa herra Stapletonin kanssa, Holmes sanoi.

Olin aivan järkyttynyt.

— Mutta miksi Stapletonin vaimo sanoo olevansa Stapletonin sisar? Tai miksi Stapleton pakottaa hänet siihen? minä kysyin.

— Vaimosta on enemmän hyötyä, kun hän esiintyy sisarena. Sir Henry on helppo houkutella nummelle, kun Stapleton voi käyttää naista syöttinä, Holmes vastasi.

Silloin tajusin.

— Onko Stapleton meidän vihollisemme? Onko hän se mies, joka vakoili Sir Henryä Lontoossa?

— Näin minä uskon, sanoi Holmes.

— Ja tuliko Stapletonin vaimolta varoituskirje Sir Henrylle, kun Sir Henry oli juuri saapunut Lontooseen?

— Kyllä tuli.

— Miten voit olla varma tästä? minä kysyin.

Holmes kertoi, että hän oli selvittänyt Stapletonin taustaa. Holmes tiesi, että Stapleton oli ollut koulun johtajana Pohjois-Englannissa. Stapleton kertoi asian minulle, ja minä kerroin sen Holmesille kirjeessä.

— Tutkin sen jälkeen asiaa. Sain selville, että eräs koulu Pohjois-Englannissa piti sulkea. Koulussa oli paljon ongelmia, ja sen johtaja oli tehnyt rikoksia. Johtaja ja hänen vaimonsa katosivat sen jälkeen, kun rikokset huomattiin. Sen lisäksi luin vielä, että mies keräsi hyönteisiä ja harrasti kasveja. Asia oli selvä. Mies oli Stapleton, Holmes selitti.

— Miten sitten Laura Lyons liittyy tähän? kysyin.

— Stapleton oli luvannut mennä hänen kanssaan naimisiin. Sillä tavalla Laura Lyons pääsisi eroon miehestään. Ja varmasti hän on ihastunut Stapletoniin, Holmes kertoi.

— Meidän täytyy huomenna mennä rouva Lyonsin luokse ja kertoa hänelle, millainen petkuttaja Stapleton on, Holmes jatkoi.

Sitten Holmes muistutti, että olen ollut jo liian kauan poissa Sir Henryn luota. Aurinko oli laskenut, ja nummi oli pimeä.

— Vielä yksi kysymys, Holmes, sanoin ja nousin seisomaan.

— Mitä tämä kaikki merkitsee? Mikä on hänen tarkoituksensa?

— On kysymys murhasta, Watson. Hienosta, kylmäverisestä murhasta. Älä kysy enempää. En voi vielä kertoa sinulle. Ratkaisun hetki on lähellä, mutta meillä on yksi vaara: toivottavasti Stapleton ei yritä murhata Sir Henryä ennen kuin me olemme siihen valmiit. Mutta tarvitsen vielä päivän tai kaksi. Sinä aikana sinun täytyy hoitaa Sir Henryä niin kuin äiti sairasta lasta, Holmes sanoi.

---

Kuolema nummella

---

Silloin kuulimme huudon. Se oli kauhea pelon huuto. Se kajahti nummen hiljaisuudessa niin, että veri hyytyi suonissa.

— Hyvä Jumala, minä huusin. — Mikä tuo on?

Holmes hyppäsi seisomaan.

— Hiljaa, hän kuiskasi.

Huuto kuului uudestaan. Nyt se tuli lähempää. Siihen sekaantui toinen ääni, kumea ja soinnukas, nouseva ja laskeva, kammottava ääni.

— Koira! huusi Holmes. — Tule, Watson! Kunpa ei olisi liian myöhäistä!

Juoksimme ääntä kohti. Äkkiä kuulimme edestäpäin viimeisen epätoivoisen huudon. Sen jälkeen kuulimme raskaan äänen, ihan kuin jotain putoaisi. Pysähdyimme ja kuuntelimme. Oli jo aivan pimeää, emmekä nähneet eteemme juuri yhtään.

Holmes vei käden otsalleen ja sanoi:

— Stapleton on voittanut, Watson. Me tulemme liian myöhään! Minä hullu, kun en toiminut ajoissa! Ja voi sinua, Watson, kun et vartioinut Sir Henryä!

Juoksimme pimeässä. Tunkeuduimme pensaikkojen läpi. Läähätimme ja juoksimme mäkiä ylös. Lopulta korviimme kuului hiljainen valitus. Vieressämme oli jyrkkä kallioseinä. Kallioseinän alla näimme jotain tummaa. Siinä makasi mies vatsallaan.

Miehen pää oli taipunut ruumiin alle. Kumarruimme katsomaan häntä. Holmes kosketti häntä kädellään, mutta veti sen äkkiä pois.

Holmes sytytti tulitikun. Näimme sen valossa verilätäkön, joka levisi ruumiin alle.

Näimme, että Sir Henry Baskerville oli kuolleena edessämme. Tunsimme molemmat hänen vaatteensa Hänellä oli sama puku päällään silloin, kun näimme hänet ensimmäisen kerran. Katkerina seisoimme kuolleen vieressä.

Kuu nousi taivaalle. Kaukana Grimpenin suon suunnalla loisti yksinäinen valo. Se oli varmasti Stapletonin koti. Kirosin hiljaa ja heilutin nyrkkiäni.

— Miksi emme vangitse häntä nyt? kysyin.

— Emme voi todistaa, että Stapleton on murhaaja, Holmes vastasi.

Päätimme peitellä ystävämme ruumiin. Holmes kumartui ruumiin yli. Sitten hän nousi ylös ja alkoi taputtaa ja nauraa.

— Parta! hän huusi. — Parta!

— Oletko tullut hulluksi? kysyin.

Sitten ymmärsin: mies ei voinut olla Sir Henry, koska tällä miehellä oli parta. Käänsimme ruumiin. Se oli Selden, vankikarkuri. Murhaaja ajoi takaa Seldeniä, koska luuli häntä Sir Henryksi.

— Barrymoret lahjoittivat tietysti Seldenille ne vaatteet, jotka he saivat Sir Henryltä. On aivan selvää, että Selden kuoli, koska hänellä oli Sir Henryn vaatteet. Koira on ajanut häntä takaa. Koiran on annettu haistaa Sir Henryn saapasta. Muistatko, Watson, että Sir Henryn saapas varastettiin hotellihuoneen ovelta? Koira sai kengästä hajun, joka oli sama kuin näissä vaatteissa. Sitten Selden juoksi kauhuissaan koiraa pakoon ja putosi rinnettä alas, Holmes selitti.

Näin varmasti oli käynyt. Olin onnellinen, että Sir Henry ei joutunut murhaajan uhriksi. Säälin silti myös Seldeniä. Vaikka hän oli murhaaja, hänen viimeiset hetkensä olivat kammottavat.

Joku käveli nummella meitä kohti. Kuun valossa tunnistin herra Stapletonin.

— Ei sanaakaan Stapletonille vielä! Holmes kuiskasi minulle.

Stapleton tuli meidän luoksemme.

— Mitä täällä tapahtuu? Onko joku loukannut itsensä? Ei kai se ole ystävämme Sir Henry? Stapleton kysyi.

Hän katsoi ruumista lähempää ja hätkähti. Sikari putosi hänen kädestään.

— Kuka… kuka tämä on? hän kysyi.

— Se on Selden, vankikarkuri, sanoi Holmes.

Stapleton nielaisi ja oli hetken hiljaa. Sitten hän kokosi itsensä ja sanoi:

— Kauheaa! Miten hän kuoli?

— Hän putosi kalliolta ja taittoi niskansa. Me olimme kävelemässä nummella ja kuulimme huutoa, sanoin.

— Kuulitteko mitään muita ääniä? Stapleton kysyi.

— Emme, vastasi Holmes.

Stapleton ei ihmetellyt, miksi Holmes oli yhtäkkiä nummella. Hyvä, että meidän ei tarvinnut selittää mitään.

Stapleton oli selvästi hyvin hämmentynyt.

— Tiedättehän, että kansa kertoo Baskervillen koirasta, sanoi Stapleton. — Olisi hyvä tietää, onko koiran ääniä kuulunut tänä iltana, hän sanoi.

— Emme kuulleet mitään, minä valehtelin.

Lähdimme kohti Baskervillen kartanoa. Herra Stapleton lähti omaan kotiinsa.

— Nyt taistelu on alkanut, sanoi Holmes. — Tuolla miehellä on rautaiset hermot. Hän hillitsi itsensä täydellisesti, vaikka sai tietää, että oli murhannut väärän miehen.

Minä yritin vieläkin kysyä Holmesilta, miksi emme voi heti vangita Stapletonia. Mutta Holmes oli oikeassa: meillä ei ollut todisteita, että Stapleton jollain tavalla aiheutti Sir Charlesin ja Seldenin kuolemat.

Ja missä on tämä koira? Onko Baskervillen koira oikeasti Stapletonin koira?

---

Holmes punoo juonia

---

Sir Henry hämmästyi ja ilahtui, kun Holmes tuli kanssani illalla Baskervillen kartanoon. Kerroimme Sir Henrylle seikkailuistamme sen verran, kuin voimme.

Sitten minä kerroin Barrymorelle ja hänen vaimolleen Seldenin surullisesta kohtalosta. Luulen, että Barrymore oli helpottunut. Mutta hänen vaimonsa alkoi itkeä. Selden oli kaikille muille paha murhaaja, mutta tälle naiselle Selden oli pikkuveli. Onkohan maailmassa niin pahaa miestä, että hänen kuolemaansa ei kukaan nainen sure?

Sir Henry oli tietysti kovin utelias siitä, mitä Holmes oli saanut selville Sir Charlesin kuolemasta. Holmes kertoi kuitenkin, että hän ei vielä voi kertoa. Silloin Sir Henry alkoi puhua Baskervillen koirasta.

— Me olemme Watsonin kanssa kuulleet, kuinka koira ulvoo nummella. Se ei ole taikauskoista kuvittelua. Minulla oli koiria Amerikassa. Tiedän, miten koira ulvoo. Jos saatte sen koiran hiljaiseksi, pidän teitä maailman parhaana salapoliisina, Sir Henry sanoi Holmesille.

— Minä voin hiljentää sen kokonaan ja sitoa sen ketjuihin, jos te autatte minua. Pyydän, että teette kaiken, mitä käsken. Älkää kyselkö miksi, Holmes sanoi.

— Hyvä on, minä suostun, vastasi Sir Henry.

Illallisen jälkeen Holmes pyysi minua takaisin ruokasaliin. Salin seinä oli täynnä Sir Henryn esi-isien muotokuvia. Holmes valaisi yhtä taulua kynttilällä.

— Huomaatko jotain? hän kysyi.

Katsoin miestä, jolla oli iso hattu ja pitkät kiharat hiukset. Kasvot olivat kapeat. Ne olivat jäykät ja ankarat. Katsoin kuvaa, mutta en nähnyt siinä mitään erikoista.

— Onko hän saman näköinen kuin joku tuttavasi? Holmes kysyi.

En huomannut kuvassa mitään tuttua.

Silloin Holmes peitti toisella kädellään kuvasta hatun ja pitkät kiharat.

— Hyvä Jumala! minä huusin hämilläni.

Miehen kasvot olivat aivan samanlaiset kuin Stapletonin.

— Vai niin, sinä huomaat nyt, sanoi Holmes. — Minä olen tottunut katsomaan kasvoja. Pitää katsoa kasvoja eikä sitä, mitä niiden ympärillä on. Kuvassa oli Sir Hugo Baskerville. Sir Hugo oli se paha mies, jonka koira tappoi kauan sitten. Hän oli Sir Henryn esi-isä.

— Stapleton on Baskervillen kartanon kaukainen perillinen. Nyt tiedämme, miksi hän tappoi Sir Charlesin. Ja tiedämme, miksi hän haluaa tappaa Sir Henryn. Jos Sir Henry kuolee, Stapleton perii kartanon, Holmes selitti minulle.

Aamulla Holmes antoi käskyjä minulle ja Sir Henrylle. Holmes kertoi, että hän lähtee minun kanssani Lontooseen. Sir Henryn täytyy mennä yksin illalla Stapletonien luokse. Stapleton oli kutsunut hänet ja meidät kaikki illalliselle.

— Miksi? Lontooseenko? ihmetteli Sir Henry. — Toivoin niin, että pelastatte minut tästä jutusta. Tuntuu pahalta olla yksin, Sir Henry sanoi.

— Hyvä ystävä, teidän täytyy luottaa minuun. Tehkää juuri niin kuin minä sanon. Sanokaa Stapletonille, että me olisimme halunneet mukaan. Lontoossa on nyt niin tärkeitä asioita, että meidän on pakko lähteä, Holmes sanoi.

Sir Henry loukkaantui meille.

— Milloin lähdette? hän kysyi kylmästi.

— Heti aamiaisen jälkeen. Watson, kirjoita lyhyt viesti Stapletonille. Kerro, että me emme nyt pääse illalliselle ja pyydä sitä anteeksi, Holmes pyysi.

Hän antoi Sir Henrylle vielä yhden käskyn:

— Teidän täytyy ajaa hevosella Stapletoneille. Lähettäkää vaunut heti kotiin. Tulkaa kävellen kotiin illallisen jälkeen.

Sir Henry ja minä ihmettelimme. Miksi kävellen, kun tähän asti Holmes on aina sanonut, että Sir Henry ei saa kävellä yksin? Olin muutenkin ihmeissäni. Miksi me lähdemme Lontooseen?

---

Ratkaisun hetki lähestyy

---

Lähdimme Holmesin kanssa Coombe Traceyyn. Siellä on lähin rautatieasema. Aseman toimistosta Holmes haki sähkeen. Siinä luki:

Olen saanut ilmoituksenne. Tulen iltajunalla, se on perillä kello 17.40.

Lestrade

Holmes oli tyytyväinen.

— Lestrade on paras Lontoon poliiseista. Ja nyt me lähdemme puhumaan rouva Laura Lyonsin kanssa, hän sanoi.

Nyt ymmärsin Holmesin suunnitelman. Me emme lähde Lontooseen, mutta Stapleton luulee, että olemme siellä. Ja olemme kuitenkin paikalla juuri ratkaisevalla hetkellä. Vanha kunnon Holmes! Hän huijasi taas minuakin.

Seuraavaksi menimme Laura Lyonsin luokse. Holmes puhui hänelle heti hyvin suoraan.

— Me tutkimme Sir Charlesin kuolemaa. Ja olen varma, että ette ole vielä kertoneet kaikkea, mitä tiedätte asiasta.

— Minä olen kertonut kaiken! sanoi Laura Lyons vihaisesti.

— Niinkö? Meidän mielestämme tässä on kysymys murhasta. Ja näyttää siltä, että herra Stapleton ja hänen vaimonsa ovat syyllisiä, Holmes sanoi.

Silloin Laura Lyons nousi ylös tuolistaan ja huudahti:

— Hänen vaimonsa?

— Niin. Stapletonin vaimo on esiintynyt hänen siskonaan, sanoi Holmes.

Laura Lyons istuutui uudestaan.

— Hän ei ole naimisissa! Hänellä ei ole vaimoa! Todistakaa se! Laura Lyons huusi.

Holmes etsi taskustaan valokuvan. Siinä oli ilmiselvästi herra Stapleton ja se nainen, joka esiintyi hänen siskonaan.

— Tässä on herra ja rouva Stapleton. Tämä on siltä ajalta, kun he johtivat isoa koulua Pohjois-Englannissa. He käyttivät silloin nimeä Vandeleur. Niin kuin näette kuvasta, emme voi erehtyä henkilöistä.

Rouva Lyons katsoi valokuvaa.

— Herra Holmes, hän sanoi, — Tämä petturi on pyytänyt minua vaimokseen. Hän on valehdellut minulle. Luulin, että hän rakasti minua, mutta hän käytti minua hyväkseen. Asia on selvä. Minä en suojele häntä. Mutta minä en todellakaan tiennyt, että Sir Charlesille tapahtuisi jotain pahaa minun kirjeeni takia.

Sen jälkeen rouva Lyons kertoi, miten kaikki oli tapahtunut. Stapleton pyysi häntä lähettämään kirjeen Sir Charlesille. Laura Lyons pyysi kirjeessä Sir Charlesilta rahaa. Hän halusi erota aviomiehestään, joka oli epärehellinen. Stapleton saneli kirjeen Laura Lyonsille.

Rouva Lyons lähetti kirjeen, jossa hän ehdotti, että hän tapaisi Sir Charlesin seuraavana iltana Baskervillen kartanossa ulkona portin luona.

Sen jälkeen Stapleton sanoi, että Laura Lyons ei saakaan mennä tapaamaan Sir Charlesia. Hän sanoi, että hän järjestää itse rahat, koska hän rakastaa rouva Lyonsia. ja hän ei halua, että kukaan toinen mies antaa rahaa rouva Lyonsille.

Rouva Lyons ei siis mennyt tapaamispaikalle, mutta ei ehtinyt perua tapaamista. Näin Stapleton järjesti niin, että Sir Charles oli yksin ulkona myöhään illalla.

Sitä emme tiedä varmasti, mitä tapahtui tämän jälkeen. Mutta muistin isot koiran jäljet maassa Sir Charlesin ruumiin vieressä. Väristykset kulkivat selkääni pitkin.

Lähdimme Laura Lyonsin luota. Olimme rautatieasemalla juuri sopivasti, kun Lontoon juna saapui. Junasta nousi Lestrade, lontoolainen poliisi ja Holmesin ystävä. Hän oli pieni ja jäntevä mies. Lestrade kätteli meitä.

Huomasin, että Lestrade katsoi Holmesia hyvin kunnioittavasti.

— Onko tämä juttu jotenkin erikoinen? Lestrade kysyi Holmesilta.

— Kyllä on, kummallisin moneen vuoteen, vastasi Holmes.

Me lähdimme kohti Baskervillen kartanoa. Holmes ei kertonut mitään siitä, mikä meitä odotti. Se on tyypillistä Holmesille. Vasta kun toiminta alkaa, hän kertoo, mitä pitää tehdä.

Ajoimme hevosvaunuilla melkein Baskervillen kartanoon asti. Vähän ennen kartanoa laskeuduimme vaunuista. Jännitykseni alkoi jo helpottaa. Tiesin, että pian saa toimia eikä tarvitse vain odottaa.

---

Baskervillen koira

---

Kun kuski oli lähtenyt, vaihdoimme suuntaa. Hiivimme hiljaa kohti Stapletonien taloa, jossa Sir Henry oli juuri päivällisellä. Pysähdyimme jonkin matkan päässä talosta.

— Tässä on hyvä piilopaikka, Holmes sanoi. — Minä ja Lestrade odotamme tässä. Watson, hiivi talon viereen ja katso ikkunasta, mitä he tekevät. Mutta älä missään tapauksessa anna heidän huomata sinua.

Hiivin hiljaa matalan aidan taakse. Näin siitä hyvin Stapletonin taloon. Vain keittiössä ja ruokahuoneessa oli valot. Keittiössä ei ollut ketään. Ruokahuoneessa oli kaksi miestä. Herra Stapleton ja Sir Henry istuivat siellä pöydän ääressä. Kumpikin poltti sikaria. Pöydällä oli kahvia ja viiniä. Stapleton puhui vilkkaasti, mutta Sir Henry näytti hiljaiselta.

Sitten Stapleton nousi ylös ja lähti huoneesta. Sir Henry nojautui tuolissaan taaksepäin ja kaatoi lasiin viiniä.

Näin, että herra Stapleton tuli ulos ja meni pieneen vajaan, joka oli puutarhan nurkassa. Hän avasi avaimella vajan oven. Kun hän meni vajaan, kuulin omituisen äänen. Se oli kuin matalaa murinaa.

Stapleton oli vajassa vain hetken. Sitten hän tuli ulos ja lukitsi oven. Hän palasi sisälle Sir Henryn luokse. Minä palasin takaisin Holmesin ja Lestraden luokse.

Kerroin Holmesille ja Lestradelle, mitä olin nähnyt.

— Eikö rouva ole miesten seurassa? Holmes kysyi heti.

— Ei ole.

Todellakin, missä hän on? minä ihmettelin. Stapletonien talo oli pieni. Alakerrassa oli vain keittiö, ruokahuone ja eteinen. Koko yläkerta oli pimeänä.

Paksu sumu lähestyi meitä Grimpenin suon suunnalta. Sumun reuna oli kuin muuri, jota kuu valaisi.

— Sumu tulee tähän suuntaan, Watson, Holmes sanoi.

— Onko se vaarallista? kysyin.

— On, se on erittäin vaarallista. Se on ainoa asia, joka voi pilata meidän suunnitelmamme.

— Toivottavasti Sir Henry tulee pian ulos! Hänen elämänsä riippuu siitä, että hän tulee ennen kuin sumu peittää polun, Holmes sanoi. — Meidän täytyy nähdä hänet ja hänen täytyy nähdä meidät, kun alkaa tapahtua, Holmes lisäsi.

Joka minuutti sumu tuli lähemmäs meitä. Emme nähneet enää puutarhan aitaa. Hiivimme vähän kauemmas talosta. Menimme polun varteen muutaman sadan metrin päähän.

— Emme voi mennä liian kauas talosta. Silloin Sir Henry voidaan yllättää jo ennen kuin hän on meidän kohdallamme, Holmes sanoi.

Hän laskeutui polvilleen ja painoi korvansa maahan.

— Jumalan kiitos, nyt hän tulee, hän sanoi.

Kuulimme nopeita askeleita. Pian Sir Henry käveli ohitsemme. Olimme piilossa kivien välissä niin, ettei hän nähnyt meitä. Hän astui sumusta ulos kuin pilvestä. Hän katseli ympärilleen hämmästyneenä, kun pääsi kirkkaaseen ilmaan. Tähdet valaisivat yötä.

— Ssssh, sanoi Holmes ja viritti aseensa. — Ole valmis! Nyt se tulee!

Kuulimme sumun keskeltä ääntä. Olin Holmesin vieressä. Katsoin hänen kasvojaan. Hänen silmänsä loistivat kuutamossa. Hän oli selvästi innoissaan ja valmis hyökkäämään.

Äkkiä hänen kasvoilleen tuli toinen ilme. Hänen suunsa avautui hämmästyksestä. Lestrade huusi kauhusta ja heittäytyi vatsalleen maahan. Minä syöksyin ylös ja otin aseen käteeni.

Sumusta tuli esiin hirmuinen eläin. Se oli äärettömän suuri, pikimusta koira. Mutta ei se ollut normaali koira. Sen kidasta syöksyi tuli, sen silmät hehkuivat kuin tuliset hiilet. Sen kuonossa, korvissa ja leuassa leiskuivat liekit. Mitään niin helvetillistä ja kammottavaa en ollut koskaan elämässäni nähnyt.

Tuo suuri eläin loikkasi Sir Henryä kohti. Me seisoimme hetken paikoillamme, koska olimme niin järkyttyneet. Sitten Holmes ja minä ammuimme samaan aikaan siihen suuntaan, johon koira juoksi.

Kuulimme hirvittävää kiljuntaa. Ainakin toinen meistä oli siis osunut koiraan. Koira ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan syöksyi eteenpäin. Kaukana polulla näimme Sir Henryn, joka kääntyi ympäri ja tuijotti koiraa. Hän oli kalpea kuin kuolema ja kohotti käsiään avuttomana.

Mutta koira huusi. Se siis tunsi kipua. Tiesimme, että se oli oikea elävä olento. Jos sitä voi haavoittaa, sen voi myös tappaa.

Näin, miten koira hyökkäsi Sir Henryn päälle. Se kaatoi miehen maahan ja vei hampaansa lähelle kaulaa. Silloin Holmes ampui koiraa uudestaan. Koira ulvoi tuskasta. Se kierähti selälleen ja potki hurjasti. Sitten se jäi makaamaan kyljelleen. Painoin aseen sen päätä vasten, mutta minun ei tarvinnut enää ampua. Koira oli jo kuollut.

Sir Henry makasi tajuttomana maassa. Avasimme hänen kauluksensa, ja hän heräsi. Lestrade painoi konjakkipullon Sir Henryn suuta vasten.

Sir Henry joi kulauksen ja kysyi:

— Hyvä Jumala! Mikä se oli? Mikä taivaan nimessä se oli?

— Nyt se on ainakin kuollut, Baskervillen koira on nyt kadonnut maailmasta ikuisiksi ajoiksi, Holmes vastasi.

Katsoin kuollutta koiraa. Se näytti sekarotuiselta. Se oli hoikka, villin näköinen ja suuri kuin leijona. Vieläkin sen kuonosta valui tulenliekkejä. Sen silmissä oli tulirengas.

Minä koskin sen kuonoa. Kun nostin sormeni, ne loistivat pimeässä.

— Fosforia! Stapleton on laittanut fosforia koiran kuonoon ja silmiin, että se loistaisi pimeässä! minä huusin.

---

Pylvääseen sidottu ihminen

---

Sir Henry yritti nousta ylös, mutta ei pystynyt nousemaan.

— Antakaa minulle vielä konjakkia, niin olen kohta aivan kunnossa, hän sanoi.

Me annoimme hänelle konjakkia, sitten nostimme hänet ylös ja talutimme istumaan kivelle.

— Nyt meidän täytyy jättää teidät, sanoi Holmes. — Mutta teillä ei ole enää vaaraa. Stapleton on jo lähtenyt, ja hän on kaukana. Hän kuuli laukaukset ja ymmärsi varmasti, että hän on tämän pelin hävinnyt, Holmes jatkoi.

Sitten Holmes, Lestrade ja minä lähdimme Stapletonien taloon. Eteisen ovi oli auki. Menimme sisään ja tutkimme kaikki alakerran huoneet. Emme löytäneet Stapletonia emmekä hänen vaimoaan.

Menimme yläkertaan. Yksi makuuhuoneen ovi oli lukittu.

— Siellä on joku sisällä! huusi Lestrade. — Avaammeko oven?

Holmes potkaisi oven lukkoa, ja se paukahti auki. Hyökkäsimme huoneeseen. Emme löytäneet herra Stapletonia.

Mutta edessämme oli outo näky. Huone oli jonkinlainen varasto. Sen seinillä oli laatikoita, joissa oli lasikannet. Laatikoissa oli perhosia ja muita hyönteisiä. Keskellä huonetta oli pystyssä pylväs, joka tuki kattoa.

Tuohon pylvääseen oli sidottu ihminen. Hän oli niin siteiden peitossa, että emme nähneet ensin, oliko hän mies vai nainen. Kaulan ympärillä oli pyyhe. Toinen pyyhe peitti suun ja nenän. Näimme vain surulliset silmät, jotka katsoivat meitä tuskaisina.

Avasimme solmut ja irrotimme siteet. Kun Lestrade otti pois pyyhkeen, näimme, että sidottu henkilö oli rouva Stapleton. Häntä selvästi pyörrytti, ja nostimme hänet tuolille istumaan.

— Lestrade, anna konjakki! sanoi Holmes.

Rouva Stapleton joi vähän konjakkia ja avasi silmänsä.

— Onko hän pelastunut? Pääsikö hän pakoon? rouva Stapleton kysyi.

— Me saamme hänet vielä kiinni, sanoi Holmes.

— Ei, en tarkoita miestäni. Minä tarkoitan Sir Henryä. Onko hän pelastunut? kysyi rouva Stapleton.

— On.

— Ja Baskervillen koira?

— Se on kuollut.

Rouva huokasi helpotuksesta.

— Jumalan kiitos! Voi tuota katalaa miestä! Katsokaa, mitä hän on tehnyt minulle, rouva Stapleton sanoi ja nosti hihansa ylös. Näimme, että hänen kätensä oli aivan täynnä mustelmia.

— Mutta tämä on pientä. Enemmän kärsin henkisesti. Hän kidutti sieluani ja henkeäni. Minä jaksoin niin kauan kuin luulin vielä, että hän rakastaa minua. Nyt tiedän, että hän petti minua siinäkin, rouva sanoi ja alkoi itkeä.

— Ymmärrän teidän tunteenne, sanoi Holmes. — Auttakaa nyt meitä ja kertokaa, mistä löydämme herra Stapletonin.

— Tiedän vain yhden paikan, johon hän on voinut mennä. Grimpenin suon keskellä on vanha tinakaivos. Siellä hän piti koiraa piilossa. Hänellä on siellä myös pakopaikka. Uskon, että hän on siellä, rouva Stapleton kertoi.

Holmes katsoi ulos sumuun. Sumu oli valkoista kuin pumpuli.

— Tänään kukaan ei voi kulkea Grimpenin suon yli. Kukaan ei pysty näkemään, missä polku kulkee ja missä on vaarallinen, upottava suo, Holmes sanoi.

Rouva Stapleton alkoi nauraa.

— Hän ei löydä nyt itsekään tietä tinakaivokselta pois. Hän ei näe oksia, jotka me laitoimme yhdessä suolle näyttämään oikeaa tietä, rouva Stapleton kertoi.

Me ymmärsimme kaikki, että emme voi ajaa Stapletonia takaa. Sumussa ei nähnyt mitään. Lestrade jäi vartioimaan taloa. Minä ja Holmes saatoimme Sir Henryn takaisin Baskervilleen.

---

Grimpenin suon salaisuudet

---

Seuraava aamu oli aurinkoinen. Sumu oli kadonnut kokonaan. Rouva Stapleton vei meidät suolle ja näytti, missä suunnassa oli vanha tinakaivos. Seurasimme oksia, jotka näyttivät tien.

Kun kuljimme eteenpäin, suo muuttui märäksi, jokainen askeleemme sai suon keinumaan. Kantapäämme upposivat suohon.

Näimme polun vieressä mustan esineen. Se oli tarttunut kiinni pieneen kasviin. Holmes astui syrjään polulta ottamaan esinettä. Hän vajosi heti suohon vyötäröönsä asti. Me kiskoimme hänet ylös Lestraden kanssa. Miten hänen olisi käynyt ilman meitä?

Holmes nosti mustan esineen ilmaan. Se oli saapas. Saappaan sisällä luki Meyers, Kanada. Siinä oli Sir Henryn saapas, joka katosi hotellista Lontoossa. Stapleton oli varastanut sen.

Eilen hän antoi koiran haistaa saapasta, jotta se ajaisi Sir Henryä takaa. Ja nyt saapas löytyi suolta. Stapleton oli siis kulkenut tästä eilen.

Tämän enempää emme saaneet tietää. Löysimme vanhan tinakaivoksen. Siellä oli kaivoslaitteita ja rakennuksia. Ne olivat jo huonossa kunnossa. Yhdessä seinässä roikkui ketju. Ketjun vieressä oli luita, joita koira oli pureskellut.

Täällä Stapleton todellakin oli säilyttänyt koiraa. Ja täältä sen hirmuinen huuto kuului yli koko Grimpenin suon.

Koiran ketjun läheltä löysimme muutakin Stapletonin tavaraa. Siellä oli laatikko, jossa oli pimeässä loistavaa fosforivoidetta.

— Minä sanoin jo Lontoossa, ja sanon nytkin: tämä on vaarallisin mies, jota ikinä olemme ajaneet takaa, Holmes sanoi.

Mutta Stapleton oli varmasti kohdannut matkansa pään suolla. Kukaan ei pysty kulkemaan suolla silloin, kun valkoinen sumu peittää sen. Ei edes Stapleton. Hän on astunut harhaan ja suo on imaissut hänet.

— Tuolla jossain on hänen hautansa, sanoi Holmes ja näytti kädellään suolle.

---

Hyvä suunnitelma

---

Oli marraskuun loppupuolen ilta. Istuin Holmesin luona Baker Streetillä. Tämä oli ensimmäinen kerta kun tapasimme Baskervillen seikkailun jälkeen. Halusin viimein kuulla, oliko Holmes saanut vielä jotain selville.

— Olen keskustellut pari kertaa rouva Stapletonin kanssa. Olen myös jatkanut omia tutkimuksiani asiasta, Holmes kertoi. — Ja koko tapahtuma on nyt täysin selvillä.

— Voisitko vielä kertoa minulle, mitä olet saanut selville? kysyin.

Ja Holmes kertoi. Hän sai varmistuksen siihen, että herra Stapleton oli sukua Sir Henry Baskervillelle. Jos Sir Henry olisi kuollut, Stapleton olisi todella perinyt kartanon ja kaikki rahat.

Pari vuotta sitten Stapleton muutti Baskervillen kartanon lähelle ja alkoi toteuttaa suunnitelmaansa. Hän osti ison vihaisen koiran ja kuljetti sen vanhaan kaivokseen niin, että kukaan ei nähnyt sitä.

Stapleton oli kuullut vanhan tarinan Baskervillen koirasta. Hän tiesi, että Baskervillen kartanon omistaja varmasti pelkäisi, jos tarun koira yhtäkkiä tulisi nummelle.

Jotkut naapurit näkivät koiran, kun Stapleton kulki sen kanssa nummella. Siksi Baskervillen koirasta alettiin taas puhua. Se sopi hyvin Stapletonin suunnitelmiin. Hän toivoi, että Sir Charles olisi niin peloissaan, että voisi kuolla pelkoon.

Mutta koska Sir Charles pelkäsi, hän ei koskaan kulkenut yksin nummella. Stapletonin täytyi keksiä, miten hän saisi Sir Charlesin tulemaan ulos talosta myöhään illalla. Siksi hän huijasi myös Laura Lyonsia. Rouva Lyons kirjoitti kirjeen Sir Charlesille, mutta hän ei tiennyt, että kirje oli katala juoni. Rouva Lyons uskoi Stapletoniin.

Stapleton toivoi, että hänen vaimonsa olisi auttanut häntä, mutta vaimo ei suostunut. Siksi hän kohteli vaimoaan huonosti ja pahoinpiteli tätä. Vaimo olikin nyt auttanut poliisia ja Holmesia selvittämään tapausta.

Rouva Stapleton on toipunut hyvää vauhtia järkyttävistä kokemuksista ja haluaa nyt aloittaa uuden elämän jossain ihan muualla.

Myös Sir Henry on toipunut hyvin. Hän lähtee pitkälle matkalle ystävänsä tohtori Mortimerin kanssa. Kun hän palaa, hän toivottavasti unohtaa Baskervillen koiran ja palaa kartanoonsa.

— Ja nyt, rakas Watson, sanoi Holmes. — Olemme tehneet kovasti työtä monta viikkoa. Nyt voimme ajatella jotain mukavampaa. Minä olen varannut meille paikat oopperaan. Ja menemme sitä ennen syömään ravintolaan. Sopiihan tämä sinulle?

— Sopii! Todella! Se on niin hyvä suunnitelma, että olisin voinut sen itse keksiä, vastasin Holmesille.

---