Хотя эта история не про Финляндию и финнов, а совсем даже наоборот, но на финском языке. То есть кроме обычных учебных целей еще и чтобы было интересно.
Tammikuun viimeisenä aamuna vuonna 1959 Igor Djatlov ja hänen kahdeksan toveriaan kiinnittivät sukset jalkaan ja lähtivät matkaan. Heidän määränpäänään oli Otorten-niminen vuori Pohjois-Uralilla. Yksikään heistä ei palannut elävänä.
Vielä tänäkään päivänä kukaan ei tiedä, mitä Sverdlovskin yliopiston yhdeksälle opiskelijalle tapahtui tuulenpieksämässä rotkossa, jota siitä talvesta lähtien on kutsuttu Djatlovin solaksi.
Kahdenkymmenenkolmen vuoden ikäisellä Igor Djatlovilla oli vankka kokemus erämaassa selviytymisestä, hiihdosta ja vuorilla suunnistamisesta. Myös muut ryhmän jäsenet olivat tottuneita ulkoilmaihmisiä. He olivat valmistelleet retkeä huolellisesti. Varusteet, vaatteet ja ruokavarat oli valittu niin, että he selviäisivät kahden viikon hiihdosta ankarassa säässä ja pakkasissa.
He olivat iältään kahdenkymmenen ja kolmenkymmenenneljän vuoden välillä, ja he kaikki opiskelivat Uralin teknillisessä yliopistossa.
»Tarkoitus on palata kahdenteentoista päivään mennessä, mutta ei kannata huolestua, vaikka minua ei vielä silloin näkyisikään», Igor Djadov sanoi hyvälle ystävälleen ennen lähtöä. Siksi kukaan ei lähtenyt etsimään ennen kuin 20. helmikuuta. Teltta löydettiin, kun poliisi hälytti apuun armeijan helikopterin. Teltta oli pystytetty vuorenrinteeseen, josta paikalliset mansit käyttivät nimeä Holatsahl. Kuoleman vuori.
Leiripaikka oli hylätty. Kaksi havaintoa herätti pelastushenkilökunnassa heti pahoja aavistuksia. Teltasta oli poistuttu viiltämällä telttakangas auki. Useimmat eivät olleet pukeneet ylleen ulkovaatteita. Takit ja monot oli jätetty paikoilleen. Teltassa olivat myös retkeläisten päiväkirjat, joista kävi ilmi, että he olivat leiriytyneet illalla I. helmikuuta.
Lumessa oli jälkiä. Ne paljastivat, että leiripaikalta oli poistunut yhdeksän ihmistä rinnettä alaspäin juosten. Jotkut olivat olleet paljain jaloin, jotkut sukkasillaan. Vain yhdellä oli ollut kengät jalassa.
Jäljet johtivat alaspäin kohti puurajaa, mistä kaksi ensimmäistä ruumista löytyivät.
Juri Krivoništšenko ja Juri Dorošenko olivat painautuneet suuren männyn alle. Vaikka heidän kuolinhetkellään oli epäilemättä ollut pakkasta, heillä oli yllään pelkät alusvaatteet. Vieressä oh nuotion jäänteet, tai ainakin he olivat yrittäneet sellaisen sytyttää. Puun alimmat oksat oh taitettu.
Jonkin matkan päässä olivat seuraavat kolme ruumista. Igor Djatlov, Zinaida Kolmogorova ja Rustem Slobodin olivat suunnasta päätellen yrittäneet palata leiriin mutta paleltuneet matkalla. Myös heillä oh yllään pelkät alusvaatteet.
Kuolemansyy oli selvä. Kaikki viisi olivat paleltuneet hengiltä. Mutta mikä heidät oh saanut pakenemaan teltasta ulos pakkaseen ilman kenkiä ja vaatteita? Entä mihin ryhmän neljä muuta jäsentä olivat kadonneet?
Viimeinen kysymys selvisi vasta kolmen kuukauden kuluttua. Kun etsinnät aloitettiin toukokuussa uudelleen, rotkosta seitsemänkymmenenviiden metrin päästä, metsän keskeltä löydettiin neljä ruumista. Kenelläkään neljästä ei näyttänyt olevan ulkoisia vammoja, mutta oikeuslääketieteen tutkimuksissa paljastui, että kolmella heistä oh vakavia murtumia.
Nikolai Thibeaux-Brignolles (по-русски его фамилия Тибо-Бриньоль — А.Д.) oli saanut voimakkaan iskun päähän, niin kovan että se oli aiheuttanut kallonmurtuman ja sisäisen verenvuodon. Ljudmila Dubininan ja Semjon Zolotarjovin lähes kaikki kylkiluut olivat murtuneet — niin pahoin, ettei pelkkä putoaminen ollut voinut aiheuttaa vammoja. »Vammat näyttävät siltä kuin ne olisivat syntyneet pikemminkin auto-onnettomuudessa», oikeuslääkäri Boris Vozroždenije kommentoi.
Seurueen yhdeksäs ja viimeinen jäsen Aleksandr Kolevatov löydettiin muiden viereltä.
Nämä neljä olivat pysyneet hengissä muita seurueen jäseniä kauemmin, sillä he olivat pukeneet ylleen muiden vaatteita. Dubininan toisen jalan ympärille oli kääritty miesten aluskerraston housujen kappale. Zolotarjovilla oli yllään Kolmogorovan turkki ja hattu.
Eräs ihmetystä herättänyt seikka oli se, että vainajien hiukset olivat alkaneet harmaantua ja iho muuttua oranssinsävyiseksi. Kenties kaikkein irvokkain yksityiskohta oli se, että Ljudmila Dubininan kieli puuttui. Yhtä merkillistä oli se, että osassa neljän jäsenen ylleen pukemissa vaatteissa havaittiin merkkejä säteilystä.
Mitä oli tapahtunut? Kuuden vuosikymmenen ajan on näiden opiskelijoiden kohtalo ollut arvoitus. Asia herätti pitkään kiinnostusta lähinnä Neuvostoliitossa, mutta kun monet aiemmin suljetut arkistot avautuivat Neuvostoliiton hajottua vuonna 1991, mysteeri alkoi saada entistä suurempaa huomiota kansainvälisesti. Venäläinen Djatlov-säätiö ei ole ainoa taho, joka sinnikkäästi selvittää, mitä kyseisenä talvi-iltana Uralilla tapahtui. Vuosien mittaan on esitetty lukuisia teorioita.
Hyökkäsivätkö paikalliset mansit nuorten kimppuun? Tuskin. Mansit eivät suhtautuneet vieraisiin vihamielisesti, eikä heillä ollut mitään syytä pitää hiihtäjiä uhkana. Sitä paitsi leirissä ei poliisin mukaan ollut yhdeksän retkeilijän jälkien lisäksi muiden jälkiä.
Oliko leiriin hyökännyt villieläin? Kenties jopa legendaarinen »jeti»? Ei, kuten sanottu, paikalla ei ollut vieraiden olentojen eikä kamppailun jälkiä. Ja miksi ryhmän jäsenet olisivat siinä tapauksessa jättäneet teltan, ainoan suojansa?
Tapahtuiko jollekin ryhmän jäsenelle jotakin ja muut lähtivät auttamaan häntä? Ei, siinä tapauksessa he tuskin olisivat poistuneet leiristä pukematta ylleen.
Yllättikö heidät lumivyöry, jolloin he pakenivat kauhuissaan? Ehkä. Teoria ainakin on saanut useita kannattajia, sillä se selittää suuren osan arvoituksellisista yksityiskohdista. Lumivyöryt kuitenkin ovat alueella harvinaisia, eikä teltta ollut löydettäessä edes puoliksi lumen peitossa.
Liittyykö tapahtumaan avaruusolentoja? Joukko muita hiihtäjiä, jotka olivat leiriytyneet viidenkymmenen kilometrin päähän onnettomuuspaikalta, kertoivat nähneensä kyseisenä iltana salaperäistä valonhohdetta taivaalla. Kirkkaankeltainen, kirkas, lautasen muotoinen alus oh lentänyt matalalla alueen yli. Ufot tosin ovat mielikuvitusta, eikä kukaan muu lähiseudulla ollut nähnyt mitään mainitsemisen arvoista. Ja kuten sanottu: ainoat jäljet lumessa olivat onnettomuudessa kuolleiden yhdeksän nuoren jäljet.
Oliko ryhmä vahingossa päätynyt liian lähelle salaista sotaharjoitusta? Sellaista jossa käytetiin radioaktiivisia aseita? Tätä teoriaa pidettiin pitkään todennäköisimpänä osittain siksi, että poliisi sai korkealta taholta käskyn lopettaa tutkinta saman tien, ja osittain siksi, että neuvostoviranomaiset määräsivät kaikki asiaa koskevat paperit salaisiksi, eikä niitä päästetty julkisuuteen ennen kuin Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991. Lisäksi teoriaa tuki se, että neljän viimeisenä löytyneen hiukset ja iho ohvat värjäytyneet. Asioiden salailu oh Neuvostoliitossa lähes arkipäivää, eikä maa ollut vielä vuonna 1958 toipunut Josif Stalinin hirmuvallasta.
Nykyisin useimmat tutkijat uskovat, että saatavilla on kaikki olennainen aineisto ja että arkistoissa ei ole mitään, mikä väittäisi Pohjois-Uralilla kyseisellä alueella käynnissä olleeseen sotaharjoitukseen.
Jos mitattu säteily oli peräisin räjäytyksistä, miksi vain osa vaatteista oli radioaktiivisia? Eikö olisi todennäköisempää, että säteily oli peräisin radioaktiivisesta toriumista, jota siihen aikaan käytettiin retkeilijöiden suosimissa lyhdyissä ja jota olisi päässyt ilmaan lyhdyn lasikuoren rikkouduttua?
Arvoitusta selvittävät tukeutuvat nykyään usein teoriaan, joka selittää monen aluksi käsittämättömältä vaikuttavan seikan, esimerkiksi sen miksi seurueen jäsenillä oli yllään pelkät alusvaatteet. Nyttemmin tiedetään, että hypotermiassa pintaverisuonet eivät enää supistu vaan päinvastoin laajenevat. Kun veri virtaa ihoa lähellä oleviin elimiin, kylmettynyt tuntee yllättävää kuumotusta ja yrittää viimeisenä epätoivoisena tekonaan riisua vaatteet.
Ljudmila Dubininan puuttuva kieli ja muut muutokset on helppo selittää, sillä viimeisenä löydetyt ruumiit olivat olleet taivasalla ja eläinten armoilla kolme kuukautta ja alkaneet jo hajota.
Ehkä pikaisesti laadittu poliisiraportti oli oikeassa ja kyseessä oli kuin olikin traaginen onnettomuus, jossa paleltui hengiltä yhdeksän nuorta.
Useita vuosia arvoitukselle omistanut amerikkalaiskirjailija Donnie Eichar kysyy kuitenkin, miksi kokeneet retkeilijät siinä tapauksessa pakenivat teltasta kiireen kaupalla ja kaikesta päätellen sen enempää miettimättä? Miksi he viilsivät hädissään telttakankaan ja juoksivat alastomina purevaan pakkassäähän?
Kirjassaan Dead Mountain Eichar esittää teorian. Teoria ei ole Eicharin oma, vaan sen on kehittänyt Djatlov-säätiön johtaja Juri Kuntsevitš. Teorian perustana on sietämätön ääni.
Infraääni on matalataajuista aaltoliikettä. Tavallisesti emme aisti sitä, mutta jos ääni on riittävän voimakas, sen voi tuntea värähtelynä. Jos on joskus ajanut autolla kovaa vauhtia ikkuna auki, tietää miten epämiellyttävältä värähtely tuntuu. Voimakas infraääni voi aiheuttaa pahoinvointia, sydämentykytystä, hermostuneisuutta ja suorastaan paniikkia.
Kumpuilevan maaston yli puhaltava voimakas tuuli voi synnyttää infraäänen. Tapahtuiko näin Holatsahlin rinteessä 2. helmikuuta 1959? Oliko värähtely niin voimakasta, että yhdeksän retkeilijää uskoi katastrofin lähestyvän, joutui paniikkiin ja syöksyi ulos teltasta erämaahan?
Emme luultavasti saa koskaan tietää.
sola — перевал, горный проход
tuulenpieksämä — типичное для книжного языка составное слово
tuuli — ветер
piestä (piekse-) — хлестать, высечь — обратите внимание на то, как непросто образуется основа у этого глагола
Таким образом, tuulenpieksämä rotko — иссеченное ветром ущелье
vankka kokemus — солидный (прочный) опыт (в какой-либо деятельности)
vuorilla suunnistaminen — ориентирование в горах
ulkoilmaihminen — это уже типичный пример того, как финны любят «говорить красиво»: дословно «человек открытого воздуха», то есть человек, привычный находится не дома, на открытом воздухе, на природе
hälyttää apuun — вызвать на помощь
pelastushenkilökunta — а вот так получаются знаменитые длинные финские слова, в данном случае «спасательные персонал (команда)»
monot — лыжные ботинки
sukkasillaan — в носках, в одних носках (идти)
puuraja — дословно «граница деревьев», то есть место, с которого начинается лес
painautua — прижиматься (сравните: painaa — жать, прижать)
nuotion jäänteet — остатки костра
paleltua hengiltä — замерзнуть до смерти
sisäinen verenvuoto — внутреннее кровоизлияние
löytää muiden viereltä — найти рядом с другими (поблизости от других)
pysyä hengissä — оставаться в живых
aluskerrasto — комплект нижнего белья
Слова даже в словарях нет. Насколько я понимаю, речь идет о теплом белье, которое надевают под верхнюю одежду для сохранения тепла. Так как не женщина, не знаю точного русского термина.
harmaantua — седеть
irvokas — гротескный, уродливо-комический (не уверен, что это слово правильно выбрано автором текста для описания того ужаса, который имел место)
Свежие комментарии