Aleksandr Puškin * Aavistus

Снова тучи надо мною
Собралися в тишине;
Рок завистливый бедою
Угрожает снова мне…
Сохраню ль к судьбе презренье?
Понесу ль навстречу ей
Непреклонность и терпенье
Гордой юности моей?

Бурной жизнью утомленный,
Равнодушно бури жду:
Может быть, еще спасенный,
Снова пристань я найду…
Но, предчувствуя разлуку,
Неизбежный, грозный час,
Сжать твою, мой ангел, руку
Я спешу в последний раз.

Ангел кроткий, безмятежный,
Тихо молви мне: прости,
Опечалься: взор свой нежный
Подыми иль опусти;
И твое воспоминанье
Заменит душе моей
Силу, гордость, упованье
И отвагу юных дней.

Jälleen myrskypilvet yllä,
ääneti niitä kumpuaa;
kohtalo, kademieli, uhkiaan
minua kohti suuntaa taas…
Uhmaanko niitä niin kuin ennenkin?
Aseina nuori ylpeys,
nuoruuden taipumaton mieli,
hermoilu jonka jalostin?

Elämän hurjuus mua näännyttää,
tulkoon nyt myrsky, piittaa en;
kenties jälleen, kun jo tyrskyää,
löytäisin lahden suojaisen…
Vaan käy jo eron aavistus,
hetkistä julmin tulee, tietenkin;
kättäs puristamaan, enkelini,
viimeistä kertaa kiirehdin.

Enkeli, sävyisä ja tyyni,
kuiskaisit, soisit anteeksi,
murheessa voisit pyytelyyni
katseesi luoda hellästi,
ja sun muistosi korvaisi sen
minkä sielu saa luovuttaa:
voiman, toivon ja ylpeyden,
nuoruusvuoteni urheudessaan.