Warren M. Salomon * Aika ja rangaistus * Фантастическая повесть

Перевод с английского на финский научно-фантастической повести о путешествиях во времени и связанных с этим парадоксах мало известного в России автора по имени Уоррен М. Саломон.

YKSI

Olin onnistunut selviytymään aikakoneeni osamaksuista, mutta kolmen kuukauden vuokra oli maksamatta, tukkani kaipasi leikkausta ja kenkäni olivat niin surkeassa kunnossa, että pelkäsin niiden laukeavan, jos lähtisin kadulle kävelemään. Niinpä istuin toimistossani ja toivoin asiakkaiden poikkeavan sisään. Yksi tulikin.

Näin toimistoni himmennetyn lasioven läpi, että koputtaja oli nainen. Päinvastoin kuin useimmat naiset, hän koputti määrätietoisesti. Kiinnostukseni heräsi siinä paikassa. Hänen varjonsakin miellytti silmääni.

Lasiovessa näkyivät myös kuluneet kirjaimet, joita hän taisi katsella. Minä näin ne peilikuvana, mutta tiesinhän minä mitä omassa ovessani lukee. BEN HARDY. AIKAETSIVÄ. Jep, minähän se olin.

Hän oli tyylikkäästi pukeutunut, puristi kättäni pirteästi ja istui samantien tuolille, jossa minulla oli paras näköala hänen kalliin hameensa alta pilkoittaviin siroihin polviinsa. Söpöä. Toinen kaunismuotoinen sääri heilui kevyesti toisen polven päällä. Siro nilkka ja kalliit kengät. Hän oli ehkä kahdenkymmenenviiden, todellinen huippupakkaus.

Asiakkaat esittävät toiveensa aluksi hermostuneesti, olettaen minun pitävän heitä hulluina. Useimmat heistä ovatkin hulluja. Siihen kyllä tottuu minun ammatissani. Tämä typykkä olikin toisenlaisesta muotista.

— Nimeni on Patricia Wadsworth, herra Hardy, hän aloitti. — Olette ehkä joskus kuullut minusta?

Wadsworth. Niin, kukapa ei olisi kuullut. Vanha äijä oli yksi maailman rikkaimmista miehistä ja tyttö oli hänen ainoa lapsensa. Mies oli vaimonsa kuoleman jälkeen elänyt pitkän aikaa tyttärensä kanssa, kunnes sitten, vain vähän ennen kuolemaansa, oli höpsähtänyt ja nainut hoitajattarensa, muuttanut testamenttinsa uuden ihastuksensa hyväksi ja jättänyt tyttärensä puille paljaille. Juttu oli ollut kaikissa lehdissä. Tytär oli vienyt jutun oikeuteen, mutta oli jäänyt tappiolle. Nyt hän oli minun luonani. Se ei hämmästyttänyt minua.

— Haluan teidän ymmärtävän erään jutun, neiti Wadsworth. Painotin sanaa ’neiti’. Se ei näyttänyt häiritsevän häntä. Ihailen sitä ominaisuutta naisissa. — Minä en muuta historiaa asiakkaitteni toivomusten mukaan. Pystyn siihen, mutta en tee sitä. Te ehkä ajattelette, että jos joku maksaa tarpeeksi, niin minä varmasti suostun venyttämään sääntöjä mutta sitä minä en tee. Tajusitteko varmasti? Esipuheeni riittää normaalisti lannistamaan ne hassahtaneet, jotka haluaisivat vain pienen pientä muutosta — ne uneksijat, joilla on suuria unelmia.

— Ymmärrän kyllä herra Hardy. Mutta jos joku on jo muuttanut historiaa, te voitte saada sen selville ja… muuttaa tilanteen alkuperäiseksi. Olenko oikeassa?

— Juuri niin, neiti Wadsworth, minä vastasin, pilkaten hänen hyvinkasvatetun rikkaan tytön muodollisuuttaan. Hän ei näyttänyt huomaavan mitään, vaan piti tunteensa kurissa. Se on hyvin harvinaista naiselle. — Väitätte siis, että joku on peukaloinut todellisuutta tehdäkseen teidät perinnöttömäksi?

— Kyllä. Täsmälleen niin. Hänen katseensa oli vakaa, mutta hänen kasvoillaan oli outo ilme, aivan kuin hän olisi tutkinut minua

Se ei minua haitannut. Monet ihmiset katselevat minua samalla tavalla. Aikaetsivä on outo persoonallisuus. Hänen on pakko olla. Jotkut ihmiset kykenevät käsittelemään paradokseja, toiset eivät. Minä olin yksi niistä harvoista, jotka siihen pystyivät, ei sen kummempaa.

Sytytin savukkeen. Se oli jo päivän toista askia. Päivä oli vasta puolessa. Hitto, mitä siitä! — Neiti Wadsworth, tajuatteko, että se on melko yleinen valituksen aihe. Jokainen perinnöttömäksi jäänyt ajattelee heti ajan peukaloimista, mutta todellisuudessa se on erittäin harvinaista näissä tapauksissa.

— Tässä tapauksessa kyse on siitä, herra Hardy.

Niinhän ne kaikki sanovat. Kysyin häneltä: — Te tunnutte muistavan alkuperäisen aikalinjan. Todellisuuden muutoksessa myös kaikkien muistikuvat muuttuvat. Kuinka te voitte olla varma siitä, että aikaan on kajottu? Tähän kysymykseen lopahtivat useimmat jutut.

— Olin lomalla. Aikamatkalla antiikin maailmassa, viisi aikakautta kahdessa viikossa. Minä vihelsin. Tämä pimu on rikas. Hän jatkoi: — Tiedän, että se on kallista, mutta olihan minulla rahaa. Silloin.

— Niinpä muutos ei vaikuttanut teihin. Kuulostaa järkeenkäypältä. Mutta miksi rikollinen olisi tehnyt siirtonsa juuri silloin? Jos hän olisi odottanut teidän paluutanne, hän olisi voinut pyyhkiä pois teidänkin muistikuvanne. Rikos olisi ollut täydellinen.

— Kukaan ei tiennyt minun olevan poissa. Matkustin väärällä nimellä. Se on turvallisinta, kun on niin rikas kuin minä olen — tai olin.

— Voin tarkistaa kertomuksenne matkatoimistosta.

— Tiedän. Hän oli tosi rauhallinen asiakas.

Sinä iltapäivänä minulla ei ollut muutakaan tekemistä. Nostin jalkani pöydän reunalle, varoen, ettei hän huomaisi reikiä kengänpohjassa, imaisin tukevat sauhut ja sanoin: — Aloittakaa alusta. Alkuperäisestä alusta.

KAKSI

Hänen kertomuksensa vastasi melko tarkkaan muistikuvaani lehtijutuista. Hän oli ollut isänsä lemmikki. Sen minä uskoin ilman muuta. Isä oli mennyt naimisiin viisikymmenvuotiaana ja Pat oli syntynyt vasta viiden avioliittovuoden jälkeen, kun isä oli jo menettänyt toivonsa koskaan saada lapsia. Vaimo kuoli muutama vuosi sen jälkeen ja isälle jäi vain Pat. Hän sai kaiken mitä rahalla saattoi hankkia.

Isällä oli paljon annettavaa. Wadsworth oli ollut jo ennestään rikas, kun hän solmi yhteistyösopimuksen Aabner Aabbotin, aikakoneen keksijän kanssa. Aabbotin keksintö teki Wadsworthista vielä suunnattomasti rikkaamman. Aabbot ja Wadsworth olivat olleet tasa-arvoisia yhtiökumppaneita — toinen sijoitti rahaa ja toinen aivonsa. Pikku Patricia perisi aikanaan kaiken.

Niin oli suunniteltu. Mutta Wadsworthin kuoleman aika oli vääristynyt. Patin kertomus oli täysin erilainen kuin viimeaikaiset lehtijutut.

Vallitsevassa todellisuudessa, jonka Pat väitti olevan väärä, ukko oli palkannut todellisen seksipommin nimeltä Linda Honeywell hoitajakseen noin kuukautta ennen kuolemaansa. Hoitaja oli jotenkin — hahaa! — päässyt vanhan houkan suosioon. Ukko oli nainut Lindan ja testamentannut kaiken omaisuutensa hänelle. Naiset! He ovat kaikki samanlaisia.

Mitään tällaista ei Patin mukaan alun perin ollut tapahtunutkaan. Hänen todellisuusversionsa mukaan rakkaan isukin hoitaja oli hänen kuollessaan sama vanha huuhkaja, joka oli palvellut perhettä ja vuosikaudet ja Pat itse oli perinyt maailman kuudenneksi suurimman teollisuusimperiumin.

Pat oli aluksi pysynyt kotona suremassa rakasta isäänsä. Sitten hän halusi päästä irti surustaan ja päätti lähteä harvinaiselle — ja pöyristyttävän kalliille — kiertomatkalle antiikin maailmaan. Tutustumaan Kreikan ja Rooman loistoon ja ihmeisiin. Palatessaan hän sai kuulla, ettei enää ollutkaan perijätär.

Linda Honeywell, muodokas punatukkainen tehopakkaus oli muuttunut Wadsworthin hoitajasta hänen leskekseen. Hän peri kaiken ja nai välittömästi kaljamahaisen tohelon nimeltä Creighton Despard, joka sattui olemaan Wadsworthin lakimies.

Juttu haiskahti tutulta. Omaisuudesta taisteltiin ankarasti oikeudessa. Hoitaja esiintyi aina itkuisena, huntuun ja mustaan asuun pukeutuneena, seurassaan uusi aviomiehensä, turpea päärynänmuotoinen Creighton Despard, joka todisti Wadsworthin testamentin päteväksi — olihan hänen lakifirmansa laatinut sen. Sanomalehdet rakastivat juttua. Pat hävisi taistelun, hoitaja katosi jonnekin ja nyt Despard oli kaiken haltija.

— Tunsitko tätä Despardia?

— En kovin hyvin. Hän kävi talossa vain muutaman kerran tapaamassa isää joissain lakiasioissa. Minä en voinut sietää häntä. Et voi kuvitella millaista oli tulla takaisin matkalta ja löytää hänet kodistani — minun omasta kodistani! Hän leikki aamutakkisillaan aristokraattia — minun rahoillani! Ja hän nauroi minulle. Minä seisoin ovensuussa omassa talossani ja hän nauroi minulle maha silkkien kätköissä hytkyen. Hän tiesi! Tulin takaisin muuttuneeseen todellisuuteen ja hän tiesi sen.

Hänen silmänsä kostuivat. Hän painoi päänsä alas ja kuivasi ne liinaan. Minä mietin hänen kertomustaan.

Hänen tarinansa oli hyvä — se oli kiinteä ja pysyi koossa. Olin otettu. Hän ei tosiaan ollut mikään hössöttäjä. Minulla oli silti muutama kysymys hänelle.

— Hän ei olisi odottanut teidän ilmestyvän sinne. Jos hän muutti todellisuuden, sitä hän kaikkein viimeksi teiltä olisi odottanut. Miksi hän ei kauhistunut nähdessään teidät?

— Hänen on täytynyt etsiä minua heti muutoksen jälkeen, ja kun hän ei ollut löytänyt minua, hän oli päätellyt mitä oli tapahtunut. Ehkä hän on jäljittänyt minut. Hän oli isäni lakimies — hän olisi varmasti pystynyt siihen. Siksi hän tiesi tehneensä erehdyksen, mutta hän tiesi myös, etten minä voinut asialle yhtään mitään.

— Siksikö veitte testamentin oikeuteen?

— Juuri niin. Se oli minusta paras mahdollituuteni, kun otettiin huomioon isäni sairaus ja heikentynyt arvostelukyky. Lakimiesteni mielestä minulla ainakin oli toivoa. Mutta he olivat väärässä.

— Kerroitteko kenellekään epäilevänne ajan peukalointia?

— En. Ajattelin, ettei kukaan kuitenkaan usko minua. Hän katseli minua kysyvästi, kuin haluten varmistua että ainakin minä uskoisin. Minä halusin uskoa häntä, mutta tässä ammatissa ei tunteille voi jättää tilaa, joten pidin kasvoni peruslukemilla.

Patricia jatkoi: — Halusin myös Despardin luulevan, että keskitän kaikki voimani oikeudenkäyntiin. En voinut riskeerata vielä toista puuttumista aikaan. Oli onni, että selvisin ehjin nahoin ensimmäisestä. Sitäpaitsi, minähän olisin voinut voittaakin oikeudenkäynnin.

— Mutta ette voittaneet.

Hän katseli minua isoilla silmillään. Ne olivat kosteat, mutta hän ei itkenyt enää. Hän ei yrittänyt hyötyä kyynelistään, kuten useimmat naiset. — Autatteko minua, herra Hardy?

Nousin ylös ja astelin ikkunan luo katselemaan kujalle toimistoni taakse. Jätekasoja, roskatynnyreitä. Ei kovin edustavaa, mutta minulla oli syyni paikan välinään. Raha oli yksi syy — tai oikeammin rahan puute. Minun asemassani ei ollut varaa kieltäytyä työstä. Lisäksi tyttö oli aivan vastustamaton.

— Laskutan tonnin päivältä. Plus kulut.

Hän näytti järkyttyneeltä.

— Tonnin meidän päivältämme, ei historian päiviltä. Jos joudun hyppimään edestakaisin läpi vuosisadan, se on minun ongelmani, ei teidän. Te maksatte vain tosiajasta, niin kuin te sen elätte tästä hetkestä eteenpäin, kunnes homma on selvä.

Hän rentoutui: — Jos onnistutte palauttamaan entisen tilanteen, maksan summan kaksinkertaisena.

— Hienoa. Ja lisäksi kymmenentuhatta etumaksuna Ilman palautemahdollisuutta.

Hän jäykistyi uudelleen: — Ei minulla ole sellaisia summia, herra Hardy. Ei enää. Hän veti kiivaasti henkeä. -Minun ei ole helppoa sanoa tätä, mutta… olen melkein varaton.

Käänsin selkäni hänelle ja katselin ulos ikkunasta. Aikamatkoissa on hauskatkin puolensa, mutta leipä on joskus liiankin tiukassa.

— Te olette viimeinen toivoni, herra Hardy.

Vastoin parempaa tietoa istahdin tuoliini ja lukitsin katseeni häneen. On vaikea selittää, miksi joskus käy niin. Sitä vain näkee naisen ja saa kuin shokin, aivan kuin näkisi jonkun tutun, mutta ei silti… Se on luonnotonta, ja kun se iskee, se iskee lujaa.

— Hyvä on. Suostun työskentelemään laskuun. Mutta joudutte maksamaan summan kymmenkertaisena, jos onnistumme.

— Selvä on.

Teimme kirjallisen sopimuksen ja vietimme seuraavat tunnit käymällä uudelleen, tällä kertaa yksityiskohtaisesti, läpi hänen kertomustaan. Tallensin kaiken tietokoneeni muistiin. Sitä tehdessämme minulla oli koko ajan epämääräisiä ennakkoaavistuksia, mutta ravistin ne mielestäni tavallisena uuden jutun aiheuttamana jännityksenä. Tiesin silti, että osa niistä aiheutui yksinkertaisesti siitä, että olin samassa huoneessa lumoavan Patricia Wadsworthin kanssa.

KOLME

Tein loppuillan töitä tietokoneeni kanssa rakentamalla jutun kivijalkaa, lajitellen Patin antamia tietoja, kokeillen eri hypoteeseja, vertaillen tietopankkini muistivarastoja ja antaen koneen ja omien aivojeni sulatella juttua, kunnes olimme molemmat tyytyväisiä. Printteri sylki suustaan seinävaatteen kokoisen syitä ja seurauksia kuvaavan ajanvirtakaavion.

Ripustin sen seinälle, otin muutaman askeleen taaksepäin ja katselin sitä hartaasti. Etäämmältä ne kaikki näyttivät samanlaisilta, kuin kartta vasmmalta oikealle virtaavasta joesta useine sivuhaaroineen ja pikku puroineen — eli alkuperäinen aikalinja ja siihen liittyvät tapaukset. Se osa oli piirretty mustaksi, täynnä siistejä nimiä ja päivämääriä, ja se päättyi Patin matkaan menneisyyteen, jolloin siirtymä tapahtui. Siitä eteenpäin aikalinja oli punainen ja myös täynnä tapauksia ja nimiä; järjestys kuvasi rikollisen ajan peukaloinnin hetken todennäköisyyttä.

Punainen osa oli muuttunut aikalinja, se todellisuus missä minä ja Pat nyt elimme — se missä Pat oli melkein pennitön ja Creighton hallitsi hänen isänsä omaisuutta. Yksin Pat muisti millainen alkuperäinen tilanne oli ollut, mutta sitä ei ollut kartlla. Punainen muste kuvasi vain nykyistä todellisuutta. Minun tehtäväni oli tuhota se todellisuus.

Tietokone oli ohjelmoitu kymmeneen kertaan tarkistamaan asiakkaan kertomuksen loogisuus, kausaliteetti, yhteensopivuus, selkeys, todennäköisyys — eli varmistamaan onko asiakkaan tarina uskottava kuvaus todellisuudesta. Kone ei erehdy helpolla, kuten en minäkään. Patin kuvaus osui aivan nappiin. Tulos oli kautta linjan yli 99 %. Minulla oli selkeä moraalinen oikeus jatkaa. En epäröinyt.

Seuraavaksi piti asettaa merkit kohdalleen. Päivämäärät voivat ajaa aikamatkaajan hulluuden partaalle ja jos niistä selviää, sotkeutuu joka tapauksessa omiin sanoihinsa tapahtumia kuvatessaan. Niinpä tässä ammatissa olikin tapana antaa kaikille tapauksille oma numero ja unohtaa koko ajan määrittely.

Vedin jokaisen tärkeän tapauksen kohdalle kohtisuoraan ajan virtaa vasten olevan suoran viivan ja numeroin ne kymmenestä yhdeksäänkymmeneen. Oli järkevää jättää alkuun tilaa, jos joutui palaamaan ajassa kauemmas kuin oli aluksi ajatellut. Suuria numeroita saattoi tarvita, jos jälkeenpäin joutuisi paikkailemaan joitain yksityiskohtia julkisivun kaunistamiseksi. Tulos ei aina ollut kovin harmooninen. Nykyinen todellisuus tuppasi muutenkin olemaan enimmäkseen sotkuinen. Sen tiesin joskus liiankin hyvin.

Tarkastelin tulosta. Se vaikutti jokseenkin yksinkertaiselta tapahtumaketjulta verrattuna eräisiin näkemiini juttuihin. Despard oli voinut puuttua asioihin kolmessa tai neljässä kohtaa. Tehtäväni oli yksinkertainen: minun piti etsiä se hetki ja estää se ennakolta. Sitten todellisuus palaisi ennalleen itsestään.

Tutkin aikalinjan jokaista kohta:

Piste 10 — Despard saa idean todellisuuden muuttamisesta ja Wadsworthin omaisuuden ryöstämisestä. Sitä hetkeä en tarkkaan voinut tietää, joten olin vetänyt viivan mielivaltaisesti.

Piste 20 — Despard palkkaa Linda Honeywellin Wadsworthin uudeksi hoitajaksi ja vanha hoitaja saa potkut. Todennäköisin paikka ajan peukaloinnille.

Piste 30 — Linda Honeywell nai Patin isän — varsinaisen rahakirstun — kahdeksankymmenvuotiaan, huonokuntoisen biljonäärin.

Piste 40 — ukko laatii uuden testamentin häitä seuraavana päivänä ja jättää kaiken uudelle kullannupulleen. Jep. Aikaan puuttuminen tässä kohtaa erittäin todennäköistä.

Piste 50 — Wadsworth kuolee. Jälleen mahdollista kieroilua Despard ja hoitaja ovat voineet edesauttaa hänen poistumistaan.

Piste 60 — Pat lähtee aikamatkalleen (avainkohta kummassakin aikalinjassa) ja Despard tekee rikoksensa

Piste 70 — hoitaja ja Despard menevät naimisiin. Rakkautta ensi silmäyksellä.

Piste 80 — Pat palaa takaisin, nostaa oikeusjutun ja häviää.

Piste 90 — hoitaja haihtuu mystisellä tavalla Despard jää yksin Wadsworthin biljoonien kanssa — mitä hän koko ajan halusikin.

Tosiasiat eivät olleet sen kummempia, mutta ne eivät koskaan kertoneet kaikkea. Minun täytyy nähdä kyseiset ihmiset saadakseni todellisen näppituntuman juttuun. Jossain 50:n ja 60:n välissä oli ukon hautajaiset. Kaikki tärkeät tyypit olisivat siellä — hoitaja, surun murtama leski, ainoana lohtunaan Creighton Despard, perheen uskollinen neuvonantaja Jep.

Halusin katsella heitä pitkään ja hartaasti.

NELJÄ

Jotkut tyypit uhoavat lakkaamatta aikamatkoilla. Heille eivät sanat riitä, vaan he käyttävät matematiikan termejä. Minusta on parempi ottaa asia kerrallaan.

Tapahtumien alkuperäinen järjestyshän on, kuten melkein kuka tahansa nykyään osaa päätellä, syiden ja seurausten luonnollista kulkua, ilman aikamatkailun aiheuttamia vääristymiä. Hallituspiirit kuvaavat sitä yleensä sanoilla satunnainen järjestys tai sanoilla raaka, karkea, primitiivinen tai kaoottinen. Omien asioihin puuttumistensa jälkeen he kutsuvat tulosta rikastetuksi, määritellyksi, järjestetyksi tai kehittyneeksi. Jonain päivänä ne hyypiöt kyllä suunnittelevat itsensä toiseen ulottuvuuteen!

Entä sitten uskonnolliset tyypit? Heille alkuperäinen aikalinja on palvonnan kohde. Se on luonnollinen, saastumaton, viaton, yksinkertainen, puhdas ja tosi. Aikamatkojen tuotteena syntynyt maailma on heidän mielestään keinotekoinen, perverssi, väärä ja kieroutunut. He tuntevat itsensä saastaisiksi ja syyllisiksi ja rukoilevat alkuperäisen ajan paluuta, jotta voisivat puhdistautua.

Minä puolestani en ole byrokraatti enkä fanaatikko. Yritän vain pärjätä työssäni. En voi kuluttaa aikaani pohtimalla miten asiat ehkä ovat voineet olla, vaikka ne todellisuudessa olisivatkin joskus olleet toisin. Minulle tämä aikalinja on tosiaikaa. Kaikki muu on potentiaalista ajan peukaloimista. Tämä homma on tarpeeksi monimutkainen ilman tunteenomaista asennoitumistakin. Aika on minulle vain työmaa.

Joitain muutoksia voin tehdä, toisia en. Valinta ei ole vaikeaa. Pat oli oikealla asialla, joten ryhdyin töihin. Se siitä.

Kuten muutkin ammatit, minunkin työni perustuu olemassaoleviin resursseihin. Minä tarvitsin vaatteita, lepopaikan ja rahaa Paljon rahaa.

Jokaisella tällä alalla toimivalla on omat konstinsa. Minä ryöstän pankkeja. Tai täsmällisemmin sanottuna, minä ryöstän niitä juuri ennen kuin ne ryöstettäisiin joka tapauksessa. Otan mitä tarvitsen ja varkaat saavat viedä loput. Hehän syynkin saavat niskoilleen.

Minulla on lista — itse asiassa se muistuttaa kirjaa — pankkiryöstöistä parin viime vuosisadan ajalta On helppo löytää joku lähistöllä sattunut. Loppu sujuukin kuin itsestään.

Käyn ensin paikan päällä tarkastuskierroksella Sitten astun moduliini — vanhaan kunnon aikarautaani — ja suunnistan aikaan, jolloin pankki rakennettiin. Asetun modulini kanssa tulevan holvin paikalle ja asetan säätimet ryöstöä edeltävään yöhön. Sitten kiipeän ulos kärrystä ja otan mitä tarvitsen. Niin tein nytkin.

30 000 tuntui riittävältä summalta tällä kertaa. Voisinhan aina hakea lisää, jos rahat loppuisivat kesken. Tungin setelit salkkuuni ja poistuin samaa tietä kuin olin tullutkin.

Jonain päivänä vielä törmään toiseen samaa kikkaa käyttävään, mutta toistaiseksi olen välttynyt siltä. Olen joskus ihmetellyt syytä siihen, mutta en vaivaa liikaa päätäni. Jos et pysty selviytymään muutamasta epämääräisestä muuttujasta, olet väärällä alalla.

Sitten siirryin kuukauden verran ajassa taaksepäin ja menin hienostuneeseen räätälinliikkeeseen. Minulla on tapana kuluttaa saaliini aina enenen kuin ryöstö sattui. Siten kukaan ei polta näppejään varastetussa valuutassa.

Vanha mies seisoi tiskin takana. — Pops, minä tarvitsen uusia pukuja. Tusinan verran. Parasta mahdollista laatua. Ja myös paitoja, solmioita, kenkiä — koko karderoobin.

Hän katseli minua hieman paheksuen. Minulla oli ylläni suorat mustat housut ja valkoinen paita. Ei todellakaan mitään vaikuttavaa, mutta niissä pystyi liikkumaan melkein missä tahansa kaupungissa kokonaisen vuosisadan aikana ilman, että kukaan katsoi perään ihmetellen.

Ladoin muutaman satasen tiskille ja hänen silmänsä pullistuivat kunnioituksesta.

— Selvä on, herra, hän reagoi terävästi. — Minun tarvitsee vain ottaa teistä mitat. Meillä on erittäin laaja valikoima kankaita…

Ei kulunut kovinkaan kauaa, kun sain valittua keikerinasusteeni. Räätäli sanoi kaiken olevan valmiina kahden viikon kuluttua. Kiitin häntä, kävelin ulos, livahdin kujaan missä modulini oli pysäköitynä, kiipesin sisään ja siirryin kahden viikon päähän.

— Hei Pops, muistatko minua?

— Tottakai, herra! Tilauksenne on valmiina. Haluatte kenties sovittaa…

Maksoin laskun, pakkasin kaiken Popsin hankkimiin laukkuihin ja otin taksin kaupungin hienoimpaan hotelliin. Varasta huoneiston pukeutuneena muodinmukaiseen asuun — maksoin muutaman kuukauden etukäteen, purin laukkuni ja palasin taksilla modulini luo. Kaikki oli melkein valmista.

Palasin pankkiryöstöä edeltävään päivään — vain parin viikon hyppäys — ja astelin pankkiin salkku täynnä rahaa, varastettua rahaa. Avasin tilin ja pyysin pankinjohtajaa, joka muuten kohteli minua erittäin kunnioittavasti, lähettämään shekkivihkot hotelliini kunhan ne valmistuisivat. Sitten poistuin liukkaasti. En halunnut olla todistamassa pankkiryöstöä seuraavana päivänä tai omaa vierailuani samana iltana.

Takaisin moduliin ja muutama viikko tulevaisuuteen — ei tietenkään omaan tulevaisuuteeni, kaikki tämähän tapahtui omassa menneisyydessäni. Tarkoitan tietysti, että… äh… unohtakaa se. Pysähdyin karttani pisteen 10 kohdalla, pysäköin modulin kujalle hotellin taakse ja siirryin huoneistooni virkistäytymään.

Esityö oli nyt tehty. Minulla oli tukikohta, paljon sopivia vaatteita ja rahaa pankissa. Koko juttu oli vienyt vain muutaman tunnin.

Työ saattoi alkaa

VIISI

Hautajaiset ovat yleensä aina samanlaisia, ellei kyse ole pääkallonmetsästäjistä tai muusta eksoottisesta porukasta. Nämä olivat tyypilliset hautajaismaiset. Päivä oli kolea ja pilvinen, sateen uhka roikkui ilmassa. Surijoita oli paljon, mikä on rikkaana kuolevien ainoa lohtu. Jokainen haluaa olla ystäväsi.

Seisoskelin savuketta imeskellen hieman kauempana, yleisöä katsellen. Tummia pukuja, suruasuja, huntuja, harmaita kasvoja. Haudan toisella puolella pappi aloitti puheensa.

Tiesin, ettei Pat ollut läsnä. Hän oli kertonut jäävänsä surun mustamana kotiin. Minä etsin Despardia ja Honeywellia.

Huomasin heidät lopulta. Creighton Desparsista ei olisi voinut erehtyä. Kihara tumma tukka, pyöreät kasvot, ei kaulaa, päärynänmutoinen ruumis ja pienet, melkein lapselliset kädet — turvonneen perseennuolijan karikatyyri. Hänen sirot kasvonsa eivät tuntuneet oikeilta massiivisessa päässä. Lapsena hänellä oli saattanut olla enkelin kasvot.

Linda Honeywell, sureva leski, seisoi Creightonin vierellä melkein päätä pitempänä. Hän oli pukeutunut tilaisuuden mukaan ja harmikseni tumma huntu peitti hänen kasvonsa, mutta puvun ankara yksinkertaisuuskaan ei voinut peittää niitä avuja, joilla hän Wadsworthin biljoonat oli saavuttanut. Hän oli todellinen makupala.

Katsellessani Creighton tarttui hänen käteensä ja taputti sitä lohdutellen. Näky yökötti minua — nuo vaaleanpunaiset pienet tyngät vasten naisen jalomuotoisia sormia Oli groteskia ajatella Creightonia rakastajana.

Despardia tuijottaessani minussa alkoi hautua järjetön viha. Hän ei pelkästään ollut ryöstänyt Patin omaisuutta, eikä sormeillut aikaa — maksimaalinen rikos! — vaan lisäksi hän, lyhyt, pehmeä ja inhottava, uskalsi omaksua naistenmiehen roolin! Tiesin, että kukaan läsnäolijoista ei vielä aavistanut Lindan katoavan hyvin pian. Minusta Despard oli enemmän kuin varas tai mahdolinen murhaaja, enemmän kuin rikollinen ajanvääristäjä. Hän oli etova jo aivan itsestään.

Juuri silloin hän kohotti silmänsä ja katseemme kohtasivat. Kaksi sinistä reikää vaaleanpunaisessa pehmeydessä. Hän hymyili aivan kuin olisi tuntenut minut, käänsi päätään ja kuiskasi jotain Lindalle. Hänen hunnun verhoama päänsä kääntyi suoraan minua kohti. He tuijottivat suoraan minuun. Mutta he eivät voineet tuntea minua — vielä.

Sillä hetkellä vain me kolme olimme paikalla Kaikki muut haihtuivat tajunnastani — paasaava kirkonmies, surijoiden sekava lauma — paikalla olin vain minä, vieras tässä hetkessä, ja nuo kaksi itse aikaa vastaan rikkonutta salaliittolaista He tunsivat minut, mutta sen ei olisi pitänyt olla mahdollista.

Ja aivan kuin ei olisi lainkaan huomannut muita Linda Honeywell kohotti huntuaan ja katseemme kohtasivat hänen miehensä haudan yli. Hän hymyili. Minun ilmeeni oli hänestä varmasti huvittava, sillä hymy suli pieneksi hetkeksi nauruksi. Sitten hän laski huntunsa alas ja ojensi kätensä uudelleen Creighton Despardille.

Olen nähnyt yhtä ja toista elämäni aikana, mutta hunnun alta paljastui urani suurin järkytys.

KUUSI

— Mitä helvettiä oikein on tekeillä?

— Jos olisin kertonut kaiken heti aluksi, ette olisi uskonut minua. Pat oli hermostunut, mutta ei vaikuttanut pelokkaalta. Hän oli tullut nopeasti, kun olin soittanut häntä tulemaan toimistooni. Olin raivoissani. Pihisin kiukkua.

— Kuulkaas nyt, nuori neiti-.

— Älkää käyttäkö sitä nimitystä. Te olette vain vähän minua vanhempi.

— Olen kolmekymmentä ja älkää muuttako puheenaihetta. Se tyttö siellä hautajaisissa, Linda Honeywell vai mikä lie hänen nimensä onkaan… Hän olitte te!

— Ei. Ettekö tajua? Sehän oli osa Despardin juonta.

— En tajua. Selittäkää.

— Ette aiokaan uskoa minua. Olette jo päättäneet ettette usko.

— Näinhän minä omin silmin. Te itse olitte hautajaisissa, piditte Creightonia kädestä ja nauroitte. En tiedä mitä ajatte takaa, mutta minä en ainakaan ala pomppimaan ajassa edestakaisin — ilman palkkaa kaiken huipuksi — sillä aikaa kun te nauratte selkäni takana.

— En minä teitä yritä huiputtaa. Creighton se on.

— Mitä?

— Aiotteko kuunnella?

— Joo. Kuuntelenhan minä. Tumppasin savukkeeni ja käänsin vipua: — Ja tietokoneenikin kuuntelee. Antaa tulla.

Hän huokasi raskaasti. Olin raivoissani, mutta kun Patin kaltainen nainen huokaa raskaasti, ei voi olla kuuntelematta — Isäni rakasti äitiäni erittäin paljon, hän aloitti.

— Niin?

— Hänen kuoltuaan muutama vuosi syntymäni jälkeen isäni kohdisti rakkautensa minuun.

— Sehän on luonnollista.

— Niin onkin. Mutta juttu on niin, että minä kasvoin melkein samannäköiseksi kuin äitini. Hän avasi laukkunsa — Katsokaa näitä kuvia hänestä.

— Niinpä näyttää olevan. Olette kuin kaksoset. Mutta eihän siinä ole mitään kummallista?

— Creighton tiesi siitä. Hän käytti sitä hyväkseen. Hän etsi käsiinsä Honeywellin voidakseen hyötyä isäni heikkoudesta: hänen rakkaudestaan minuun ja äitiini.

— Kuinka hän onnitui löytämään jonkun niin samannäköisen?

— Mistä minä tietäisin? Ehkä hän etsi monta vuotta. Ehkä hän löysi jonkun suunnilleen samannäköisen ja muutti hänen kasvonsa plastiikkakirurgian avulla värjäsi tukan ja muutti vartalon linjoja sieltä täältä. Postipäitä voidaan korottaa, neniä pienentää. Ja sitäpaitsi kasvotyyppini ei ole mitenkään harvinainen. Muuttaminen olisi melko helppoa. Hänellä oli varaa etsintään ja lääkärinlaskuihin, jos ne olivat tarpeen. Panos oli kyllin korkea.

Sytytin savukkeen ja katselin häntä tarkasti. Aivan kuten hän oli sanonut, hänen kasvotyyppinsä ei ollut harvinainen. Mutta hän oli aivan liian vaatimaton. Minun mielestäni toisen samanlaisen löytäminen olisi mahdotonta. Hänessä tosiaan oli jotain… Mutta silti, ehkä joku ekspertti voisi…

— Usko nyt minua, Ben. Despard on pirullinen ovela. Hän tiesi täsmälleen miten pääsisi kiinni isäni rahoihin — hän teki kaiken vaadittavan. Honeywell nauroi, koska tiesi sinun pitävän koko juttua aivan uskomattomana. Hän antoi päänsä vajota. — Sinä et usko minua, hän kysyi hennolla äänellä.

— En tiedä mihin voisin uskoa.

— Voitko selittää sen, että Linda Honeywell meni naimisiin Creightonin kanssa? Voisinko minä tehdä sen?

En vastannut.

— Ja nyt hän on kadonnut ja Creightonilla on isäni rahat. Miten sinä selität sen?

Hän pääsi niskan päälle: — Minulla ei ole aavistustakaan.

— Siksi sinun täytyy uskoa minua. Hänen suuret silmänsä porautuivat minuun: — Uskotko?

Painoin muutamaa nappia tietokoneessa. Vastaus välähti ruutuun: edelleen 99 %. — Jep. Uskon sinua.

Hän hymyili minulle ja minä hymyilin takaisin, mutta sisimmässäni tiesin, että kauniiseen naiseen uskova mies on kaikkein suurin uneksija.

SEITSEMÄN

Patin lähdettyä hyökkäsin tietokoneeni kimppuun. Monenlaiset varoitusvalot vilkkuivat päässäni. Patin kertomus oli liian sujuva, Despard oli liian kiero. Vaistoni kirkuivat jonkun olevan pielessä. Tietokone ei reagoinut, mikä huolestutti minua yhä enemmän.

Kokeilin kaikenlaisia mahdollisuuksia. Ainoastaan Patin kertomus meni läpi.

Hypoteesi: Pat ja Despard ovat samassa veneessä. Päätelmä: erittäin epätodennäköistä. Syyt: fyysinen yhteensopivuus erittäin epätodennäköistä, ei motiivia. Oletus vastoin Patin luonnollista halua pitää rahat itse.

Hypoteesi: Pat ja Honywell ovat sama henkilö. Päätelmä: erittäin epätodennäköistä. Syyt: samat kuin edellä.

Hypoteesi: Tuntematon tekijä, joka paljastuessaan tekee jomman kumman tai molemmat edellistä oletuksista todennäköisiksi. Päätelmä: erittäin epätodennäköistä. Syyt: asiakkaan version suuri todennäköisyys. Yksinkertaisuusperiaate.

Niin, yksinkertaisuusperiaate. Tämän alan tärkein periaate, johon koko homma yksinkertaisesti perustuu, on se että aikarikokset ovat niin monimutkaisia, ja että pieninkin todellisuuden muuttaminen vaatii niin paljon suunnittelua ja rahaa, että rikollinen melkein aina valitsee helpomman tien saavuttaakseen päämääränsä. Vähänkin monimutkaisimmat operaatiot vaativat erikoiskoulutusta ja kokemusta.

Creighton Despard oli lakimies. Hänellä ei olisi tarvittavia tietoja yksinkertaisuusperiaatteen kiertämiseen. Jo se mihin hän tähän mennessä oli kyennyt oli hämmästyttävää.

Kävin kaiken läpi uudelleen polttaen koko ajan ketjussa. Turvauduin vielä viimeiseen keinoon. Tarkistin koneen toiminnan koeohjelman avulla. Se oli kunnossa. En ollut muuta uskonutkaan, mutta näissä hommissa ei ole varaa olla huolimaton.

Sytytin uuden savukkeen. Oletetaan, että Pat haluaa rahat, mitä en hetkeäkään epäillyt, ja että yksinkertaisuusperiaate pätee ja tietokone on kunnossa…

Kiskaisin auki kirjoituspöytäni alimmaisen laatikon, kaivoin esiin pullon ja lasin ja kaadoin itselleni kunnon jysäyksen. Kohotin maljan:

— Okei, Pat. Minä uskon sinua. Viina maistui hyvältä.

Muistelin Pat Wadsworthin täydellisiä kasvoja. Olo tuntui yhä paremmalta.

Silloin puhelin soi.

KAHDEKSAN

— Pat täällä, hän sanoi, vieden melkein sanat suustani. — Voitko tulla heti tänne? Hänen äänensä oli kireä.

— Mikä hätänä?

— Kerron sitten kun tulet. Yritä pitää kiirettä.

Hän antoi osoitteensa ja minä syöksyin ovesta ulos. Patin ei tarvinnut selittää mitään — riitti kun hän avasi ovensa. Huoneisto oli kirjaimellisesti revitty kappaleiksi. Se ei ollut murtovarkaiden työtä; minä en ainakaan koskaan ollut nähnyt vastaavaa. Huonekalut olivat pirstaleina, päällykset silvottuina, lattia täynnä vaatteita ja seinille oli kirjoitettu rivoja uhkauksia punaisella maalilla. Sairaan näköistä.

Hän ravisti päätään: — Ei.

— Despard yrittää säikäyttää sinua, minä sanoin romukasaa katsellen. Potkaisin syrjään joitakin sirpaleita: -Haluatko antaa lieriksi?

— En. Hänellä oli sisua.

— No niin. Tänne et ainakaan voi jäädä.

— En tiedä minne menisin. Hänen äänensä murtui. — Minulla ei ole varaa toiseen asuntoon. Vaikka olisikin, hän löytäisi minut silti. Olen varma että minua seurataan. Hän piti pienen tauon: — Ben, minä pelkään.

Patricia Wadsworth vaikutti nyt minusta ensi kertaa haavoittuvaiselta. En toki uskonut hänen olevan hengenvaarassa. Kuolemanpelossa ei ole mitään erikoista. Tilanne ei nyt ollut niin banaali, vaan kyseessä oli pikemminkin suojamuurien hajoaminen. Hän antoi minun nähdä itsensä haavoittuvana. En mielelläni katsellut kenenkään, saati naisten heikkouden esityksiä, koska ne ovat heidän suosikkiaseensa, mutta nyt tilanne oli toinen.

— Lähdetään minun luokseni. En usko Despardin yrittävän mitään siellä. Useimmat ihmiset varovat meikäläisiä ja Despard ei minusta vaikuta miltään kovin urhoolliselta tyypiltä.

Hän epäröi, mutta vain hetken. Naiset ovat naisia suurimmassakin hädässä.

Avasin asuntoni oven ja astuin sisään hänen peräänsä: — Mikä sotku, hän tuhahti. He kaikki sanoivat jotain vastaavaa.

— Ei sinun ole pakko tulla.

— Sinua ei kukaan taida pitää erikoisen kohteliaana?

— Ei.

— Oletko koskaan miettinyt syytä?

— Kuulehan nyt kaunokainen. Meidän pitää heti sopia yhdestä asiasta. Tämä paikka on kuin sikolätti, sitä en kiellä. Samoin kuin toimistoni, jos et sattunut huomaamaan. Tunnen oloni silloin mukavaksi. Se on osa luonnettani. Ammattini on sotkuinen. Aika on iso sotku. Minä ymmärrän sitä, tulen toimeen sen kanssa. Useimmat ihmiset menettäisivät minun paikallani järkensä, mutta minä viihdyn hyvin. Olen jopa hyvä tässä hommassa. Heilautin kättäni ympäri huonetta: — Tämä on vain näkyvä ilmaus siitä.

— Olen pahoillani.

— Älä turhaan. Anteeksipyynnöt ovat pelkkää paskan jauhamista. Jos haluat tyhjentää tuhkakuppeja, ole hyvä vain. Tee mitä haluat, mutta yhtä asiaa en siedä. Kukaan ei tule tänne ja ala muuttamaan minua ja minun tapojani, ymmärrätkö? Olin hänelle julma ja tiesin sen, mutta en osannut selittää käytöstäni. Hitto soikoon, ei hän ollut sen kummempi kuin muutkaan naiset ja he kaikki yrittävät samaa konstia. Minun puolestani he ovat tervetulleita, kunhan sopeutuvat talon tavoille. Minä olen sopeutunut, enkä halua muuttua. Kun muuttaa todellisuutta ammatikseen, on mukavaa palata kotiin omiin sotkuihinsa.

Hän hymyili aivan kuin olisi ymmärtänyt ja riitely loppui siihen. — Sinä tarvitset ryypyn, hän ilmoitti äkkiä. — Löytyykö tästä kaatopaikasta mitään nestemäistä?

Näytin hänelle paikan ja tulos oli hyvä. Naiset! Heitä ei ikinä opi tuntemaan.

Keskustelimme pitkään. Hän kertoi elämästään, siitä kuinka hänen isänsä oli ollut alamaissa vuosikausia vaimonsa kuoleman jälkeen, eivätkä edes Aabottin aikakoneen tuottamat biljoonat olleet lohduttaneet häntä.

— Kuinka äitisi kuoli?

— Purjehdusonnettomuudessa. Hän huuhtoutui yli laidan isän ollessa ruorissa. Hän ei koskaan suonut sitä itselleen anteeksi.

— Mitä tapahtui?

— En tiedä varmasti. Kukaan ei nähnyt sitä. Hän oli yhtäkkiä vain poissa. He olivat kaksistaan purjehtimassa ja isä luuli äidin olevan kajuutassa lukemassa. Kun hän alkoi etsiä äitiä, häntä ei löytynyt mistään. Isä hälytti apua, mutta kukaan ei edes tiennyt mistä etsinnät tulisi aloittaa. He jatkoivat sitä monta päivää… turhaan. Isä oli epätoivoinen.

— Kuinka vanha sinä olit?

— Viisi vuotta, mutta muistan kaiken selvästi. Hän ei enää koskaan palannut ennalleen. Patin ilme synkkeni: — Despard, se saastainen elukka! Hän tiesi kaiken siitä, koska oli ollut läheisessä nuhteessa isääni jo vuosia. Hän tiesi täsmälleen mitä oli tekemässä etsiessään Linda Honeywelliä. Isäni oli jo kahdeksankymmentä, huonovointinen ja…

— Juuri niin.

Hänen silmänsä kirkastuivat äkkiä: — Arvaa mitä, Ben? Minusta tuntuu nyt paremmalta. Voin taas luottaa itseeni, ensi kertaa kotiinpaluun ja kaiken muuttumisen jälkeen. Kiitos siitä.

Olin liikuttunut. Häneltä oli riistetty perintö, hänet oli paiskattu uuteen todellisuuteen, jossa hän oli melkein kerjäläinen, ja hänen asuntonsa oli revitty hajalle, ja silti hän luotti itseensä.

— Miksi minua kiität?

— Sinä olet vahva. Olen viettänyt koko elämäni heikkojen miesten parissa. Jopa isäni oli heikko — hän yritti aina elää mahdottomien sääntöjen mukaan, kuten esimerkiksi todellisen rakkauden. Ajattele nyt miten hän murehti äitiäni kaksikymmentä vuotta. Sehän on aivan ymmärrettävää jonkin aikaa mutta… lopun elämää — se on hulluutta. Ja mitä hän siitä hyötyi? Oli sulaa vahaa Despardin käsissä. Sinä olet toista maata. Aikakoneellasi sinä voit -.

— Modulli. Se on modulli.

— Oli mikä hyvänsä. Sinä voit tehdä mitä tahansa, muuttaa kaiken, kaikki on sinulle vain kädenojennuksen päässä.

— Ei se todellisuudessa ole sellaista. Drinkit kihahtivat oikein voimalla päähän ja ei minua muutenkaan huvittanut ryhtyä selittämään hänelle ammattietikkaani. Helvetti, jos pystyisin kaikkeen, en kai tyytyisi tunkkaiseen asuntoon ja rähjäiseen toimistoon, joiden vuokrat olivat aina monta kuukautta myöhässä? Annoin hänen puhua. Jokaisella on omat kuvitelmansa aikamatkoista ja hyvin harvat ovat perillä arjen harmaasta todellisuudesta. Se on todella ankea varsinkin jos noudatti sääntöjä, kuten minä. Siksi saatoin olla rikas ainoastaan menneisyydessä, missä se ei merkinnyt mitään. Nykyhetkessä olin aivan tavallinen kansalainen. Ehkä vähän heikommassakin jamassa, koska pyrin noudattamaan sääntöjä. Olen nähnyt mitä tapahtuu, jos todellisuuden muureja yritetään kaataa. Seuraukset eivät ole miellyttävät.

— Saanko minä ihan todella jäädä tänne?

— Kyllä minun puolestani. Kunhan et yritä muuttaa minua.

Hän käveli viereeni, istahti syliini, kietoi kätensä niskani ympäri ja katsoi minuun isoilla ruskeilla silmillään. Minä suutelin häntä.

Jep.

YHDEKSÄN

Seuraavana aamuna tutkimme papereita ja joimme kahvia vuoteessa.

— Keität liian vahvaa kahvia, Pat sanoi ja pani kuppinsa pois.

— OK, tästä lähtien sinä voit keittää sen.

Hän vilkaisi yöpöydällä olevaa tuhkakuppia. Se pursui yli. — Sinä poltat liikaa.

— Nyt saa -.

— Okei, okei! Hän nauroi iloisesti. — Kerro minulle itsestäsi. En ole koskaan aikaisemmin tavannut teikäläisiä. Free-lanceria, tarkoitan.

— Hallinnon ja suuryritysten ulkopuolisia ei ole kuin kourallinen. Monet yrittävät, mutta polttavat näppinsä hyvin pian.

— Mutta et sinä.

— Totta. En minä.

— Etkö halua, että puhumme sinusta?

— Minussa ei ole paljoa kertomista. Olen orpo. Vartuin eräässä Aabbot -säätiön tukemassa lastenkodissa.

— Ihan totta? Ai niin… Säätiön.

Nousi pystyyn ja tumppasin savukkeeni: — Sinä olet yksi niistä harvoista, jotka todella tunsivat Aabbotin. Kerro hänestä. Olin hyvä muuttamaan puheenaihetta.

Hän nauroi jälleen: — En minä oikeastaan tuntenut häntä. Hän oli isäni yhtiökumppani, ei sen kummempaa. Isäni oli monessa mukana, ei Aabot ollut mitenkään ainutlaatuinen. Harvoin häntä näki.

— Täytyy sinun jotain muistaa. Hän oli maailmankuulu. Lapsihan sinä vasta olit, mutta kai hän nyt sinuun vaikutuksen teki?

— Minusta hän oli omituinen tyyppi. Hänellä oli pitkä parta ja hän puhui omituisesti murtaen. Isänkin mielestä hän oli omituinen, mutta äiti taisi pitää hänestä. Totuus on, että hän kohteli meitä aivan samoin kuin kaikkia muitakin ihmisiä. Emme koskaan oppineet tuntemaan häntä.

Sytytin uuden. — Se todistaa teoriani oikeaksi.

— Jokaisella on teoria Aabner Aabbotista. Mikä sinun teoriasi on?

— Hän oli orpo kuten minäkin, eikä hänellä ollut mitään puhumista menneisyydestään. Minusta ainakin on mukava ajatella niin. Miksi muuten hän olisi jättänyt kaiken mitä omisti säätiölle, joka perustettiin huolehtimaan orvoista lapsista? Ilman muuta hän oli orpo itsekin. Eihän jutussa muuten olisi mitään järkeä.

Pat maistoi taas kahviani, irvisti ja pani kupin pois. — Ihmiset ovat yrittäneet ratkaista Aäbbotin arvoitusta ja kahdenkymmenen vuoden ajan, eikä kukaan ole onnistunut. Hän oli täysin tuntematon ennenkuin isäni tapasi hänet ja antoi hänelle tukensa. Hän ei kertonut elämästään kenellekään. Kun hän keksi aikakoneen -.

— Oliko se samana vuonna kun sinä synnyit?

— Oli. Yhtäkkiä hän oli yksi maailman rikkaimpia miehiä. Isäni oli tietenkin vielä rikkaampi. Hän omisti paljon muutakin kuin osuuden Aabbotin keksintöön.

— Jep.

— Isäni ei tajunnut häntä. Ei haastatteluja, ei valokuvia — paitsi salaa ilman hänen lupaansa otetut. Se oli sairasta.

— Ei oikeastaan. Ajattelepa asiaa hänen kannaltaan. Aikakoneen keksijä tajuaa kyllä, että se hetki muodostuu tulevaisuuden kannalta historian käännekohdaksi. Tulevaisuudessa jokainen osaansa tyytymätön ja pettynyt kohdistaa huomionsa aikamatkailun keksijään. Aahbot tiesi, että hän olisi koko tulevaisuuden seonneiden todennäköinen maalitaulu, joten hän peitti jälkensä todella hyvin.

— Tuota en tullut ajatelleeksi.

— Se on päivänselvää.

— Sinulle, mutta…

Kohautin hartioitani. — Joka tapauksessa se toimi. Kukaan ei päässyt häneen käsiksi ja monet ovat varmasti yrittäneet. Oli selvää, että hän intoili turvallisuuden suhteen. Hänen oli pakko.

Säälin värähdys vilahti Patin kasvoilla: — Hän on varmasti ollut kauhean peloissaan.

— Totta. Sillä hetkellä, kun hän tajusi olevansa lähellä ratkaisua, hän tiesi olevansa alituisessa hengenvaarassa. Siksi — niin minä ainakin uskon tapahtuneen — hän muutti nimensä, katkaisi kaikki siteet entiseen elämäänsä, hankki isäsi taloudellisen tuen, teki ihmeensä ja piti sen jälkeen suunsa kiinni.

— Se kuulostaa… kammottavalta.

— Niin se taatusti on ollutkin.

— Miten hänelle lopulta kävi?

— Herra tietää. Lehdistö jahtasi häntä viisi vuotta yhtä mittaa. Se voi vaikuttaa hyvinkin erikoisella tavalla keneen tahansa, saati sitten sellaiseen kun Aäbbot, jolla todella oli syytä olla peloissaan. Minä luulen, että hän muutti jälleen nimensä, tuhosi yhteydet menneeseen ja katosi. Se onkin teoriani loppuosa. Hän antoi rahansa säätiölle ja haihtui kuvasta. Hän voi yhä elää jossain, edelleen peloissaan.

— Ben?

— Niin?

— Mitä aiot tehdä seuraavaksi?

— Simppeli juttu. Menen päivään, jolloin isäsi vanha hoitaja vaihdettiin Honeywelliin. Jos ajan sormeilu tapahtui silloin, niin…

— Tarkoitatko, että kaikki voi olla ohi jo tänään?

— Ilman muuta, jos vain pystyn estämään todellisuuden vääristämisen.

Pat kurtisti otsaansa miettivän näköisenä: — Entä… mitä sitten tapahtuu?

— Ei mitään. Ei yhtään mitään. Tämä maailma, tämä todellisuus lakkaa olemasta. Sehän onkin loppujen lopuksi vain muuttunut aikalinja. Palaamme takaisin alkuperäisen linjaan. Sinä olet juuri palannut takaisin aikamatkaltasi perijättärenä ja ongelmasi ovat ohitse. Niitä ei ole koskaan edes ollut.

— Mutta…

Minä selvitin kurkkuani. — Älä huolehti minusta. Minun muistini ei pyyhkiydy tyhjäksi, mutta se onkin ainutlaatuista. Creightonkaan ei tajua paluuta alkuperäiseen tilanteeseen. Minä olen turvassa, koska olen modulissani silloin kuin ajan sormeileminen purkautuu.

— Kuinka minä sitten voin maksaa sinulle? Enhän enää edes tunne sinua?

— Olen ottanut sen huomioon. Sopimuksemme on turvassa modulissa. Palaan se mukanani ja sinä maksat laskun. Tuomioistuimet vahvistavat tällaisia tapahtumia. Siitä on oma lakikin. Miten luulisit meikäläisten muuten saavan leipänsä?

Hän mietti hetken: — Eilisiltaa ei sitten ole koskaan ollutkaan?

— Ei sinulle. Minä kyllä muistan sen.

— Voi Ben, hän ryömi viereeni.

Patin silmissä oli kyyneleitä jälkeenpäin. Hän kysyi halusinko olla hänen ystävänsä myös palautetussa todellisuudessa. Minä vastasin myöntävästi, mutta tiesin hyvin, ettei siitä tulisi mitään. Siitä ei koskaan tullut mitään. Minä olisin vain tyyppi, joka ilmestyisi tyhjästä ja vaatisi häntä makaamaan sopimuksesta, jota hän ei edes muistaisi. Pat olisi rikas ja ylpeä, ja hänen kannaltaan olisi sitä parempi mitä vähemmän hän minusta tietäisi.

Minä tiesin. Niin käy aina. Kuten tapanani on sanoa, aika on yhtä sotkua. Se ei odota ketään. Sitäpaitsi, työ oli vielä kesken.

KYMMENEN

Pat oli hankkinut minulle talon piirustukset, joten modulin sijoittaminen oikeaan paikkaan oli helppoa. Palasin talon rakentamisen aikaan ja laskin aikarassini isännän makuuhuoneen WC:n kohdalle. Sitten etsin ajasta oikean hetken; karttani pisteen 20 tienoilta jolloin Linda Honeywell tuli Wadsworthin hoitajaksi.

WC:n ovessa ei ollut sopivaa tirkistysrakoa, joten siirryin edelliseen päivään ja irroitin oven, kun ketään ei ollut näkyvissä. Tein riittävän halkeaman ja asetin sen takaisin paikalleen parin minuutin kuluttua. Olin varovainen ja annoin ammattimiehen viimeistellä oven maalauksen, etteivät kätteni jäljet olisi näkyneet.

Nyt siis piileskelin modulissani vessassa ja tirkistelin vanhan ukon makuuhuoneeseen, jossa uskollinen vanha hoitaja piti huolta isännästään. Ovi avautui ja Despard asteli sisään Honeywellin kanssa. Tätä hetkeä olin odottanut.

Creightonin selittäessä Wadsworthille kuinka välttämätöntä oli palkata hoitaja, jolla oli erikoiskoulutus juuri hänen sairauttaan varten — ja varmistaessa samalla, että ukko näki tytön riittävän hyvin — minä tuijotin mittarejani.

Laitteeni havaitsivat pienimmätkin vihjeet ajan vääristymisestä — sillä oli jotain tekemistä aikalinjan heijastumien energiapurkausten tai jonkun vastaavan kanssa. Joka tapauksessa minun tarvitsi vain tarkkailla lukemia ja huomioida omasta läsnäolostani aiheutuvat häiriöt. Kaikki ylimääräinen energia osoittaisi, että minä en ollut ainoa ulkopuolinen tässä hetkessä. Se riittäisikin peliin puuttumiseen ja vääristämisen estämiseen. Ilman mittareiden todistusta minä olisin itse ajan vääristäjä, mitä en missään nimessä aikonut olla.

Tilanne oli hämmentävä. Ehkä yritin tehdä liian monta asiaa yhdellä kertaa; seurata tapahtumia makuuhuoneessa, katsella mittareita ja olla hiljaa, ettei kukaan huomaisi minua. Kaiken huipuksi istuin pilkkopimeässä. Halkeamasta tuli kyllä sen verran valoa, että näin mitä tein. Kuitenkaan en löytänyt mitään jälkiä energiäpurkauksista, vaikka kuinka kääntelin laitteitani.

Creighton pinosi tyynyjä ukon selän taakse, jotta tämä paremmin näkisi Honeywellin. Tyttö säteili ukolle hemaisevinta hymyään. Yhdennäköisyys Patin kanssa oli hämmästyttävä.

Äkkiä jäykistyin. Creighton kääntyi ympäri ja tuijotti suoraan WC:n oveen. Hän hymyili, aivan kuin olisi tiennyt minun olevan sisällä. Hetki oli ja hän kääntyi takaisin Wadsworthiin päin.

Wadsworth osasi arvostaa naiskauneutta, vaikka olikin jo kahdeksankymmentä vuotias hampaaton ukko. Honeywell kostutti hänen otsaansa viileällä kääreellä ja ukko sanoi: — Ehkä spesialisti olisi tarpeen. Taidan olla samaa mieltä kanssanne, Creighton. Hän puhui hitaasti ja rahisevalla äänellä.

Vakituinen hoitaja pisti vastaan, mainiten jotain uskollisista palveluvuosista, jolloin Despard rauhoitti häntä vakuuttaen hänestä pidettävän huolta — olihan hänen työnantajansa varakas mies, eikä hän varmasti unohtaisi monien vuosien uskollista palvelua, mutta nyt oli otettava huomioon, että herra Wadsworthin tila vaati erikoishoitoa…

Linda nojasi vuoteen yli ja pöyhi tyynyjä, kysellen samalla oliko asento mukava ja muuta hölynpölyä. Vanhan pukin kasvoilla loisti typerin virnistys, mitä ikinä olen nähnyt. Ukko oli vajoamassa Creightonin asettamaan ansaan.

Tuijotin mittareitani yrittäen saada jotain järkeviä tulkintoja, sillä jos Wadsworth todella oli palkannut Honeywellin, Patin olisi pitänyt muistaa se. Silmissäni välähti jotain. Nurkassa hehkui vihreä valo. Siirsin syrjään edessäolevia vaatteita. Seinään oli teipattu itsestään loistava kirjekuori. Kuoressa oli minun nimeni. Mitä hittoa oli tekeillä?

Repäisin kuoren irti, kiipesin moduliin niin äänettömästi kuin pystyin ja valmistauduin lähtöön. Viimeinen pilkahdus oven raosta oli Creighton Despard, joka taas hymyili oveen päin.

Tartuin ohjaimiin ja olin jälleen rakennustyömaalla. Avasin kirjekuoren: sisällä oli pieni lappu, lyhyt ja erittäin asiallinen.

— Ähäkutti, herra Hardy.

Alla oli Creighton Despardin nimikirjoitus.

YKSITOISTA

Pat odotteli toimistossani, minne hän oli jäänyt viimeiseksi operaatioksi luulemamme matkan ajaksi. Oletin hänen pettyvän nähdessään minun palaavan, mutta hän syleilikin minua tiukasti ja hautasi päänsä rintaani.

— Aluksi odotin maailman loppuvan, aivan kuin sinä olit kertonut, hän mutisi. — Sitten kun tunnit kuluivat ja kaikki pysyi ennallaan, ajattelin että sinulle oli sattunut jotain. Voi Ben, olin niin huolissani. Jos et olisi palannut…

Vastaanotto oli erittäin hyvä epäonnistuneen tehtävän jäljiltä. Kerroin Patille mitä oli tapahtunut ja näytin saamaani lappua. Hän luki sen ja rypisti sitten rintaansa vasten: — Despard! Muuta hän ei saanut sanotuksi. Hän puristi paperia, kunnes hänen rystysensä muuttuivat valkoisiksi.

— Rauhoitu, minä sanoin. — Saamme hänet kyllä. Se oli vain väärä hetki. Ajan sormeilu on sattunut jossain muussa kohdassa. Virnistin Patille: — Näin voimme viettää vielä yhden päivän yhdessä. Ja minä saan suuremman palkkion.

— Kuinka sinä voit puhua rahasta? Minä luulin, että sinä olit jo kuollut!

— Erittäin epätodennäköistä, kuten tietokoneeni sanoisi. Miksikö? Koska olen tässä. Suutelin häntä todistaakseni väitteeni.

Lopulta irtauduimme toisistamme ja otin aikakartan esiin. — Tässä on seuraavaksi todennäköisin hetki. Piste 40 — uuden testamentin laatiminen. Vaikka isäsi olisikin palkannut Honeywellin vapaaehtoisesti, rakastunut ja nainut hänet, hän ei todennäköisesti olisi omasta tahdostaan olisi jättänyt sinua kokonaan pois testamentistaan. Siksi tutkimme sen seuraavaksi.

— Entä jos taas epäonnistumme?

— Sitten on vuorossa piste 50 — isäsi kuolema. Voi olla, että hän on laatinut Honeywellia suosivan testamentin vapaaehtoisesti, mutta tullut sitten toisiin aatoksiin ja yrittänyt jälleen muuttaa mieltään, jolloin Despard on jouduttanut hänen kuolemaansa.

— Mitä jos sekään ei onnistu?

— Sen on pakko olla jokin niistä. En tunne tapausta jossa olisi tarvittu enempää kuin kolme yritystä. Kerroin Patille yksinkertaisuusperiaatteesta

— Entä jos olisit löytänyt etsimäsi jo tänään? miten olisit sen estänyt?

— Se on helppoa. Olisin vain palannut puoli tuntia taaksepäin, pysäköinyt kärryni talon eteen ja odottanut Creightonin tuloa. Sitten olisin esitellyt itseni ja kertonut heidän suunnitelmansa paljastuneen. Olisin kehoittanut heitä palaamaan takaisin sinne mistä olivat tulleetkin.

— Eikö muuta? Ja se riittää!

— Totta. Mitä sitten odotit — kaksintaisteluako?

— Mutta eikö hän puolestaan voisi palata puoli tuntia taaksepäin ja estää sinua estämästä itseään?

Nauroin: — Ei se pelaa niin. Jos se olisi mahdollistä, minä menisin edelleen puoli tuntia kauemmaksi ja estäisin hänet, hän palaisi taas puoli tuntia ja estäisi minut ja me jatkaisimme sitä, kunnes olisimme harmaantuneita ukkoja — ilman mitään lopullista tulosta.

Pat katsoi silmät pyöreinä: — Miksi niin ei käynyt?

— Hän oli jo syyllistynyt ajan vääristelyyn. Kun minä puutun tilanteeseen, kaikki on ohi. Aika parantaa itsensä. Kaikki palaa lähtöruutuun, hetkeen mistä kaikki alkoi mennä pieleen. Jos Creighton suunnittelee muutoksen uudelleen, hän tekee kaiken samalla tavalla, jolloin hänen tiensä on jo etukäteen tukossa. Se on kuin silmukka, hän ei ikinä pääse siitä irti. Aika on julma. Sitä ei ole helppo saada raiteiltaan ja jos siinä onnistuukin, reipas potku palauttaa asiat entiselleen — tai ainakin melkein. Minä muistan kadonneen todellisuuden yhä.

— Palaako entinen täsmälleen samanlaisena?

— Ei aivan, mutta todellisuus ei suinkaan ole hento rakennelma. Se sietää pahojakin kolhuja. Ole huoleti, sinä pääset sinne mihin kuulutkin.

— Mutta vasta huomenna.

Minä nyökkäsin.

Hän hymyili: — Se merkitsee, että meillä on vielä tämä yö.

KAKSITOISTA

Sinä yönä, Patin nukkuessa vierelläni, minä kävin juttua uudelleen läpi mielessäni. Kaikki palat eivät sopineet yhteen ja se huolestutti minua.

Esimerkki; miksi Honeywellin pestaamisen yhteydessä ei ilmennyt mitään poikkeavaa? Vaikka olin Patille vakuuttanut päivän epäonnistumisen olleen tavallista tiesin juttujen harvoin menevän ensimmäistä todennäköistä mahdollisuutta pitemmälle. Saattoiko Despard olla taitavampi kuin olin luullutkaan?

Esimerkki: kuinka Creighton oikein oli saanut käyttöönsä modulin? Hänellä ei ollut koulutusta, joten hän ei voinut saada vakuutusta, mikä tarkoitti, ettei kukaan vuokraisi hänelle laitetta. Mustan pörssin välittäjät kiskoivat omaisuuksia eikä Creightonilla menestyvästä lakifirmastaan huolimatta ollut sellaisia rahoja. Ravistin kysymyksen mielestäni. Aikarikolliset keksivät aina jostain keinot.

Esimerkki: miten Despard ja Honeywell tunsivat minut hautajaisissa? Tulisinko paljastamaan itseni seuraavalla kerralla, jolloin koko homma olisi alusta saakka ollut heistä vain huvittavaa?

Esimerkki: kuinka Creighton sai sen lapun WC:hen ilman paljastavia energiajälkiä? Ja kuinka hän tiesi minun löytävän sen? Oliko hänellä käytössään teknologiaa, josta minä en tiennyt mitään? Tiesin sen olevan mahdotonta. Korjaus — oletin sen olevan mahdotonta.

Kääntelinpä palasia niin tai näin, mikään ei loksahtanut paikalleen. Yksi asia oli kuitenkin aivan selvä: aika oli taatusti pois raiteiltaan ja Creighton vaikutti näytelmän konnalta. Sitten päähäni jysähti uusi ajatus.

Esimerkki: Kolmekymmentä vuotta sitten sattui monta asiaa, jotka nyt jollain tavalla ovat sidoksissa menossaolevaan tapahtumasarjaan. Wadsworth nai Patin äidin, Aabner Aabbot otti yhteyttä Wadsworthiin ja — lisänä rikka sopassa — minäkin olin kolmekymmenvuotias.

Esimerkki: Pat syntyy viisi vuotta myöhemmin ja Aabbot keksii aikakoneen. Jälleen viisi vuotta ja Patin äiti kuolee…

Murskasin savukkeeni ja sytytin uuden. Päässäni suhisi. Ehkä olin ollut alalla jo liian kauan ja aloin nähdä olemattomia aikalinjoja. Normaalit tapaukset alkoivat minusta näyttää epäilyttäviltä mikä-mikä-maahan johtavilta vihjeiltä.

Mitä tekisin jos heittäisin sikseen koko hullun ammattini? Etsisin työtä, tekisin hommia jollekin toiselle? Paskat.

Jälleen uusi savuke. Mitä oikein murehdin? Tottakai aika oli yhtä sotkua. Sitä ei Aabbotin keksinnön jälkeen olisi voitu välttää millään. Jos ei pysty kestämään epämääräisyyksiä siellä täällä, on paras lakata murehtimasta mistään. Minä kyllä kestän. Sehän on ammattini.

Mutta entä sitten kun löydän rikkeen ja saan sen korjatuksi? Mitä minulle jää? Pat on jälleen rikas. Minä saan rahaa, pystyn maksamaan laskuja ja modulin lainaa. Pat häipyy elämästäni, minä en halua.

Ensimmäistä kertaa urani aikana harkitsin pysymistä muuttuneessa aikalinjassa ja rikollisen karkuun päästämistä, koska olin rakastumassa tässä todellisuudessa tyttöön, joka ei edes tuntisi minua alkuperäisessä aikalinjassa.

Hitto soikoon, ketä minä oikein yritän naruttaa? Minulla on ammattini ja se on minun hommani. Ben Hardy, totuuden pelastaja, maailmoiden murskaaja. Älä petä itseäsi, Ben. Sitä sinä juuri teet: joka kerta, kun sekaannut asioihin, tuhoat yhden universumin ja luot tilalle toisen. Kuka voi sanoa onko se yhtään oikeampi kuin kadonnutkaan? Ja vaikka olisikin, eikö muuttueneella aikalinjalla olisi ollut yhtäläinen oikeus olemassaoloon? Sehän on olemassa nyt ja tässä. Se on todellisuutta.

Ei. Se ei ole todellisuutta. Tai se on pikemminkin väärää todellisuutta. Minun työni on vastustaa väärää.

Minähän rakastan työtäni. Olen hyvä siinä. Ajattele nyt tätäkin juttua: kaunis tyttö, varastettu omaisuus, roistomainen vastustaja ja palautettava todellisuus. Jep.

Piehtaroin patjallani ja tarrasin lujemmin kiinni Patista, varmana siitä, että huomenna onnistuisin, toivoen ettei huominen koskaan tulisi ja samalla tietäen, ettei kukaan, en edes minä, voisi viivyttää aamunkoittoa.

KOLMETOISTA

Lakifirma Despard, Martindale & West oli kasvanut suureksi ja mahtavaksi edustaessaan Wadsworthin teollisuusimperiumia. Toimistossa oli yli sata lakimiestä ja se käsitti kolme kerrosta isossa pilvenpiirtäjässä. Testamentin allekirjoitustilaisuus oli voitu pitää missä tahansa yli kymmenestä kokoushuoneesta. Tiesin päivän — seuraava aamu häiden jälkeen — mutta oikean huoneen etsiminen näytti vaikealta.

Selaillessani vastaanottoapulaisen papereita edellisenä yönä löysin kokoushuoneiden varauslistan. Olisihan se pitänyt arvatakin. Firman suurimman asiakkaan -Wadsworthin — tilaisuuden järjestely oli idioottivarma. Hän sai tulla vaikka kuinka myöhässä, sillä suurin kokoushuone oli varattu koko iltapäiväksi.

Tarkistin huoneen: seinät oli paneloitu, tuolit arvokkaita nahka sohvia — huone oli suunniteltu tärkeitä tilaisuuksia varten. Sen vieressä oli yksi pienemmistä huoneista, johon vähemmän tärkeät pamput saivat tyytyä. Järjestin varauslistan täysin uudelleen ja varasin myös pienen huoneen Despardille koko iltapäiväksi. Ilman kokoustilaa jääneen lakimiehet sijoitin muualle. Jotkut heistä joutuivat tyytymään melko vähään, mutta kyllä he tulisivat toimeen, vaikka joutuisivat istumaan miestenhuoneessa. Uudelleen järjestely oli tietenkin ajan peukalointia, mutta niin vähäistä, etten vaivannut sillä omaatuntoani.

Kelasin läpi seuraa van iltapäivän — kukaan ei häiritsisi minua. Sitten porasin välioveen pienen reiän, josta pystyin seuraamaan tapahtumia isossa huoneessa. Kävin myös jo valmiiksi paikkaamassa kolon seuraavana yönä. Minä teen työni aina perusteellisesti.

Sitten kipusin aikarautaani ja hypähdin oikeaan hetkeen. Wadsworth kykeni hääyön rasituksista huolimatta köpöttelemään sisään Despardin tukemana. Mukana saapui kaksi lakimiestä, jotka olisivat todistajina, kolme sihteeriä, kaksi muuta lakimiestä valmiina vastaamaan kaikkiin mahdollisiin esilletuleviin ongelmiin ja muutama apulainen valmiina täyttämään tärkeiden henkilöiden pienemmätkin oikut. Kaikki vain testamentin allekirjoittamiseksi. Wadsworthia kohdeltiin todella kuninkaallisesti.

Kimaltelevien kristallikruunujen alla Despard aloitti testamentin lukemisen kaikille läsnäolijoille. Hän piti jokaisen kappaleen jälkeen tauon kysyäkseen Wadsworthilta ymmärsikö tämä luetun ja ilmaisiko se hänen tahtonsa. Sillä hetkellä minä vihasin Creightonia jos mahdollista vielä enemmän. Hän aivan selvästi tiesi, että testamentista kiistettäisiin oikeudessa ja hän rakensi puolustusta jo etukäteen. Pat-raukka. Tällä todistajien määrällä hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia. Lopulta Despard saavutti esityksensä huippukohdan: — Herra Wadsworth, onko vakaa tahtonne jättää koko omaisuutenne uudelle vaimollenne, eikä mitään tyttärellenne Patricialle?

Vanhus nyökkäsi: — Juuri niin, Creighton, hän narisi. — Linda saa kaiken. Naiset! He toden totta voivat sekoittaa miehen aivot!

— Kas niin, Despard sanoi hieroskellen pieniä käsiään yhteen. — Voitte aloittaa allekirjoitukset tästä näin, sivun alareunasta, minun ja todistajien katsellessa. Minä tuijotin mittalaitteistoani. Hitto! Ei taaskaan mitään muuta kuin omaa energiaani! Laitteet oli tarkistettukin aivan hiljakkoin. Erehdyksen mahdollisuutta ei ollut. Tämä tilaisuus ei ollut väärennös, vaan täyttä totta. Katselin pettyneenä kuinka Wadsworth kirjoitti nimensä sivu sivun jälkeen; kuinka todistajat varmistivat jokaisen sivun allekirjoituksellaan; kuinka kaikki kirjoittivat nimensä viimeiselle sivulle; kuinka notaari erikseen vahvisti vielä yhden sivun ja sihteerit varmistivat kaikki kopiot. Magna Cartan allekirjoittamisesta oli varmasti selvitty vähemmin muodollisuuksin. Mielessäni pyöri koko ajan yksi ainoa kysymys: missä olin tehnyt virheen?

Juuri ennenkuin seurue alkoi hajaantua, Despard otti laukustaan sinikantisen dokumentin ja näytti sitä Wadsworthille: — Tässä on vanha testamenttinne. Sillä ei enää taida olla mitään käyttöä. Samassa hän repäisi paperit kahtia ja viskasi ne roskakoriin ruusupuisen pöydän alle.

Ajattelin ankarasti heidän poistuessaan. En osannut sanoa syytä, mutta halusin nähdä tuon entisen testamentin. Ylläni oli yksi uusista hienoista puvuistani, joten en näyttänyt asiaankuulumattomalta käytävällä. Yritin ottaa lakimiehen ilmeen — happaman — ja livahdin ulos piilopaikastani. Kukaan ei katsonut minua kahta kertaa. Pari ihmistä käveli ohitseni, kun rauhallisesti astelin viereiseen huoneeseen. Tyhjensin roskakorin, palasin pieneen huoneeseen, kiipesin moduliin ja häivyin.

En palannut nykyisyyteen. Suunnistin hienoon hotelliini. Tiesin Patin odottelevan minua hermostuneena toimistossa, mutta sillä ei nyt ollut väliä. Tarvitsin aikaa entisen testamentin tutkimiseen ja ajatusteni järjestelyyn.

Revitty testamentti oli järisyttävää luettavaa.

NELJÄTOISTA

Alkuperäinen testamentti oli Patin molempien vanhempien yhteinen yli kaksikymmentä vuotta vanha testamentti. Jos Patin äiti kuolisi ensin, kaikki jäisi isälle. Jos Wadsworth kuolisi ensin, vaimo saisi käyttää varoja kuolemaansa saakka. Sitten kaikki annettaisiin hyväntekeväisyyteen. Jos he poistuisivat samanaikaisesti, kaikki menisi heti hyväntekeväisyyteen. Kaikissa tapauksissa Pat saisi vuosittain pienen summan kunnes täyttäisi kaksikymmentäyksi. Sen jälkeen hän ei saisi mitään. Ei mitään.

Minulla ei ollut tietokonetta mukanani, joten käytin päätäni.

Kohta 1: Pat ei koskaan ole ollutkaan perijätär. Ei edes ennen Honeywellia.

Kohta 2: Patilla ei ollut motiivia Honeywellin testamentin purkamiseen, koska ei missään tapauksessa perisi mitään.

Kysymys: mistä Pat sai rahat aikamatkaa varten: Hänellä ei ollut rahaa silloin, kun hänen isänsä kuoli alkuperäisessä aikalinjassa. Sellaiset aikamatkat ovat harvinaisia ja maksavat uskomattoman paljon. Olisiko hän tuhlannut säästönsä sellaiseen mielettömään turhuuteen?

Hypoteesi: alkuperäisessä aikalinjassa on pitänyt olla kolmaskin testamentti. Wadsworth on selvinnyt hääyön hurmiostaan ja päättänyt jättää sittenkin kaiken Patille. Hän on jopa voinut erota Honeywellista. Jep. Pat on sittenkin perijätär, jolloin hänellä ilman muuta olisi ollut varaa lomaansa.

Silloin ainoastaan Creightonilla on motiivi. Hän palasi ajassa estämään kolmannen testamentin tekemisen. Jep. Hän tappoi asiakkaansa ja jätti samalla minulle lapun ja saattoi naureskella hautajaisissa.

Kohta 3: ei energiajälkiä.

Kohta 4: Pat sanoo, ettei koskaan ollut kuullutkaan Honeywellista, mutta silti Wadsworth meni hänen kanssaan aivan rehellisesti naimisiin.

Hypoteesi: voiko Pat olla juonessa mukana ja esittää Honeywellia? Ei voi olla. Vaikka hän olisikin ollut hoitaja, nainut isänsä ja perinyt omaisuuden niin — miksi hänen olisi tarvinnut naida Creighton? Ja miksi Honeywellin piti hävitä, jolloin Creighton sai kaiken? Hullua. Ei motiivia. Pat oli selvillä vesillä.

Mieletön hypoteesi: oliko kyseessä kaksinkertainen ajan peukalointi? Ensin Pat ja Creighton yhdessä juonivat saadakseen omaisuuden Patille, joka esittää Honeywellia. Okei. Siinä on järkeä. Patilla on motiivi ja Despard on hyödyllinen apuri perheen lakimiehenä. Sitten Pat pettää häntä kieltäytymällä maksamasta tai jotain vastaavaa. Toiseksi Creighton toimii yksin ja järjestää avioliiton Honeywellin kanssa ja — mutta miten se kävisi päinsä? Mahdotonta. Sitäpaitsi, miten Honeywell voisi kadota ja Pat jäädä valittamaan jälkeenpäin? Ei onnistu. Miten aikarikoksia voisi olla kaksi, kun en ole löytänyt jälkiä yhdestäkään?

Kohta 5: Wadsworthin ja Honeywellin häissä ei ollut jälkeäkään ajan peukaloinnista. Se oli testamentin allekirjoitusta edeltävä päivä ja jos Creighton olisi toiminut silloin, energiajälkiä olisi ollut vilisemällä, ja niitä ei ollut.

Mitä jää jäljelle? Mahdollinen kolmas testamentti, joka jättää rahat Patille. Despard ja Honeywell eliminoivat sen tappamalla ukon ennen uutta allekirjoitusta. Jep. Niin sen pitää olla — vai pitääkö?

Takaisin moduliin. Kyyristelin jälleen Wadsworthin WC.ssa. Olin pisteessä 50 kartallani — ukon kuolinhetkessä.

Wadsworth kuoli yksin, eikä mitään jälkiä havaittavissa. Tutkin koko edeltävän viikon. Ei mitään. Mitä oikein oli tekeillä?

Palasin hotelliin miettimään. Tuhkakuppi pursui lattialle ja savukkeet alkoivat loppua. Jälleen uusi, mieletön mahdollisuus tuli mieleeni.

Jos Pat ei olekaan Honeywell, vaan toinen samannäköinen — hänen oma äitinsä. Mahdotonta? Tiedän hullumpiakin tuloksia todellisuuden kanssa leikkimisestä.

Mutta ei siinäkään ole mitään järkeä. Jos Pat oli oma äitinsä, niin miksi hän allekirjoittaisi testamentin, mikä ei jättäisi pikku Patricialle mitään? Siis ei taaskaan motiivia.

Silloin jydähti. Ja lujaa. Heitin savukkeeni lattialle ja syöksyin pystyyn. Ilman muuta… tottakai… Olihan tässä pelissä toinenkin samannäköinen pari: Patin äiti ja Linda Honeywell. Jep.

Vaihdoin arkivaatteisiini ja palasin nykyisyyteen. Palaset alkoivat vihdoinkin putoilla paikalleen.

VIISITOISTA

— Söpöliini, minä sanoin Patille pakollisten tervetuliasisseremonioiden ja selitysten jälkeen. — Haluaisitko tulla mukaan moduliini?

— Loistavaa! Minne?

— Kysy mieluummin mihin aikaan. Vanhempiesi häihin, kolmenkymmenen vuoden päähän.

— Se olisi ihanaa, mutta miksi?

— Koska minä luulen, ettei äitisi tällä kertaa olekaan paikalla. Tilalla on Linda HonaywelL Despard narutti minua ja mursi yksinkertaisuusperiaatteen. Hän naitti Honeywellin isällesi kahdesti. Toinen kerta olikin jo tiedossa, mutta hän vei Honeywellin myös kauemmas menneisyyteen, ja teki hänestä isäsi ensimmäisen vaimon. Hän laati silloin alkuperäisen testamentin — tietäen, että minä saisin sen käsiini ja joutuisin täysin ymmälle.

— Mutta miksi et havainnut yhtään jälkiä?

— Tietokone ei osannut ottaa sitä huomioon. Useimmat aikarikokset tehdään välittömässä menneisyydessä. Yli kymmenen vuoden takaiset matkat ovat harvinaisia — aivan liian paljon muuttujia. Creighton puuttuikin aikaan jo ensimmäisissä häissä. Honeywell eli muutaman vuoden isäsi kanssa ja katosi sitten siinä kuuluisassa purjehdusonnettomuudessa. Silloin Creighton haki hänet takaisin ja palkkasi vuosia myöhemmin hoitajaksi. Mitään muuta ei tarvittukaan. Isäsi rakastui Honeywelliin, koska tämä oli sama nainen, jonka kanssa hän jo kerran oli ollut naimisissa.

Pat istui mietteliään näköisenä. — Nerokasta, hän sanoi lopulta. Sitten hänen silmänsä laajenivat: — Tarkoittaako se sitä, että Linda Honeywell on äitini?

— Ei. Hänestä melkein tuli äitisi, mutta sinä olit poissa juuri silloin kun Despard toimi, joten muutos ei vaikuttanut sinuun. Hän on vain samannäköinen kuin sinä.

— Mutta jos Despard toimi vasta isäni kuoleman jälkeen, niin kuinka Honeywell pystyi naimaan hänet ilman aikaan puuttumista?

— Helppo juttu. Kaikki tapahtui sinun ollessasi matkalla. Kun Creighton poimi Honeywellin jahdista, kyseessä oli jo valmiiksi muutettu aikalinja. Hän palautti Lindan noin kuukautta ennen hoitajaksi pestautumista, joten kaikki jäljet olivat jo hävinneet minun käydessäni paikalla.

— Niinkö se käy?

— Jep. Energiajäljet haihtuvat ajan kanssa. Mutta minä en edes aavistanut Creightonin olevan tarpeeksi ovela käyttämään tietoa hyväkseen. Tavalliset ihmiset eivät tiedä näistä asioista paljon mitään. Sen vuoksi tietokone erehtyi. Se olettaa yksinkertaisuusperiaatteen pätevän.

— Mitä aiot tehdä seuraavaksi?

— Me lähdemme yhdessä niihin häihin. Sinä pystyt sanomaan onko morsian Honeywell.

— Etkö voisi vain etsiä energiajälkiä?

— Ei kannata. Despard on liian ovela. Hän on taatusti tuonut tytön siihen aikaan niin kauan ennen häitä, että kaikki jäljet ovat jo seremonioihin mennessä haihtuneet.

— Milloin lähdemme?

— Nyt. Moduli on kujalla.

— Minulla ei ole sopivaa asua häitä varten.

— Ei se mitään. Pysähdymme matkalla ja hankimme , tarvittavan rekvisiitan. Minä olen rikas menneisyydessä. Raha ei merkitse mitään.

Pat nappasi käsilaukkunsa: — Joka tyttö ei pääsekään äitinsä häihin. Katsotaanpa sitä sinun moduliasi.

KUUSITOISTA

Pat purskahti siinä paikassa nauruun.

— Mikä on niin huvittavaa?

— Tuoko se on? Hän nauroi katketakseen. — Tuoko on aikamme teknologian huippusaavutus?

— Jep, minä myönsin, taputtaen vanhaa peltiläjää. — Se on kuljettanut minua läpi koko todellisuuden — ja kauempanakin — ja ei ole koskaan jättänyt minua pulaan.

— Mutta sehän näyttää roskatynnyriltä!

— Täsmälleen. Tuleeko mieleesi parempaa tapaa naamioida sitä? Miksi luulet minun aina asuvan ja työskentelevän sopivan kujan lähistöllä?

Hän nauroi edelleen: — Eikö kukaan ikinä heitä siihen roskia?

— Niin käy silloin tällöin. Mutta minun ei koskaan tarvitse murehtia, että se varastettaisiin.

Pat ravisti päätään uskomatta silmiään.

— Kiipeä sisään vain, söpöliini. Meillä on tiukat paikat tuon ison laukkusi kanssa, mutta mahdumme kyllä.

Pat purskahti uudelleen nauruun: — Tämä on naurettavaa.

— Lopeta jo! minä kivahdin. Modulilla on herkkä kohta sydämessäni. Pat rauhoittui. — Minä menen ensin, sanoin hänelle. — Nyt sinä… varo polveasi.

Onnistuimme ahtautumaan sisään ja minä suljin kannen. Hän hihitti koko matkan, kolmekymmentä vuotta.

Minulla oli outo olo. En ahtauden takia — sehän vain teki matkan hauskemmaksi — vaan päämäärämme takia. Niin paljon oli pantu alulle juuri silloin. Minä olin vauvana orpokodissa. Aabner Aabbot ratkoi salaisessa piilopaikassaan aikamatkustamisen arvoituksen. Viisikymmenvuotias Wadsworth oli menemässä naimisiin Linda Honeywellin kanssa. Ja jossain todellisuuden tasojen välissä Creighton Despard punoi suunnitelmaansa Wadsworthin omaisuuden ryöväämiseksi.

Moduli seisahtui. Ryöstimme pankin, hankimme sopivat vaatteet ja lähdimme häihin.

SEITSEMÄNTOISTA

Kirkko oli tyypillinen joillekin hyvin vahoille ja hyvin rikkaille seurakunnille. Korkea holvikatto, valtavat lasimaalaukset ja ankaralinjaiset puiset penkit. Jep. Uskonnollista ilmapiiriä olisi riittänyt vaikka muille jakaa. Tuntui siltä, että Canterburyn arkkipiispa ja lauma enkeleitä voisi millä hetkellä tahansa lehahtaa esiin ja ryhtyä lentelemään kattohirsien ympärillä.

Paikka oli tupaten täynnä. Urkumusiikkia kuoro, joka puolella kukkia — rahaa ei oltu säästelty. Saavuimme viime hetkellä ja onnistuimme saamaan seisomapaikat salin perältä.

— Voitte suudella morsianta lausui upeaan viittaan kääriytynyt pappi. Morsian kohotti huntunsa — tällä kertaa se oli valkoinen — ja minä koin uudelleen saman järkytyksen kuin Wadsworthin hautajaisissa

Ne olivat Patin kasvot. Wadsworth suuteli häntä, musiikki pauhasi ja he lähtivät liikkeelle pitkin käytävää, jonka varrella me odotimme.

Sellainen yhdennäköisyys on kammottavaa. Asiasta ei ollut epäilystäkään. Valkopukuinen nainen oli sama, jonka olin nähnyt ajanvirtauskaavioni jokaisessa pisteessä. Olin aavistanut oikein. Hän oli Linda Honeywell.

He ohittivat meidät havaitsematta mitään. Salamat välähtelivät joka puolella — hääthän olivat varsinainen seurapiiritapaus. Ihmisiä oli joka puolella, kun lähdimme ulos. Kaikki katsoivat onnellista hääparia, eikä kukaan kiinnittänyt meihin huomiota. Ehkä joku huomasikin, mutta sillä ei ollut väliä. Aika on täynnä paradokseja muutenkin.

Livahdimme moduliin ja kävimme hotellissa vaihtamassa vaatteita. Sitten vein Patin päivälliselle todella upeaan ravintolaan. Menneisyyden rahojahan joka tapauksessa käytimme, joten saimme kai vähän niistä nauttiakin.

Ruokalista oli ranskaksi. Pat tilasi. Minulla ei ollut aavistustakaan mitä söin, mutta hyvää se oli.

— Mitä mieltä olet, kysyin Patilta lopetellessamme pääruokaa

— Mitä mittarisi näyttivät?

— Eivät mitään, eli juuri niin kuin sanoinkin. Despard oli tuonut hänet tähän aikaan riittävän aikaisin, jotta jäljet ehtisivät haihtua. Sytytin savukkeen: — Oliko hän äitisi?

— Vaikea sanoa. Olin niin pieni hänen kuollessaan. Muistan hänet parhaiten valokuvista ja filmeistä. Hän olisi kyllä voinut olla äiti. Pat tuijtti kiusaantuneena savukettani, joten tumppasin sen. — En osaa sanoa. Joka tapauksessa hän oli Honeywell.

— Juuri niin. Ja sinun perhealbumejasi ei enää kannata selailla. Hän on nyt niissä kaikissa.

— No mikä on nyt tilanne?

— Kaikki on melkein selvää. Tiedämme ketkä ovat syyllisiä. Tiedämme täsmälleen mitä he tekivät ja minkä vuoksi. Meidän tarvitsee vain selvittää rikoksen täsmällinen hetki. Sitä varten minun pitää laatia uusi virtauskaavio. Sitten voin palauttaa todellisuuden entisiin uriinsa. Jokin muukin asia vaivasi minua, aivan tietoisen ajattelun äärialueella. Jos Wadsworth meni naimisiin Honeywellin kanssa, niin eikö heillä olisi Patin lisäksi toinenkin tytär? Kaksi Patriciaa? Mahdotonta oli vain yksi ja hän istui edessäni.

Pat katsoi minuun kysyvästi.

— Minun pitää päästä tietokoneen ääreen, söpöläiseni.

— Nytkö?

— Niin. Saadaan homma selväksi. Minun homma selväksi. Minun täytyy vielä miettiä paria juttua.

— Emmekö voisi jäädä yöksi tänne? Sinulla on varattuna hieno huoneisto ja… se jää tyhjän pantiksi.

Hän puhui asiaa. Odotetaan huomiseen. Tilasin konjakit ja joimme maljat viimeiselle yölle ennen todellisuutta

KAHDEKSANTOISTA

Kuja näytti erilaiselta kavutessamme ulos modulista toimistoni takana. Joka paikka oli täynnä roskakasoja ja tynnyreitä oli enemmän kuin koskaan aikaisemmin olin nähnyt. Päätin etsiä uuden toimiston heti, kun saisin palkkioni tästä työstä. Kulmakunta alkoi olla pahasti rappiolla.

Kokosimme tavaramme kärrystä — minun laitteeni ja Patin käsilaukun. Pat yritti oikoa rypistynyttä hamettaan.

— Se on pilalla, hän mutisi. — Minulla ei ole muita puhtaita vaatteita. Kaikki vaatteeni ovat edelleen kotonani.

— Ei sillä ole väliä, minä lohdutin. — Voit aivan huoleti käyttää sitä. Tämä juttu selviää yhdessä päivässä ja sen jälkeen sinulla on varaa ostaa vaikka kuinka monta hametta.

— Uskotko olevan turvallista mennä hakemaan lisävaatteita kotoa? Jos tämä sittenkin vie vielä jonkin aikaa?

Mitä siihen olisi voinut sanoa? Asiat olivat jo mutkistuneet yli kaikkien ennakko-odotusteni ja Pat oli ottanut hyvin vähän mukaansa lähtiessään rikotusta asunnostaan. — Luulen, ettei mitään vaaraa ole. Tuskin Creighton siellä on sinua kyttäämässä.

— Hyvä juttu. Minä käyn kiireesti pakkaamassa laukun parin päivän tarvikkeilla ja palaan sitten takaisin asunnollesi.

Hän ei näyttänyt uskovan minun kykyyni palauttaa todellisuus liian pian. — OK, mutta ole varovainen. Toimi äkkiä. Creighton on vaarallinen mies.

— Tiedän. Hän suuteli minua. Saatoin hänet kadulle, jossa erosimme. Palatessani en voinut olla ajattelematta, että tuo suudelma saattoi olla viimeisemme.

Rakennus näytti jotenkin oudolta, mutta en kyennyt sanomaan miksi. Toimiston oven nähdessäni tiesin varmasti että muutos oli tapahtunut. Raju muutos.

Ovessa luki: BEN HARDY. YKSITYISETSIVÄ. Ei aikaetsivä. Avasin oven. Tietokonetta ei ollut. Eikä virtauskaaviota seinällä.

Huonekalut olivat samanlaiset. Tarkastin kirjoituspöytäni. Kaikki oli paikallaan, jopa viinapullo ja paukkulasi. Toimisto oli minun toimistoni, mutta tämä todellisuus oli kaukana minun todellisuudestani. Otin kirjahyllystä almanakkani ja aloin selailla sitä. En löytänyt etsimääni. Silloin tajusin mitä oli tapahtunut.

Istuin pöydän ääreen, sytytin savukkeen ja mietin kiivaammin kuin koskaan aikaisemmin elämässäni oli ollut tarpeen. Omien virheittensä myöntäminen ei ollut helppoa, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Kun minä erehdyn, virhe on todella paha.

Tiesin tarkkaan mitä piti tehdä ja teinkin sen. Oli jo myöhäinen iltapäivä. Oli sunnuntai. Ympäristöstä ei kuulunut ääniä. Istuin tuoliini odottamaan.

Ovelta kuului koputus.

YHDEKSÄNTOISTA

Ovi aukeni ja Pat ja Despard astuivat sisään täsmälleen oikeaan aikaan.

— Tämäpä yllätys, minä sanoin.

Patilla oli ase, joka osoitti suoraan minuun. En noussut ylös.

— Oletko huomannut mitään? Pat kysyi.

— Jep. Katselin Patia ja Despardia vuoronperään. — Emmekö enää seurustelekaan?

— Älkää turhia hienostelko, herra Hardy, Despard sanoi. — Antakaa vain meille mitä haluamme, ja me jätämme teidät rauhaan.

— Mitä te etsitte?

— Haluamme aikakoneenne avaimet.

— Miksi ette käytä omaanne?

Hän hymyili omahyväisesti: — Hukkasin sen, herra Hardy.

— Todellako? Se onnetonta. Mitä tapahtui? Minä yritin viivyttää heitä, toivoen hänen nauttivan tyhmyyksieni kertaamisesta, vaikka samalla itse vimistelin hänen turpealle olemukselleen.

— Sillä aikaa kun te ja Patricia olitte häissä, myös minä liikuin menneisyydessä, noin viiden vuoden päässä teistä.

— Vai niin, minä totesin. — Siis juuri siihen aikaan, kun Aabbot julkisti keksintönsä?

Despard virnisti. Hänellä oli erittäin pienet hampaat: -Täsmälleen. Ja minä tein hyvin tuhman tempun sillä aikaa kun te olitte poissa.

— Mitähän se mahtoi olla?

Hänen irvistyksensä leveni entisestään: — Minä tapoin Aabner Aabbotin. Valitettavasti tein sen päivää ennen keksinnön julkistamista, joten tajuatte varmaankin… Hän levitti kätensä merkitsevästi.

Minä keskeytin hänen vuolatuksensa: — Mutta hänen koneensa jäi silti jäljelle. Patin isän on täytynyt ottaa ohjat käsiinsä ja julkistaa aikakone itse. Ette te niin suureen muutokseen olisi kyennyt.

— Pystyinpäs. Käytin pommia. Koko rakennus tuhoutui ja kaikki sen mukana. Hän veti henkeä. — Aikakoneita ei enää ole. Ei ainakaan siitä hetkestä eteenpäin olleita

— Minun on tallella.

— Niin. Te olittekin viisi vuotta räjähdyksen menneisyydessä, joten muutos ei vaikuttanut teihin. Se on ainoa maailmassa.

— Mitä teille sattui?

Despard kohautti harteitaan. Siltä minusta ainakin näytti. Hänen hartiansa olivat niin niin kapeat, etten voinut olla varma. — Se luonnollisesti katosi. Minähän olin lähistöllä katsomassa, kun pommi räjähti. Täytyihän minun varmistua siitä, että tein työni kunnolla.

Aikaitsemurha! — Te siis tiesitte, ettei pakotietä ollut? Se todellisuus muuttuisi ja te sen mukana?

— Täsmälleen herra Hardy. Mutta tietenkin Patricia… Hän kietoi käsivartensa Patin ympärille. Minua puistatti. Pat ei näyttänyt vastustelevan. — Patricia oli teidän kanssanne, joten hänen muistinsa säilyi, aivan kuin teidänkin. Hänellä oli mukanaan filmejä joissa keskustelimme suunnitelmasta. Hän näytti ne filmit minulle tänään.

Muistin Patin suuren käsilaukun. Jep. Ja kuinka innokas hän oli lähtemään heti palattuamme.

Pat seisoi edelleen Despardin vieressä ja osoitteli minua aseellaan. — Menin suoraan hänen luokseen ja näytin hänelle tallenteet. Nyt hän tietää kaiken.

Jep. Heillä on varmasti ollut mielenkiintoinen päivä yhdessä. Katsoin Despardiin. Hän tiesi mitä ajattelin. -Te alatte vasta nyt ymmärtää roolinne tässä jutussa? minä kysyin.

Hän virnisti: — Kyllä. Mutta pidän siitä, mitä olen kuullut. Pidän siitä erittäin paljon. Kuvitelkaa nyt — Patricialla ja minulla on maailman ainoa aikakone. Tässä todellisuudessa kukaan ei edes aavista sellaisen olemassaoloa. Minäkin olin ällikällä lyöty, mutta totun nopeasti. Kuka tahansa voi tottua olemaan maailman valtias, eikö vain?

Ei voi. Ei minun mielestäni. Sellainen valta on liikaa jokaiselle. Minä tiedän sen. Olen nähnyt monen seonneen yrittävän vastaavaa, mutta näin paholaismainen suunnitelma oli minullekin uutta — Kuinka oikein pystyitte siihen? minä kysyin. — Te veditte minua taitavasti nenästä. Aikaa. Tarvitsin aikaa!

— Sikäli kuin minä nyt ymmärrän, Despard selitti mahtailevasti, — suunnitelma oli todella kiero ja minä itse olin sen laatinut. Minulla ja Patricialla oli mahdollisuus käyttää hyväksemme Aabbotin keksinnön arkistomateriaalia. En tietenkään muista, kuinka kaikki kävi, mutta Patricia ja hänen filminsä ovat selittäneet kaiken. Se oli tosiaan mestarillinen suunnitelma, vaikka itse sanonkin.

— Mitä te teitte?

Despard huokasi ja nautiskeli hetkestä: — Sain teidät uskomaan, että olin peukaloinut todellisuutta, vaikka itse asiassa sitä en tehnytkään.

— Sen vuoksi en siis löytänyt mitään jälkiä?

— Aivan nappiin. Minä tiesin, että Patricia ei saisi isältään yhtään mitään. Hän oli pilalle hemmoteltu lapsi, itsekäs, ei kunnioittanut isäänsä ja oli melko vapaamielinen ystävien valinnassaan. Isä ei suostunut muuttamaan testamenttiaan ja sai Patin vihan niskoilleen. Hän haki minulta lohdutusta.

Katsoin Patiin. Pat, miten saatoit! Hänen katseensa ei värähtänyt. Aseen piippu pysyi vakaasti kohti mahaani.

— Ja niin laadin suunnitelman, jolla saisimme teidät — juuri niin, valitsimme sopivan uhrin jo ennakolta — uskomaan, että todellisuutta olisi muutettu.

— Tiesin ettette löytäisi jälkiä ja minun oli keksittävä muita johtolankoja estääkseni teitä arvaamasta totuutta.

— Niinkuin se lappu siellä kylpyhuoneessa?

— Aivan niin, se oli ensimmäinen varovainen askel. Siitä päivästä riippui kaikki. Patricia näytteli hoitajaa ja minä piilotin sen kirjeen teitä varten. Emme olisi voineet jatkaa, jos te ette olisi löytänyt sitä. Mutta kun huomasin kirjekuoren kadonneen, tiesin että suunnitelma toimisi ja että tulevaisuudessa Patrician isän kuoleman ja hänen aikamatkansa — jonka muuten maksoin — ja oikeusjutun — jonka tiesimme päättyvän tappioon — jälkeen te uskoisitte tarinan ja tulisitte löytämään sen paperilapun ja uskoisitte, että minä olin puuttunut todellisuuden kulkuun.

— Erittäin ovelaa, minä huomautin. Se oli ovelaa. Se oli tehty tosiajassa ja se oli toiminut. — Ja myöhemmin, kun huomasitte minut hautajaisissa?

— Todentotta! Meistä oli hauska nähdä teitä, koska se merkitsi, että suunnitelma piti ja että te lopulta, vedettyänne tarpeeksi monta kertaa väärästä narusta, veisitte Patrician mukananne hänen vanhempiensa häihin. Ja kun näin teidän lähtevän eilen, lähdin myös itse tuhoamaan Aabner Aabbotin.

Kysyin Patilta — Mutta miksi? Miksi sinä ryhdyit tähän?

Hän vastasi terävästi: — Rahan ja vallan takia.

Muistelin ensimmäistä yhteistä yötämme. Mitä hän oli sanonutkaan? ’Sinä voit tehdä mitä tahansa. Muuttaa kaiken. Voit saada maailmasta mitä vain haluat.’ Niin. Hän oli jo silloin kertonut mitä ajoi takaa, enkä minä tollo ollut sitä tajunnut. Raha ja valta maailman vahvimmat motiivit. Ei ihme, ettei Wadsworth halunnut jättää Patille penniäkään. Pat oli moittinut isäänsä heikoksi, sanonut hänen uskoneen mahdottomiin sääntöihin — kuten uskolliseen rakkauteen. Isä oli tuntenut tyttärensä. Miten hyvin hän olikaan hänet tuntenut!

— Kuinka… sinä saatoit naida oman isäsi? Minulle alkoi vasta valjeta millaisen ihmisen kanssa olin tekemisissä.

— Se oli tarpeen, hän vastasi välinpitämättömästi.

— Sitten hän kuoli ja sinä lähdit lomalle, nait Creightonin Honeywellina. Oikeudenkäynnin jälkeen Honeywell saikin taas sopivalla tavalla kadota kuvasta.

— Juuri niin. Sitten paikkasin sinut ja sinä uskoit kaiken, aivan kuin olimme suunnitelleetkin. Hajotin itse asuntonikin. Sinä olet liian hyväuskoinen, Ben.

Tuijotin käsiäni tyhjällä pöydällä. Minä olin todella pitänyt hänestä. Mutta en ollut tuntenut häntä lainkaan. Kohotin pääni ylös. Hänen katseensa näytti hetkessä pehmenevän, mutta vain hetkeksi.

— No niin, herra Hardy. Jospa luovuttaisitte avaimet. Patricia ja minä voisimme jo tästä lähteä — hallitsemaan maailmaa yhdessä. En jättäisi mistään hinnasta maailman ainoaa aikakonetta teidänlaisenne typeryksen käsiin.

Aivan arvaamatta Pat käännähti kohti Creightonia painoi liipasinta ja ampui miehen pään muusiksi.

KAKSIKYMMENTÄ

— Sinulla riittää noita yllätyksiä, minä sanoin.

— Onko sinusta yllättävää, jos pidän sinua Creightonia parempana?

— Ei, mutta tehän alkuperäinen pari olitte.

— Niin. En vielä ollut tavannut sinua.

— Sinä sopeudut erittäin helposti.

— Siksi tulemmekin niin helposti toimeen keskenämme. Mukautuvaisuus on sinunkin tärkein kykysi.

— Ja petkuttaminen sinun.

— Olen sinulle hyvä, Ben. Hänen ääneensä oli ilmestynyt hätäinen sävy.

— Jep. Samaa taisit kuiskia isäsi korvaan. Ja Creightonin?

— Minä rakastan sinua, Ben!

— Ei se onnistu, söpöliini.

Miksi ei?

— Aivan liian monta silmukkaa. Etkö vielä itse ole tajunnut sitä?

— Mistä sinä oikein puhut?

— Yhteensattumista. Aivan pienistä. Ja niitä on paljon. Esimerkiksi, miksi sinä olet kuin äitisi peilikuva? Oletko koskaan ajatellut sitä? Ja kuinka juuri sinun isäsi ryhtyi yhteistyöhön Aabbotin kanssa kolme vuosikymmentä sitten, samaan aikaan kun äitisi ilmestyi kuvaan samalla tavalla kuin Aabbotkin, joka tuntui ilmestyvän tyhjästä? Ja miksi äitisi katosi viisi vuotta syntymäsi jälkeen, samaan aikaan kun Aabbot hävisi julkisuudesta?

— Mitä sinä oikein ajat takaa?

— Entä se sattuma, että minäkin olen kolmekymmentävuotias ja ilmestyin maailmaan samaan aikaan, kun isäsi tapasi Aabbotin ja äitisi? Entä Aabbotin lahjoitus juuri sille lastenkodille, missä minä olin?

— Ben…

— Ja miksi ei ole kahta Patriciaa? Wadsworthin ja Honeywellin olisi myös pitänyt saada tytär, mutta sinä et olisi ollut hän. Sinunhan pitäisi olla tulosta alkuperäisestä aikalinjasta. Missä on toinen Pat, muuttuneen todellisuuden Pat? Joko alat ymmärtää? Sinä, äitisi ja äitisi lapsi — te olette sama henkilö. Todellisuus on sama. Ja ennen kuin menit Wadsworthin kanssa naimisiin, sait toisen lapsen — pojan — joka varttui orpokodissa. Hänestä tuli myöhemmin aikaetsivä, hän tapasi sinut ja tuli omaksi isäkseen.

— Ei!

— Kyllä, söpöläiseni. Tajuatko nyt? Sinä tulet raskaaksi, tai olet jo raskaana. Palaamme modulilla kolmekymmentä vuotta taaksepäin. Sinä synnytät poikamme Benin, jonka jätämme lastenkotiin — minä kyllä näytän mihin. Sitten sinä tapaat Wadsworthin, menet hänen kanssaan naimisiin ja suostuttelet hänet Aabbotin rahoittajaksi. Meidän suhteemme todennäköisesti jatkuu koko ajan. Muutaman vuoden päästä syntyy tytär, Patricia. Ehkä minä olen hänenkin isänsä. Yksi Pat, yksi todellisuus. Sitten Aabbot julkaisee työnsä tulokset, lahjoittaa osuutensa Säätiölle, joka pitää huolta siitäkin lastenkodista, missä pikku Ben varttuu. Sinä elät vielä muutaman vuoden Wadsworthin kanssa hoitaen pikku Patriciaa. Laadit testamentin, jonka takia Patricia kasvaa niin tyytymättömäksi naiseksi, että houkuttelee Despardin juonittelemaan kanssaan ja kaikki alkaa taas alusta. Eräänä päivänä sinä katoat purjehduksen aikana. Aabbot häviää samoihin aikoihin. Tajuatko?

— Aabbot?

— Tottakai. Kenen luulet hänen olevan?

Pat tuijotti minua

— Minä olen Aabbot, kultaseni. Ei hän, jonka Creighton tappoi, mutta se jonka maailma tuntee. Jonkun on asetuttava hänen paikalleen, jotta aikamatkustaminen voidaan keksiä. Kukaan ei ole kyennyt selvittämään, miten Aabbot oikein pystyi siihen saavutukseen. Nyt me tiedämme. Hänen tarvitsi vain kopioida minun modulini. Todella näppärää Pat, todella näppärää.

Pat istahti tyrmistyneenä. Minä kurkotin aseen hänen veltoista sormistaan.

— Näetkö nyt kuinka hyvin kaikki sopii kohdalleen? Sinä esittelet alkuperäisen Aabbotin Wadswoethille rahoituksen saamiseksi. Minä astun hänen tilalleen räjähdyksen jälkeen. Wadsworth ei erota kahta parrakasta keksijää toisistaan. Hän ei millään voi edes aavistaa, että me olemmekin pari, että olemme olleet yhdessä jo vuosia, jo lukemattomien silmukoiden ajan.

Pidin tauon ja katselin Patia. Hän alkoi lopulta tajuta totuuden.

— Me olemme siis omat vanhempamme?

— Ilman muuta — tai… ehkä Wadsworth on sinun isäsi ja Creighton kantamasi lapsen isä. Ei sillä ole merkitystä, samaa perhettähän tässä ollaan. Sinun lapsistasi kasvaa sinä ja minä, veli ja sisar, jotka antavat maailmalle avaimet aikamatkailuun ja vääristävät todellisuuden kieppumaan samaa silmukkaa loputtomiin. Sinä, minä, Wadsworth, Creighton — se jatkuu ja jatkuu.

— Mutta mehän katoamme joka kerta. Aabbot ja äitini katosivat yhdessä. Ajattele — vain me kaksi. Olisimme onnellisia. Olemme varmasti tehneet sen jo sata kertaa. Voimme jatkaa sitä loputtomiin. Ajattele sitä, Ben.

— Ei tällä kertaa, söpöliini. Voisinko minä olla onnellinen naisen kanssa, on nainut oman isänsä — kahdesti? Ja entä Creighton. Hän rakasti sinua, Pat. Hän rakasti sinua niin paljon, että suoritti itsemurhatehtävän, luottaen sinun palaavan minun kanssani ja palauttavan hänet tähän todellisuuteen. Hän uskoi sinuun. Hän oli valmis kuolemaan ja viemään koko universumin mukanaan, uskoen sinun palaavan mukanasi pelastavat tiedot.

— Ben. Hän yskäisi.

— Mutta sinä et enää tarvinnut häntä palattuasi takaisin. Sitä ennen hän oli elintärkeä. Hänen avullaan pystyit puuttumaan isäsi elämään Linda Honeywellina. Hän auttoi sinua suunnittelussa, niin että pystyit murtamaan yksinkertaisuusperiaatteen. Ja hän oli tarpeeksi hullu räjäyttääkseen Aabbotin talon ja samalla koko ympäröivän maailman. Katso nyt häntä kuolleena tuossa lattialla, hupsu raukka. Siinä on hänen palkkionsa rakkaudesta.

Pat yski jälleen.

— Ei sinun olisi tarvinnut tappaa häntä. Olisit voinut jäädä minun luokseni ja antaa hänen elää rauhassa tässä todellisuudessa. Hän ei tiennyt mitään ennenkuin näytit hänelle ne filmit. Ehkä niin on käynyt aikaisemmin, niissä edellisissä silmukoissa. Me olemme palanneet häistä ja sinä olet päättänyt hyljätä Creightonin. Sitten olemme setvineet jutun keskenämme ja palanneet täyttämään kohtalomme kahdestaan. Mutta ei tällä kertaa, Pat. Silmäni ovat auenneet. Näen mitä olet, lapseni ja äitini. Näen todellisen minäsi: olet Electra, Jocasta Antigone, Lady Macbeth — olet he kaikki yhdessä ja vielä enemmän. Minä en pidä näkemästäni.

Yskäisy. — Me olemme silti olemassa, Ben. Riippumatta siitä kuinka tähän jouduimme, olemme silti yhdessä. Me voimme silti. Hän yski jälleen.

— Vaivaako sinua jokin?

— Rakastan sinua. Jatkuvaa yskimistä.

— Se muuttuu yhä pahemmaksi, Pat-sisko. Paljon pahemmaksi.

Rahisevaa köhimistä — Mitä oikein tapahtuu?

— Sitä on joka paikassa. Se on hajutonta, väritöntä ja mautonta. Se on myös myrkyllistä.

Patin kasvot alkoivat tummua, hänen hengityksensä hidastui. — Mitä sinä olet tehnyt?

— Kun huomasin ympäristön muuttuneen, katsoin heti almanakkaani. Siinä ei puhuttu mitään Aabner Aabbotista. Muuta minun ei tarvinnutkaan tietää. Minun oli pakko suojella modulia, joten täytin tämän huoneen kaasulla ja otin itse vasta-ainetta. Vilkaisin kellooni. — Se ei kestä enää kauan.

Patin silmät pullistuivat ja suu vääristyi tuskasta -Ben, älä anna… minun kuolla… jos minä kuolen, kuinka me voimme syntyä? Minä rakastan… Raivoisa yskänpuuska keskeytti hänet.

— Olen pahoillani, söpöliini.

Hänen kasvonsa vääristyivät vihasta: — Creighton oli oikeassa. Sinä olet hölmö. Sinähän tuhoat kaiken todellisuuden… hitto soikoon Ben. Hän vajosi lattialle Creighton Despardin elottoman ruumiin viereen.

Avasin ikkunan tuulettaakseni huoneen. Kukaan ei ollut tainnut kuulla laukausta, mutta se oli vähäisin ongelmistani. Patin viimeiset sanat eivät olleet uhkailua. Hän oli oikeassa todellisuuden suhteen.

KAKSIKYMMENTÄYKSI

Katselin lattialla makaavia ruumiita. Olin nähnyt todellisuutta sotkettavan aika lailla, mutta en koskaan niin pahoin kuin nyt.

Minulla oli tapana rakentaa korttitaloja lapsena. Saatoin leikkiä niillä tuntikausia. Jos talon rakentaa huolellisesti — erittäin huolellisesti — siitä voi valmiina vetää pois monta korttia, enemmän kuin aluksi uskoisi ja silti se pysyy pystyssä. Olin niin taitava, että pystyin rakentamaan seitsemänkerroksisen pyramidin, joka oli aivan mitättömän perustuksen varassa. Jos poistin yhdenkin kortin liikaa, koko rakennelma romahti siihen.

Aika on tavallaan kuin korttitalo. Normaalisti se on luja. Sitä voi käsitellä kovallakin kädellä. Mutta tiettyinä avainhetkinä se saattoi olla särkyvää kuin lasi: minä tiesin nyt, että koko todellisuuteni riippuu yhden kortin varassa — Aabner Aabbotin.

Niin monet hullut olivat jo parveilleet Aabbotin elämän kimpussa, että todellisuuden rakenteen hänen ympärillään täytyi muistuttaa johonkin virastoon lähetettävää kirjettä. Tiedättehän mitä niille tapahtuu. Joku niittää siihen liitteen ja lähettää sen eteenpäin. Uusi käsittelijä poistaa vanhan liitteen ja panee uuden tilalle. Tämä ketju jatkuu, kunnes kirje lopulta palautetaan sinulle -tavallisesti leimalla ANOMUS HYLÄTÄÄN varustettuna. Siihen mennessä vasemmassa yläkulmassa on jo ziljoona reikää ja paperi juuri ja juuri pysyy koossa.

Siltä näytti Aabbotin elämä tällä hetkellä. Kaikki ne pimahtaneet, jotka yrittävät palauttaa alkuperäisen ajan pyhyyden riistämällä ajan vääräuskoisten käsistä ja ne, jotka halusivat säilyttää asiat ennallaan ja kaiken huippuna omien yksityistodellisuuksien havittelijat… Jep. Aabner Aabbot.

Mieleeni juolahti hetkeksi, että minulla oli ainutlaatuinen asema tässä todellisuudessa. Minullahan oli maailman ainoa aikakone. Teoriassa kaikki oli mahdollista minulle. Kokonainen maailmankaikkeus odotti aavistamatta mitään. Sen unelman vuoksi Pat ja Creighton olivat kuolleet.

Ravistelin itseäni ja kävelin modulille. Maailmanvaltius ei kuulunut minun tyyliini. Viihdyn vain ammatissani. Se on työtäni ja olen hyvä siinä. Nyt oli tilaisuus todistaa se.

Ilmestyessäni nurmikolle Aabbotin talon eteen kaikki oli hiljaista — luonnottoman hiljaista. Mittarini osoittivat energiajälkiä kaikkialla; niiden lukemattomien hyökkäysten ja vastahyökkäysten jäänteitä jotka olivat kumonneet toisensa, mutta samalla haurastaneet ajan rakenteen. Kesäpäivä oli lämmin, mutta minua hytisytti silti odotellessani kuin yksinäinen ritari ajan taistelukentällä.

Creightonin moduli tuli esiin ja hän kiiperi kömpelösti ulos kotitekoista pommiaan kannatellen. Hän alkoi hiipiä nurmikon yli.

— Creighton. Hei, Creighton.

Hän käännähti ympäri, näki minut ja jäykistyi paikalleen.

— Tiedätte kuka minä olen, Creighton. Tiedätte myös miksi olen täällä.

Hän ei vastannut mitään, seisoi vain siinä kuin näpistelystä kiinni jäänyt pikkupoika.

— Palatkaa kotiin. Se ei onnistu. Yritys oli hyvä, mutta nyt kaikki on ohi.

Hän tuijotti pommiinsa ja sitten minuun. Hänen silmänsä olivat pullistuneet hämmästyksestä. Hänen unelmansa olivat murskana.

— Pat odottaa teitä. Hän rakastaa teitä omalla tavallaan. Menkää hänen luokseen. Ojensin hänelle sopimukseni. — Antakaa tämä Patille. Hän tietää siitä, että te pääsitte näin pitkälle, että te yrititte. Hän ymmärtää.

Sanaakaan sanomatta Creighton Despard kääntyi ympäri, kiipesi moduliinsa ja oli poissa En ollut varma tiesikö hän sitä, mutta palaamalla takaisin hän palautti todellisuuden tilaan, jossa se oli ollut ennen hänen lähtöään. Muutosta ei koskaan ollut tapahtunutkaan ja nyt sitä ei enää ikinä voisi uusia.

Hyvästi Creighton. Minun jälkeeni sinun kohtalosi on varmasti ihmeellisin. Sadassa — tai miljoonassa, kuka tietää? — todellisuudessa ennen tätä sinä rakastit naista, jonka menetit, etkä edes muistanut koko tapausta. Sitten, vain yksi todellisuus taaksepäin rakastit häntä ja hän tappoi sinut. Mutta sekään ei ollut todellista

Nyt sinä voit palata kotiin, jossa hän odottaa sinua ja teillä yhdessä on koko Wadsworthin omaisuus hallussanne. Sinä et koskaan saa tietää kuinka monta kertaa kävi toisin, kokonaan toisin.

Jep. Creighton, miehen irvikuva, valloitti maailman ihmeellisimmän naisen. Todellisuus itse on kaikkein suurin paradoksi.

Entä minä?

KAKSIKYMMENTÄKAKSI

Minun täytyi vielä peitellä jälkeni. Ensin hotelliin pakkaamaan vaatteet, peruuttamaan lopun varausajan ja saamaan osan etumaksusta takaisin. Sitten muutan kaiken jäljelläolevan rahan kullaksi. Sen jälkeen lastenkotiin, missä pikku Ben on, tekemään nimetön lahjoitus. Hitto soikoon! Aabbot ei vielä viiteen vuoteen ole tukijani ja menneisyydestä ei voi viedä mitään nykyisyyteen. Se on vastoin sääntöjä.

Tässä nyt olen omassa lapsuudessani, savuketta tuprutellen. Aabbot työskentelee turvassa aikakoneensa kimpussa. Tällä kertaa hänen on selvittävä siitä itse, mutta se ei ole mahdotonta Hän on tehnyt sen aikaisemminkin, sata silmukkaa sitten.

Ja jossain tuolla kaunis tyttö tapaa varakkaan vanhanpojan nimeltä Wadsworth. En koskaan saa tietää mistä tyttö tuli. Jokainen tulee jostain. Hänen suloinen tyttärensä kasvaa isoksi, jää perinnöttä, nai isänsä Linda Honeywellina, perii isänsä omaisuuden muuttamisesta ja maailman hallitsemisesta ainoan aikakoneen avulla, mutta se jää vain haaveeksi.

Entä minä? Tehtäväni täällä on nyt valmis. Tulos on niin lähellä alkuperäistä aikalinjaa kuin suinkin mahdollista. Olen nähnyt kehnompiakin suorituksia. Aika on lujaa, se parantaa itse haavansa. Jotkut saumat voivat olla vähän löysällä, mutta mitä sitten? Jos tällä alalla pyrkii täydellisyyteen, on valinnut väärin.

Hetken ajan, tai oikeastaan koko ikuisuuden, oli olemassa todellisuus missä Aabner Aabbot ei keksinytkään ajassa matkustamista, missä hän oli vain yksinäinen erakko. Millainen todellisuus se olisi ollut?

Niin, Ben Hardy. Kuka sinä olet? Mikä on osasi ajan rattaissa? Oletko maailmankaikkeuden ruumiin valkosolu, joka torjuu tunkeilijat, pelastaa jonkun todellisuuden ja tuhoaa toisen? Jep, se minä olen — pelastaja, tuhoaja.

Tuhosinko todella Patin unelman? Onko todellisuus turvassa lopullisesti? Ehkä ei. Ehkä he valitsevat jonkun toisen aikaetsivän ensi kerralla. Ei sen tarvitse olla minä. Mitä sitten’

Ehkä jokainen tällä alalla kiertää vuorollaan kehää Patricia Wadsworthin kanssa, korvaa lukemattomia kertoja Aabbotin, siittää laumoittain pikku Patricioita, jotka syöksevät meidät ajan karuselliin yhä uudestaan. Jep. Encore! Encore!

Minä tiedän. Nyt on jonkun muun vuoro. Ei Patilla ole mitään sitä vastaan. Hän sopeutuu kyllä.

Todellisuuden syövereissä siinnyt kaunis Patriciani, ajan lempilapsi, miljardien sopeutumattomien miesten rakastajatar. Kaiken alku ja liikkeellepanija. Äitini, sisareni, lapseni, rakastajattareni. Voi Patricia!

Sinä olit ajan hunajamehiläinen ja minä yksi kukkaistasi. Kuka lienee se onnellinen, jonka toimistoon sinä ilmestys seuraavassa todellisuudessa ja sanot: — Olen Patricia Wadsworth. Olette ehkä jo kuullut minusta Jep. Varmasti on kuullut. Voi rassua. Hän astuu karuselliin ja on mukana miljoona kierrosta tai…

No niin, se riitti minulle. Omistetaan yksi kierros vapaalle tahdollekin. Ei uudelleensyntyminen niin kauheaa silti ole. Jokainen silmukka on oma maailmansa ei niihin koskaan kyllästy.

Se eiitä. Olen selvinnyt identiteettikriisistäni. En vieläkään tiedä mistä olen peräisin, mutta ei se niin tärkeää ole. Olen ainakin olemassa, se on varmaa. Minulla on työni, jossa olen hyvä.

Taidanpa hypätä moduliin ja palata toimistoon. Joku saattaa pistäytyä. Toivottavasti. Tietäisin kyllä rahalle käyttöä.

Перевод на финский: Reijo Kalvas, Marja Holden, Kari Lindgren.

Послать ссылку в:

Добавить комментарий Отменить ответ

Помогите сайту быть:

Ю-money ( бывшие Яндекс-деньги):

41001715124451

Yle Novosti | Tuoreimmat uutiset

Финские новости на упрощенном языке:

Словарь школьника

Свежие записи

Свежие комментарии

Подписка на новости:

Без вашей помощи сайт www.suomesta.ru существовать не сможет.

Вы можете помочь сайту переводом:

на Ю-money (бывшие Яндекс-деньги) на счет

41001715124451

в Пэйпэл Paypal:

alekros@yandex.ru

на карточку Сбербанка

5336 6901 0546 3501

на счет Сбербанка:

40817978155170044612

Спасибо всем, кто помогал, помогает и, надеюсь, будет и впредь помогать этому сайту!

Warren M. Salomon * Aika ja rangaistus * Фантастическая повесть

Добавить комментарий Отменить ответ

Помогите сайту быть:

Ю-money ( бывшие Яндекс-деньги):

41001715124451

Yle Novosti | Tuoreimmat uutiset

Финские новости на упрощенном языке:

Словарь школьника

Свежие записи

Свежие комментарии

Метки

Подписка на новости: