Шпионская история, в которой Финляндия и финны играли не последнюю роль.
Syyskuun 25. päivän iltayöllä vuonna 1925 viisi miestä kulki kohti Siestarjoen rantaa Karjalassa. Joen toisella puolella alkoi Neuvosto-Venäjä. Miehet pysähtyvät parinkymmenen metrin päähän rannasta ja jäivät keskustelemaan keskenään. Hetken päästä eräs heistä asteli vedenrajaan.
Vastarannalta kuului tunnussana: ”Odotan teitä”. Rannalla seisonut mies säpsähti. Tunnussanan lausunut mies tuli esiin pajukosta Neuvostoliiton puolella. Suomen puoleisella rannalla seisonut mies heilautti kättään ja tunnisti pajukosta nousseen miehen Toivo Vähäksi, Sestoretskin raja-aseman numero 13 päälliköksi. Salakuljettajat, vakoojat ja monet muut olivat käyttäneet Siestarjoen ”ikkunaa”, ennalta varmistettua laitonta ylityspaikkaa, vapaaseen kulkuun Neuvosto-Venäjälle ja sieltä pois. Laiton rajanylitys vaati suurien lahjusten maksamista Vähälle.
Suomen puolella seisovassa miesjoukossa olivat mukana Aleksander Jakushev, Sidney Reilly sekä tunnettu suomalainen venäläisten emigranttien auttaja kapteeni Gustaf Rosenström, joka myöhemmin suomensi nimensä Kustaa Rautsuoksi. Jakushev ja Reilly riisuutuivat, ja nostivat vaatteet päänsä päälle. Reillyn piti irrottaa jaloissaan pitämänsä siteet, jotka puristivat suonikohjuja. Miehet laskeutuivat jääkylmään jokeen. «Toivottavasti eivät jätä ylitystä kesken”, Vähä pelkäsi vastarannalla.
Reilly oli tunnettu vakooja, seikkailija ja vastavallankumouksellinen, joka oli ollut mukana yrityksessä kaataa Leninin hallitus 1918. Myöhemmin Englannin tiedustelupalvelu Secret Intelligence Service SIS palkkasi hänet. Reilly oli menossa Moskovaan tapaamaan maanalaisen Trusti-järjeston johtajia. Nytkin valmisteltiin Neuvostoliiton kommunistisen järjestelmän kukistamista.
«Minulle on annettu määräys viedä teidät rautatieasemalle”, Vähä sanoi Reillylle. Miehet löysivät rattaat metsän kätköstä ja laittoivat tavaransa niiden päälle. Matka jatkui sivuteitä pitkin. Reilly sytytti savukkeen. «Ovatpa Neuvostoliiton tiet huonossa kunnossa”, hän totesi.
Kaksikko tuli Mustajoelle. «Odota tässä. Menen varmistamaan, ettei sillalla ole rajavartijoiden väijytystä”. Vähä havaitsi tien selväksi, ja kaksikko ylitti sillan. Reilly oli vaihtanut päällensä Suomessa vaatteet, joissa hän kävisi hyvin venäläisestä: harmaa hattu, harmahtava takki ja housunlahkeet työnnetty saappaisiin.
Raskaan 36 kilometrin taivalluksen jälkeen he tulivat Parkalan rautatieasemalle. Vähä osti Reillylle lipun Leningradiin. Reilly käytti väärennettyä Neuvostoliiton passia, jossa oli nimi Nikolai Nikolajevits Sternberg. Reilly ojensi Vähälle 30 ruplaa ja nousi junaan kahden tuntemattoman miehen saattelemana. Vähä meni seuraavaksi puhelimeen ja soitti tiettyyn numeroon Leningradissa. ”Lähetin lastin, pakkaus on ehjä, eikä sinettiä ole rikottu”, hän luetteli koodikielellä. Sanoma tarkoitti sitä, että vieras on matkalla, hyvässä kunnossa, ja luottaa Vähään.
Leningradissa Reilly tapasi Vladimir Styrnen, joka esittäytyi Moskovan kaupungin edustajaksi. «Juutalaisten vähentäminen on väistämätöntä”, Reilly sanoi, vaikka oli itsekin juutalainen. «Ortodoksikirkkoa kannattaa käyttää hyväksi, eikä tuhota”, hän luetteli poliittisia mielipiteitään. Keskustelun jälkeen hän nousi yöjunaan, joka puuskutti Moskovaan.
Datsalla Malakhovkan lähellä Moskovassa Reilly tapasi Trusti-järjestön edustajat. Hän kertoi, ettei saa rahoitusta vallankumoukseen, sillä kommunismin uskotaan kaatuvan parissa vuodessa. Sitten Reilly esitteli heille suunnitelmansa ryövätä Venäjän taideaarteita, salakuljettaa ne ulkomaille myytäväksi ja käyttää varat vastavallankumoukseen. Reillyllä oli lista varastettavista tavaroista. Se sisälsi rembrandteja, harvinaisia rahoja ja muuta kallisarvoista. Kokouksen päätteeksi Reilly hyvästeli häntä tapaamaan tulleen Jakushevin. Saattajat lähtivät viemään häntä Moskovan Lokakuun rautatieasemalle. Matkalla hän poikkesi lähettämään kirjeen Ernst Boycelle, hänen ohjaajalleen Englannin SIS:ssä, koska halusi vakuuttaa Boycelle käyneensä Moskovassa.
Aikataulun mukaan Reillyn piti palata Suomeen seuraavana päivänä, 28. syyskuuta. Samana iltana Siestarjoen suomenpuoleisen rannan Alakylän asukkaat kuulivat Neuvostoliiton puolelta huutoa ja kiroilua suomeksi, venäjäksi ja englanniksi. Aseet paukkuivat hurjasti. Sadan metrin päässä vesirajasta seisoi vanha Buick, jonka valonheittimien loisteessa näkyi verinen ruumis ja neuvostoupseeri kädet sidottuna. Tulitus oli niin sankkaa, että suomalaiset suunnittelivat jo lähtemistä apuun. Venäläisten nähtiin raahaavan veren tahrimaa ruumista ja tuuppivan vangittua upseeria autoon.Reillyn ja Vähän kohtalo pysyi tuntemattomana 39 vuotta.
Reilly syntyi Ukrainassa
Sidney Reilly sai Saksan passin George Bergmannin nimellä vuonna 1918.
Sidney Reilly syntyi vuonna 1873 tai 1874 Ukrainassa Shlomo Rosenblum-nimisenä. Hän lähti opiskelemaan kemiaa Novorossiskin yliopistoon Mustanmeren rannalle. Seikkailunhaluinen nuorukainen pääsi irti aikaisemmasta elämästään lavastamalla itsemurhansa ja karkaamalla laivalla Brasiliaan 1890-luvulla. Samalla hän muutti nimekseen Sigmund Rosenblum Reilly. Brasiliassa hän pelasti brittiupseerin intiaanien käsistä ja pääsi kiitollisen upseerin mukana Englantiin.
Lontoossa 1896 Reilly alkoi avustaa Scotland Yardin erikoisosastoa, jota johti William Melville, koodinimeltään ”M”. Melville ilmeisesti auttoi miestä muuttumaan virallisestikin Sidney George Reillyksi. Lisäansioikseen mies kaupitteli omatekoisia rohtoja, jotka tuottivat hyvin, mutta kalliiseen elämään kului yhä enemmän rahaa. Reilly tutustui vanhaan ja sairaaseen pastoriin Hugh Thomasiin, joka hieman myöhemmin kuoli. Thomasin kuolintodistuksen kiijoittanut mies oli valelääkäri, joka todistajien mukaan saattoi olla naamioitunut Reilly itse. Neljä kuukautta myöhemmin, vuonna 1898, Reilly ja Thomasin 24-vuotias leski Margaret menivät naimisiin. Nuoripari peri varakkaan pastorin omaisuuden.
Seuraavina vuosina Reilly matkusteli usein brittitiedustelun tehtävissä Mantsuriassa, Kaukasuksella ja Venäjällä. Hänellä oli mukanaan rakastajattaria, ja puolisot erosivat. Melville lähetti Reillyn huijaamaan tärkeää öljysopimusta briteille 1904 ja varastamaan saksalaisilta uudentyyppisen magneeton piirustuksia seuraavana vuonna. Vuonna 1909 hän hankki työpaikan nimellä Karl Hahn saksalaiselta Kruppin tehtaalta, ja varasti asepiirustuksia briteille. Myöhemmin Reilly toimi laivameklarina, ja loi suhteet Venäjän laivastoon. Hänelle saattoi antaa tehtäviä eri puolilla maailmaa, sillä mies puhui kaikkiaan seitsemää kieltä.
Reilly muutti uuden vaimonsa Nadine Zalesskyn kanssa New Yorkiin, kun ensimmäinen maailmansota alkoi. Siellä hän alkoi myydä sotatarvikkeita venäläisille. Kauppa oli tuottoisaa ja Reilly rikastui. Vuonna 1917 Reilly pestautui Kanadan ilmavoimien RFC:n palvelukseen ja lähti sotimaan Eurooppaan. Hän hyppäsi useita kertoja laskuvarjolla saksalaisten rintaman taakse keräämään tietoja.
Venäjän vallankumousten jälkeen britit suunnittelivat yhdessä valkoisten venäläisten kanssa Leninin vangitsemista ja murhaamista. Mukana juonessa olivat Murmanskissa maihin nousseet britit, etenkin tiedustelupalvelu SIS:n asiamies R. H. Bruce Lockhart. Salaliittoon kuului muun muassa kenraali Boris Savinkov, joka oli toiminut Kerenskin hallituksen sotaministerinä ja vastusti bolshevikkeja. Reilly oli tiiviisti mukana toiminnassa ja saattoi elätellä jopa toiveita päästä Venäjän johtoon. Pitkään suunniteltu vallankaappaus oli määrä toteuttaa 6.9.1918, kun Bolshoi-teatterissa oli käynnissä kansankomissaarien neuvoston kokous, jossa Lenin ja Trotski olivat paikalla.
Viikkoa ennen h-hetkeä, 30.8., Reilly sai puhelun. «Lääkärit ovat leikanneet liian aikaisin, potilaan tila vakava.” Viesti tarkoitti sitä, että toiset bolshevikkien vastustajat olivat ehtineet ensin. Eräs opiskelija oli tappanut bolshevikkien salaisen poliisin Tsekan päällikön, ja Faina Kaplan-niminen nainen ampunut kahdesti Leniniä. Tämä johti bolshevikkien punaiseen terroriin, hurjiin kostoiskuihin, joissa tapettiin tuhansia heidän vastustajiaan. Vallankaappausta yrittäneet pidätettiin ja Tseka tunkeutui Britannian lähetystöönkin Pietarissa, jossa Lockhart joutui vangiksi.
Tapahtumahetkellä Reilly oli lähetystön ulkopuolella, näki Tsekan asiamiesten ratsian ja lähti pakoon. Bolshevikit saivat vallankaappaussuunnitelman käsiinsä ja tekivät ratsian pääsuunnittelija Reillyn asunnolle. Reilly oli kuitenkin livahtanut pakoon vain puolta tuntia aikaisemmin. Moskovasta pakomatka jatkui Saksan suurlähetystön junavaunussa, jossa mies esiintyi baltiansaksalaisena. Matka jatkui Kronstadtiin, jossa hän nousi laivaan ja matkusti Helsingin ja Tukholman kautta Lontooseen. Bolshevikkien vallankumoustribunaali tuomitsi sekä Reillyn että Lockhartin kuolemaan vallankaappausyrityksestä. Lockhart vaihdettiin kuitenkin myöhemmin neuvostodiplomaattiin. Reillyn tuomio jäi voimaan, joten hänet teloitettaisiin, jos hän palaisi Neuvostoliittoon. Taitavaa vakoojaa tämä ei estänyt. Reilly palasi melkein heti joulukuussa 1918 Etelä-Venäjälle, taas tiedustelemaan Englannin laskuun. Seuraavana vuonna oli lopulta edessä paluu Nadine-vaimon luo New Yorkiin. Ero tuli pian, samoin uusi avioliitto Caryll Houselanderin kanssa.
Vuonna 1923 Reilly oli tiettävästi tuomassa ns. Zinovjev-kirjettä Britanniaan. Kommunistijohtaja Zinovjevin kirje sisälsi yhteistyöehdotuksia Englannin työväenpuolueelle. Kirje toimitettiin poliittisten vastustajien, toryjen käsiin, jotka julkistivat kirjeen ja työväenpuolue hävisi vaalit. Kirjettä on epäilty väärennökseksi. Samana vuonna Reilly meni neljännen kerran naimisiin, tällä kertaa morsian oli varakkaana eteläamerikkalaisena leskenä tunnettu Pepita Bobadilla.
Tiedustelupiireissä levisi tieto Neuvostoliitossa toimivasta vastavallankumouksellisesta järjestöstä, Trustista. Järjestöllä kerrottiin olevan suuria voimavaroja ja merkittäviä jäseniä. Entinen työtoveri SIS:tä, Ernst Boyce, välitti tiedon, että Reillyn kannattaisi mennä tapaamaan Trustin johtajia Neuvostoliittoon. Valkoinen kenraali Aleksander Kutepov taas varoitti häntä. ”Älä missään nimessä mene Neuvostoliittoon. Anna heidän tulla luoksesi.”
Reilly matkusti New Yorkista Pariisiin saadakseen lisätietoa Trustista. Asia alkoi kiinnostaa enemmän, ja matka jatkui Berliinin kautta Helsinkiin. Pepita matkusti sillä aikaa Hampuriin odottamaan miehensä paluuta. Hän sai kirjeen mieheltään Helsingistä 22. syyskuuta: «Merimatka oli kurja. Saavuimme viideltä illalla. Onneksi olin varannut itselleni huoneen sähkösanomalla, sillä vain yksi huone oli vapaana”. Monet Suomessa toimivat agentit ja jopa Suomen yleisesikunnan edustajakin kertoi Reillylle, että venäläiseen rajavartijaan nimeltä Toivo Vähä voi luottaa. Varmuuden vuoksi Reilly jätti SIS:n agentille kirjeen. Se piti toimittaa Pepitalle siinä tapauksessa, että hän katoaisi.
Tapaaminen Trustin edustajien kanssa oli sovittu Viipuriin, lähelle Neuvostoliiton rajaa. Häntä tulivat tapaamaan Trustin Moskovan johtajiin kuulunut Aleksander Jakushev sekä Grigori Syrezhkin [правильно: Syroežkin — А.Д.] . Jakushev oli Keski-Venäjän monarkistijärjeston edustaja ja Reillyn tuttu jo vuodelta 1917. Venäläiset tapasivat teräväkatseisen, sliipatun miehen, jolla oli kallis puku, keltaiset kengät ja silkkisukat.
Reilly istuutui nojatuoliin ja ilmoitti: ”Minun ei ole mahdollista lähteä Venäjälle.” Jakushev alkoi kertoa Reillylle Trustin suurista mahdollisuuksista ja voimavaroista. Sitten Jakushev lisäsi: ”Olet tullut tänne Yhdysvalloista asti, ja nytkö aiot luovuttaa viime metreillä?”. Reilly mietti hartaasti, ja päätti lopulta lähteä Neuvosto-Venäjälle, Leningradiin ja Moskovaan kolmeksi päiväksi. Seuraavana päivänä Jakushev lähti kuljettamaan Reillyä rajalle, ensin Valkeasaareen ja sitten Siestarjoelle.
Toivo Vähä liittyi puna-armeijaan
Toivo Vähä syntyi Suomen Iitissä vuonna 1901. Vähän perheeseen siunaantui kaikkiaan kuusi poikaa. Myöhemmin perhe muutti Joutsenoon ja edelleen Dubrovkaan Pietarin lähelle Juho-isän työn perässä. 14-vuotias Toivo muutti enonsa luo Helsingin Sörnäisiin, ja sai työpaikan Kone- ja Siltarakennus Oy:stä. Vuonna 1916 Toivo Vähä palasi Dubrovkaan, ja seuraavana vuonna perässä tulivat muutkin veljekset.
Tammikuussa 1918 Toivo Vähä liittyi veljensä Juhon kanssa Pietarin suomalaiseen punakaartiin. Hän tuli ns. suuren asejunan mukana Suomeen, osallistui taisteluihin, vältti täpärästi valkoisten saartorenkaan Tampereen luona ja taisteli vielä Viipurissa ennen paluutaan Neuvostoliittoon. Toivo Vähä värväytyi puna-armeijaan ja suoritti Pietarin yhdistetyn sotakoulun kolmevuotisen kurssin veljensä Juhon kanssa vuonna 1923. Molemmat veljekset suorittivat kurssinsa loistavin arvosanoin ja heidät komennettiin sisäasiain kansankomissariaatin NKVD:n palvelukseen. Toivo sai pestin rajavartioaseman päälliköksi Karjalan kannakselle. Hänestä tuli myös Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun GPU/OGPU:n, entisen Tsekan virkailija 1924.
Toivo Vähä ja hänen vaimonsa Maria.
Syyskuun 25. päivän iltana vuonna 1925 Toivo Vähä lähti tavanomaiselle vartiokierrokselle. Hän laittoi mauserin taskuunsa, parabellumin toiseen taskuun ja vielä puukon saappaaseen. Vähä käveli tiettyyn Siestarjoen mutkaan, jossa oli pystyssä metrin mittainen keppi. Jos keppi osoitti vasemmalle, vieraita oli tulossa ennen puolta yötä. Oikealle suunnattu keppi puolestaan ilmoitti tapaamisesta jälkeen puolenyön. Tänä iltana keppi oli aivan pystyssä.
Neuvostoliiton vastavakoilun asiamies Vladimir Styrne esitti Moskovan kaupunginvaltuuston edustajaa Reilly-operaatiossa.
Vähä laskeutui pajukkoon odottamaan. Pitkän odotuksen jälkeen joelle tuli viisi miestä, joista yksi käveli aivan rantaan. «Odotan teitä”, Vähä lausui tunnussanan.
Kolme päivää myöhemmin, 28. päivän iltana, ampumisen äänet kaikuivat joenrannalta Alakylän asukkaiden korviin. He saivat kuulla, että Vähä oli jäänyt kiinni ja myöhemmin teloitettu. Suomalaiset lähettivät kaksi tiedusteluryhmää seuraavana päivänä haastattelemaan paikallisia asukkaita. Toinen ryhmistä vahvisti, että joukko miehiä oli yllätetty sadan metrin päässä joen rannasta. Sanni-vaimolle ja Lilija-tyttärelle kerrottiin, että Toivo Vähä oli ammuttu petturina.
Reillyn kohtalo selvisi 1964
Elokuussa 1964 KGB:n asiamies Ivan Petrov näki sanomalehden puiston penkillä Kaliningradissa ja säpsähti. Lehdessä oli suuri otsikko ”Sidney George Reillyn loppu”. Artikkelissa paljastettiin huippuagentti Reillyn kohtalo. Samalla tuli julki myös Toivo Vähän tarina: hän oli ainoa elossa oleva Reilly-operaatioon osallistunut. Ei kulunut kauaa, kun Lilija Toivovna Vähä soitti Ivan Petrovin ovikelloa. Toivo Vähän tytär tapasi isänsä 39 vuoden jälkeen.
Reillyn kohtalo oli osa suurempaa paljastusta, operaatio Trustia. Tseka aloitti operaatio Trustin vuonna 1921 tarkoituksenaan paljastaa monarkisteja ja muita bolshevikkien vastustajia. Reillyn Viipurissa tavannut Aleksander Jakushev oli yksi operaation johtajista. Tsekan seuraaja salaisena poliisina, GPU/OGPU, jatkoi operaatiota vuoteen 1926. Trustin tehtävänä oli myös houkutella bolshevikkien vastustajia Neuvostoliittoon tuomittaviksi. Merkittävä onnistuminen tapahtui 1924, kun Trustin kätyrit houkuttelivat sosialisti Boris Savinkovin maahan ja tuomitsivat vankilaan. Keväällä 1925 Savinkov kuoli vankilassa epäilyttävissä olosuhteissa. Trusti oli rakennettu niin hyvin, että siihen alkoivat uskoa Reillyn tuttavat ja luotetut ihmiset ympäri Eurooppaa, muun muassa Englannin SIS.
Trustin toimivuutta ja Vähän luotettavuutta oli käynyt kokeilemassa muun muassa venäläinen patriootti Maria Schultz-Steshinskaja. Vähä ei ottanut naiselta lahjuksia. Kalliiden lahjusten ottaminen olisi todistanut, ettei Vähän tarvitsisi pelätä kiinnijäämistä. Näin häntä olisi alettu epäillä GPU/OGPUn agentiksi.
Tammikuussa 1925 Neuvostoliiton salaisen poliisin pelätty johtaja Felix Dzerzinski käski Aleksander Jakushevin ja Trustin houkutella Sidney Reilly maahan. Jakushev oli entinen monarkistijärjestön johtaja, jonka Tseka oli pakottanut yhteistyöhön. Käytännön toimena OGPU käski Toivo Vähän perustaa «ikkuna” Siestaijoelle. Hänen tuli esiintyä korruptoituneena rajamiehenä, joka auttoi salakuljettajia, vakoilijoita sekä muita ihmisiä Neuvostoliittoon ja pois sieltä hyvää korvausta vastaan. Syksyllä 1925 ikkuna oli toiminut hyvin monta kuukautta, niin kauan, että suomalaiset ja venäläiset vastavallankumoukselliset alkoivat luottaa siihen. Monet eurooppalaiset vakoojat olivat itsekin todenneet Siestarjoen ikkunan toimivaksi.
Siestarjoen ylityksen, pitkän patikoinnin sekä lyhyen junamatkan jälkeen Reilly saapui Petrogradiin, entiseen Pietariin, jossa hän tapasi Moskovan kaupunginvaltuuston edustajana esiintyneen, oikeasti OGPUn ulkomaanosaston varapäällikön Vladimir Styrnen. Matka jatkui Moskovaan, jossa hän lounasti Malakhovkan datsalla Trustin johtajien kanssa syyskuun 27. päivänä. Jakushevin hyvästelyn jälkeen Reilly postitti kirjeen ja palasi autoon.
Sitten tilanne muuttui täysin. Hänelle napsautettiin käsiraudat ja auto kiisi Lokakuun rautatieaseman sijasta OGPU:n vankilaan Lubjankaan. «Yhteistyö on tulevaisuudellesi parasta”, bolshevikkikuulustelija Roman Pilar muistutti. Reilly kuitenkin vaikeni täysin, ja hänestä tuli vain «vanki 73”.
Seuraavan päivän iltayöllä, 28. syyskuuta 1925, OGPU järjesti välikohtauksen Siestarjoen ikkunalla. Autonlamput heittivät kelmeää valoa, aseet räiskyivat ja tekoverellä punaiseksi töhritty, Reillyä muistuttava, valekuollut ruumis raahattiin pois paikalta. Bolshevikeille lavastus oli tärkeä, sillä he halusivat jatkaa Siestarjoen ikkunan toimintaa ja salata Reillyn pidätyksen. Täydellinen lavastus edellytti myös Vähän kuolemaa petturina, ja tämä hänen vaimolleen ja tyttärelleen kerrottiin. Paikalliset ihmiset uskoivat ampumavälikohtauksen oikeaksi ja kertoivat siitä suomalaisille. OGPUn agentit levittivät myös tietoa verkostonsa kautta. Toivo Vähä haudattiin, mutta täysin samannäköinen, suomalaisittain paksua venäjää puhuva Ivan Mihailovits Petrov ilmestyi Durson lahdelle Mustanmeren rannalle.
Pepita-vaimo odotti miestään takaisin ja otti yhteyttä hotelli Andreaan Viipuriin, jossa Reillyllä oli huonevaraus. Miestä ei kuulunut, sillä hän oli Lubjankan sellissä numero 73. Reilly toivoi, että kun brittihallitus kuulisi hänen vangitsemisestaan, se vaihtaisi hänet johonkin Neuvostoliiton haluamaan henkilöön, kuten aikaisemmin Lockhartin tapauksessa. ”Nyt kannattaa pelata aikaa”, hän pohti.
OGPUn asiamiehet käyttivät Reillyn kuulusteluissa psykologisia menetelmiä, kuten valeteloitusta. Häntä ei todennäköisesti kidutettu fyysisesti. Yhtenä päivänä vanki 73 :n eteen tuotiin lehtileike englantilaisesta sanomalehdestä, jossa luki: ”Sidney Reilly dead!”. Silloin Reilly ymmärsi, ettei brittihallitus tiedä hänen olevan vankina. Yhteistyö kuulustelijoiden kanssa alkoi kiinnostaa. OGPU halusi tietoja etenkin vastavallankumouksellisesta toiminnasta ja suunnitelmista kaataa bolshevikkihallitus. Lisäksi se yritti onkia Neuvostoliitossa toimivien SIS-agenttien nimiä. Reilly ei näitä tiennyt, sillä hän ei ollut ollut varsinaisesti SIS:n palkkalistoilla moneen vuoteen. Marraskuun 4. päivänä 1925 OGPUn kuulustelijat käsittivät, että vanki on kertonut kaiken tietämänsä.
Diktaattori Josif Stalin seurasi kuulusteluja tarkkaan. Hän pelkäsi länsimaiden saavan tietoonsa Reillyn olevan vankina, ja että siitä syntyisi diplomaattinen selkkaus. «Teloittakaa Reilly!”, hän käski. Stalin oli aikaisemmin myös määrännyt miehen pidätettäväksi, vaikka osa OGPUn johtajista olisi antanut hänen palata Suomeen.
Teloitustehtävän sai agentti Grigori Fedulovin johtama ryhmä. Marraskuun 5. päivän iltana Reillyä lähdettiin viemään tavanomaiselle iltakävelylle Sokolnikin metsiin. Auto lähti Lubjankasta tasan kello 20. Auto ajoi Bogorodskin suuntaan. Puoli yhdeksän maissa auto pysähtyi pikkuvian vuoksi. Kuljettaja jäi korjaamaan sitä, kun Fedulov ehdotti Reillylle: «Jaloitellaan vähän”. Fedulov ja agentti Ibrahim Abissalov kävelivät Reillyn molemmin puolin, agentti Grigori Syrezkin hieman takana. Sitten Abissalov jättäytyi taakse ja ampui vanki 73:a päähän. Hetkeä myöhemmin hän ampui miestä uudelleen rintaan. Ruumis vietiin valokuvattavaksi ruumishuoneelle. Hautaajille sanottiin, että vainaja jäi raitiovaunun alle, eikä hänen kasvojaan saa katsoa. Reilly haudattiin tuntemattomaan paikkaan.
Reilly-operaation jälkeen Toivo Vähästä tuli Ivan Petrov. Hän on
kuvassa keskellä rajavartijatovereidensa kanssa.
Ivan Petroviksi muuttunut Toivo Vähä jatkoi salaisen poliisin palveluksessa. Hän oli käynyt rajavartiokoulun Moskovassa ja valmistunut sieltä 1928. Työnantajan nimi muuttui 1934, kun OGPUsta tuli GUGB vuonna 1934. Vähä-Petrov oli joutunut jättämään perheensä ilman mitään viestiä. Mies meni uudelleen naimisiin ja sai tyttären. Reilly-Trusti -operaatiosta hänelle myönnettiin korkea Punalipun kunniamerkki numerolla 1990. Kunnianosoitus ei silti pelastanut suurelta uhalta. Kolmekymmenluvun lopun Stalinin vainoissa etniset suomalaiset joutuivat epäilyksen alaisiksi.
Petrov tuomittiin kansanviholliseksi vuonna 1938 ja hän odotti teloitusta Minskissä. Miestä ei kuitenkaan teloitettu, sillä hänellä oli todennäköisesti tukija korkealla paikalla. Tiedustelumies Petrov ehti vielä osallistumaan ns. Suureen vakoilujuttuun Petsamossa syksyllä 1939. Marraskuussa 1939 puna-armeija tarvitsi miehiä sotaan Suomea vastaan, ja Petrov liittyi Terijoen hallituksen kannattajaksi. Vuonna 1941 mies haavoittui vakavasti Staraja Russan luona ja toimi toisen maailmansodan loppuajan kouluttajana Uralilla.
Keväällä 1945 Petrov palasi Suomeen Valvontakomission mukana. Hän työskenteli merenkulkuasian avustajana vuoteen 1947 ja sai työstään ylennyksen everstiksi. Myöhemmin hän sai siirron Kaliningradin KGB:hen, josta jäi eläkkeelle 1967. Muutama vuosi kului vielä ukrainalaisen spriitehtaan johtajana, kunnes edessä oli paluu Petroskoihin. Petrov-Vähä kuoli 1984. KGB pystytti hänelle muistomerkin.
Vähän viidestä veljestä Väinö kuoli onnettomuudessa nuorena, ja muut neljä loikkasivat Venäjälle eri aikoina. Neuvostoliitto teloitti Arvon ja Olavin 1940. Juho palasi Suomeen, Artturi tuli Suomeen desanttina sodan aikana ja palautettiin neuvostokansalaisena sodan jälkeen Neuvostoliittoon.
Eräs venäläinen loikkari paljasti jo 1927, mitä Reillylle oli tapahtunut Lubjankassa. Kertomus kohtalosta Lubjankassa ja Siestarjoen lavastuksesta oli pääpiirteissään oikein. Pepita ei kuitenkaan uskonut miehensä kuolleen, eikä myöskään Reillyn ensimmäinen vaimo Margaret. Pepita jatkoi miehensä etsimistä ja anoi turhaan viisumia Neuvostoliittoon. Hän jatkoi työtä Venäjän vallankumousta vastaan.
London Evening Standard kertoi Reillyn sankaritarinan vuonna 1931, ja tarina julkaistiin Helsingin Sanomissa jatkokertomuksena samana kesänä. Nämä sankarilliset kertomukset loivat Reillylle mainetta «maailman parhaana vakoojana”. Myöhemmin SIS-asiamiehestä ja Reillyn kāpināto veristä R.H. Bruce Lockhartista tuli hyvä ystävä Iän Flemingin kanssa. Tämä ystävyys vaikutti tiettävästi siihen, että Reillystä tuli James Bondin esikuva.
Tutkijat ovat myöhemmin kyseenalaistaneet monta osaa Reillyn tarinasta. Ei ole löytynyt todisteita hänen oleskelustaan Brasiliassa 1890-luvulla tai brittiupseerin pelastamisesta siellä. Sen sijaan erään tutkijan mukaan Reilly ryöstömurhasi kaksi italialaista miestä vuonna 1895 Ranskassa ja pakeni Englantiin. Vastaavasti salaisen magneeton varastamiselle saksalaisesta lentokoneesta 1905 ei ole löytynyt todisteita. Lisäksi on todennäköistä, että Reilly työskenteli SIS:ssä vain lyhyen ajan. Varmuudella hän kuitenkin asui Lontoossa 1896, ja Kruppilla oli Karl Hahn-niminen työntekijä 1909. Eräät länsimaiset salaiset palvelut kirjoittivat miehestä raporteissaan, että hän oli huijari ja toimi yleensä oman lompakkonsa eduksi.
Свежие комментарии