«Миф о свободной от коррупции Финляндии». Глава из книги «Коррупция в Финляндии», 2019 год, издательство «Into». Материал размещен исключительно в просветительских целях. Для хорошо знающих финский язык.
Salla Nazarenko (s. 1974) on joensuulaislähtöinen suomalainen toimittaja ja kirjailija.
Kun vuonna 2011 työllistyin hankekoordinaattoriksi Transparency Suomi ry:hyn, kerroin heti aluksi, että olen muuten elämäni varrella maksanut lahjuksia — joskaan en Suomessa. Törmäsin ilmiöön asuessani Keski-Aasiassa ja Venäjällä. Lahjuksia vaativat lääkärit, virkamiehet ja poliisit: minkä tahansa asian hoitaminen kävi sietämättömän hitaaksi, ellei sitä voidellut kirjekuorella tai pienellä lahjalla.
Ulkomaanvuosinani vakuutuin, ettei Suomessa ole korruptiota. Kerroin mielelläni, miten Suomi on avoin ja rehellinen monien mahdollisuuksien maa.
Rikkeistäni huolimatta sain työpaikan Transparency Suomi ry:ssä, koska Transparency Internationalin periaate on olla puuttumatta yksittäistapauksiin. Ylipäätään se, mitä olen kuluneina vuosina korruptiosta oppinut, kertoo laajemmista ongelmista kuin kazakstanilaisesta lääkärintodistuksesta maksamani ylimääräinen parikymppinen.
Korruptio rapauttaa yhteiskunnan perustaa, tekee siitä tehottoman ja rakentaa epäluottamusta demokratian kannalta olennaisia instituutioita kohtaan. Tämä kirja avaa rakenteellista korruptiota, jota Suomessa on paljon ja johon ei haluta eikä osata puuttua. Rakenteellisiin ongelmiin liittyy paitsi suora, eri tavoin rikoslaissa rangaistava korruptio, myös avoimuuden puute, joka mahdollistaa erilaisia oheisilmiöitä.
Voiko mitä tahansa tehdä, jos ei jää kiinni?
Tätä kirjaa tehtäessä kyselin ajoittain ihmisiltä heidän korruptio-kokemuksistaan. Arkinäkemyksissä nousivat esiin usein samankaltaiset asiat. Nuorisosäädö. Hyvävelikerhot. Kulissien takaiset sopimukset julkisen rahan liikkeistä. Tontit. Kaavoitus. Tai kuten kirjailija Markus Leikola kiteytti Facebookissa:
Tässä lajissa ei ole — vastoin yleistä käsitystä — useinkaan kyse sel-keärajaisista sulle-mulle-diileistä, vaan enemmänkin mukavasta cohabitationista (ransk. termi avoliitolle), jossa eliitti tukee eri eliitin jäsenten pysymistä eliitin elämäntavan piirissä. Pikku konjakit aterian päätteeksi silloin tällöin, tai enemmänkin. Tämän lajin oletan vähentyneen merkittävästi EU-jäsenyyden mukanaan tuoman julkisten hankintojen kilpailuttamisen myötä, mutta ei , toki kokonaan, koska lähtötaso oli todennäköisesti aika korkea. Usein tässä lajissa kun yksi asia pulpahtaa pintaan, käy ilmi, että sieltä mudasta nousee ketjussa näkyviin koko joukko muutakin.
Tai sama asia hieman toisin sanoin:
Tunnen taustat aika yllättävän hyvin ja tunnen myös erittäin suuret rahaliikkeet, joita puolueiden ja monen muun henkilön kautta on liittynyt siihen, kuinka läheisessä napanuorassa suomalaiset pankit ja politiikka on ollut ja on edelleen. Siellä asiallisesti joutuisi moni kaveri valtakunnanoikeuteen.
Tässä äänessä on kansanedustaja Kauko Juhantalo Yleisradion haastattelussa. Hän sai valtakunnanoikeudessa tuomion niin kutsutussa koplausjutussa (josta lisää luvussa 3). Juhantalo koki joutuneensa syntipukiksi laman jälkimainingeissa.1
Tänä päivänä Juhantalo on taas kansanedustaja. Hänet valittiin eduskuntaan uudelleen vuoden 2015 vaaleissa. Demokratian kannalta tämä on toki oikein: tuomionsa kärsineen kansalaisen tulee voida toimia yhteiskunnassa samoin pelisäännöin kuin muiden.
Juhantalon kommentti vuosien takaisesta kohusta oli kuitenkin paljonpuhuva. Suhtautuminen korruptioon on Suomessa aina ollut reaktiivista. Toisin sanoen jotakin tehdään vasta kun on pakko — tai kun jäädään kiinni. Vaalirahakohu on oivallinen esimerkki. Se oli miltei ensimmäinen kerta, jolloin suomalaisten usko järjestelmämme korruptoimattomuuteen horjui oikeasti. Vaalirahakohusta kerrotaan yksityiskohtaisemmin luvussa 2.
Vaalirahakohu kuitenkin muutti suomalaista ilmapiiriä vaikuttamalla suomalaisten asenteisiin. Asiaa gradussaan tutkinut Ilkka Penttinen havaitsi korruptioasenteita selvittäneen eurobarometrin tuloksista, että vaalirahoituskriisi heikensi suomalaisten luottämusta poliittisiin instituutioihin. Vuoden 2009 eurobarometrissa lähes 65 prosenttia suomalaisista uskoi valtakunnan poliitikkojen olevan korruptoituneita. Mutta muisti on lyhyt. Penttinen havaitsi, että kansalaisten korruptioasenteet olivat jo vuonna 2011 lähes ennallaan — joskaan usko valtakunnan poliitikkoihin ei ollut korkealla silloinkaan. Heitä piti korruptoituneina 40 prosenttia vastaajista.
Eroa oli myös puolueittain: keskustan äänestäjät uskoivat Suomen korruptoituneisuuteen enemmän kuin vasemmiston tai oikeiston kannattajat. Naiset uskoivat Suomen olevan korruptoituneempi kuin miehet. Eroja näkyi myös asuinpaikkojen ja yhteiskuntaluokkien välillä. Kärjistäen: maaseudulla asuva, iäkäs ja vähävarainen suomalainen uskoo voimakkaimmin siihen, että Suomessa on korruptiota.
Vihreän Langan korruptiokysely vuodelta 2012 osoitti, että suomalaiset uskovat vallan väärinkäyttöä ilmenevän useimmiten kunnan virkojen täyttämisessä, kaavoituksessa ja kiinteistökaupoissa. Myös erilaisten sisäpiirien olemassaolo huolestutti kansalaisia.
Jostakin syystä suomalainen korruptio on historiatonta. Kor-ruptiotapauksia käsitellään yksittäisinä laiminlyönteinä, eikä taustalla olevia rakenteellisia puutteita joko tunnisteta tai tuoda keskusteluun. Suomalaisen korruption ominaispiirteet sen sijaan eivät ole kadonneet minnekään. Korkea luottamus järjestelmäämme tekee väärinkäytösten piilottamisesta jopa helpompaa.
Vaalirahoituksen ongelmia ei korjattu
Kuinka kävi vaalirahoituksen? Skandaalin jälkimainingeissa vuonna 2011 vaalirahoituslakia uusittiin ja sen avoimuusvaati-muksia nostettiin roimasti. Lisäksi laissa rajataan rahamäärää, jonka yksittäinen puoluejärjestö voi ottaa samalta taholta vastaan.
Tilanne ei kuitenkaan ole vieläkään yksiselitteinen. Tomi Venho tutki puolueille läheisten säätiöiden asemaa vaalirahoituksessa ja sen liepeillä. Venhon mukaan ’’puoluesäätiöt eivät ole muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta erityisen laajasti tunnettu ilmiö, joten niitä on saatettu käyttää myös taloudellisiin toimiin liittyvien julkisuusriskien hallintaan”. Puoluesäätiöillä Venho tarkoittaa paitsi puoluelain vaatimalla tavalla lähiyhteisöiksi rekisteröityjä säätiöitä — niitä on 12- myös sellaisia säätiöitä, jotka joko puolueen tai omien tietojensa mukaan ovat selkeästi yhteydessä puolueeseen. Tällaisia säätiöitä on moninkertainen määrä laissa määriteltyihin lähiyhteisöihin verrattuna.
Venhon mukaan puoluesäätiöihin liittyy yhä avoimuusongel-mia. Ensinnäkin puolueiden sivistysjärjestöjen ja arkistojen tyyppiset toimijat jäivät lakimuutoksissa vaille huomiota. Ne tekevät puoluetyötä lohkoillaan mutta välttyvät puoluerahoituksen julkisuusvaateilta. Lisäksi tulovirtaa pystyy ketjuttamaan niin kutsuttujen varainhankinnan erityisorganisaatioiden kautta. Sellaisiksi Venho mainitsee muun muassa RKP:n suuren Stiftelsen för det tväspräkiga Finland -järjestön.
Kuka päättää ja mistä? Lobbaus ja salaiset sopimukset
’’Eduskunta on sulkeutunut kuin Vatikaani”, täräytti brittisyntyi-nen politiikan tutkija David Arter Helsingin Sanomissa elokuussa 2018.2
Suomessa syntyy helposti vaikutelma, että politiikassa toimii symbioottinen sisäpiiri, jossa oikeilla kontakteilla ja sopivalla poliittisella taustalla varustettu ihminen voi kahmia itselleen valtaa ja etuja. Piirin ulkopuolisen tehtävä on lähinnä hämmästellä. Porin Suomi-areenan kaltaiset foorumit toimivat sitten paikkoina, joissa asioita voi alkoholilla voidellen edistää. Kuten kansanedustaja Eero Heinäluoma totesi mielipidekirjoituksessaan Maaseudun Tulevaisuudessa 15.9.2017.3
En ole tietoinen yhdestäkään eduskuntavieraan epäasiallisesta vaikuttamisyrityksestä. Sen sijaan tiedän, että eduskuntatalon ulkopuolella on jo paljon kirjavampaa asiointia.
Tätä taustaa vasten onkin vähintään erikoista, millainen kohu eduskunnan vierailijalistoista syntyi.
Kaikki alkoi vuonna 2014, kun kansalaisjärjestö Avoin ministeriö sekä Ylen ruotsinkielinen toimitus halusivat vierailijalistojen avulla selvittää, ketkä pääsevät lainsäätäjien pakeille. Eduskunnan hallinto säläsi tiedot, mutta korkein hallinto-oikeus linjasi vuonna 2016 niiden olevan julkisia. Tämän jälkeen eduskunnan hallintopäällikkö totesi, että listat ovat julkisia, mutta ne tuhotaan jokaisen päivän päätteeksi. Toimintatapaa on perusteltu tietosuojalla — näin siitäkin huolimatta, että lainoppineiden, kuten hallinto-oikeuden professorin Olli Mäenpään mukaan ne tulisi säilyttää jo arkistokin perusteella4.
KHO:n julkiseksi määrittelemät asiakirjat voi siis lopulta salata lainvastaisesti.
Erikoista on myös, että Suomessa lobbaamisen avaamista lob-barirekisterin avulla on kannattanut aktiivisemmin lobbarien oma etujärjestö ProCom kuin poliittiset päätöksentekijät.
Vatikaania muistuttavat myös hallitusneuvottelut. On ilmeistä, että joillakuilla, kuten Perheyritysten liiton entisellä toimitusjohtajalla Anders Blomilla — joka lobbasi perheyritysten perintöveron alentamisen puolesta — on tie auki Säätytalon öisiin sessioihin. Hevosenlannan päätyminen vuoden 2015 hallitusohjelmaan kuulosti koomiselta. Pidän varmana, että kyseessä oli lobbaamisen tulos.
Syyskuussa 2018 eduskunnan puhemies Paula Risikko toivoi Suomeen lobbarirekisteriä. Valtioneuvosto tilasi selvityksen lobbarirekistereistä maailmalla, mikä viittaa siihen, että asia on etenemässä. Selvitys tarkasteli lobbauksen määritelmiä sekä rekistereiden käytänteitä kolmessa eri EU-maassa.
Suomea koskeva lobbarirekisterialoite on tätä kirjoitettaessa vielä ilmassa. Lähetin samoihin aikoihin puolueiden eduskuntaryhmille kyselyn vapaaehtoisen lobbarirekisterin käytöstä. Vihreät ilmoitti haastaneensa kansanedustajansa pitämään rekisteriä. Vierailin useiden kansanedustajien nettisivuilla enkä löytänyt tapaamistietoja useimmilta, tai niiden päivittäminen oli jäänyt. Vasemmistoliitolla on vapaaehtoinen tapaamislista, muilla puolueilla ei käytännössä mitään. Puolueet suhtautuvat kuitenkin poikkeuksetta positiivisesti lobbarirekisteriin. Vihreiden poliittisessa ohjelmassa on erikseen mainittu lobbausrekisteri. Ohjelmassa on yksilöity muitakin korruptionvastaisia toimia kuten tarve lisätä avoimuutta kuntatasolla.
Suomalaista lobbausta on tutkittu suhteellisen vähän. Valtiotieteiden tohtori Lotta Lounasmeri5 haastatteli tutkimuksessaan 25:ä ammattilobbaria. Lobbaaminen ja ammattimainen viestin-täkonsulttien käyttö on Suomessa myöhäinen ilmiö verrattuna muihin Pohjoismaihin; esimerkiksi Ruotsissa ja Norjassa ilmiö yleistyi jo 1980-luvulla. Tutkijat analysoivat tätä eräänlaisena muutoksena korporativismista kohti konsulttidemokratiaa.
Lounasmeren haastattelemat konsultit olivat joko poliittisia konsultteja tai mediakonsultteja. Käytännössä lobbarit toimivat eliitin sisällä linkkeinä liike-elämän, median ja poliittisen päätöksenteon välillä. Mediakonsultit tietävät median toimintaperiaatteet, deadlinet ja toimittajien kiinnostuksen kohteet. Poliittisten konsulttien osaamisalaa on taas se, miten lakeja säädetään virallisesti ja epävirallisesti, kuka kansanedustaja on mistäkin aihealueesta kiinnostunut ja miten virkamieskoneisto eri ministeriöissä toimii.
Luottamus on lobbarimaailmassa tärkeä ominaisuus. Suhteet ja pääsy eliitin puheille ovat suojeltavia, rahan arvoisia hyödykkeitä. Avoimiin konflikteihin ei lähdetä: suhde on symbioottinen tai jopa ’’kannibalistinen”, kuten mediakonsulttien ja toimittajien välistä suhdetta joskus on kutsuttu.
Superlobbariksikin kutsuttu Anders Blom väitteli vuonna 2018 tohtoriksi lobbausaiheesta. Hän kirjoittaa jo työnsä johdannossa, että ’’sisäpiirin lobbaajat hallitsevat asymmetristä tietoa ja vaikuttavat sen avulla”. Blom avaa kirjassaan niin kutsuttua Suomen mallia, jossa korporativismi perustuu työeläkejärjestelmään, jäsenmaksuperintäsopimukseen ja työehtosopimusten yleissitovuuteen. Järjestelmässä ajatellaan, että nämä sisäpiirin poliittiset suhteet eivät ole lobbausta vaan osa päätöksentekojärjestelmää.
Blom kritisoi ajatusta. Hänen mukaansa korporaatioilla on etuoikeus päästä käsiksi valmisteilla olevaan tietoon ja lainsäädän-tövalmistelu on vain osittain läpinäkyvää. Politiikan ’’pyöröovea” ei seurata eikä sanktioida, karensseja ei tunneta, ja korporaatioita suosivat konsultaatio- ja osallistumisjärjestelmät hallitsevat julkisten asioiden valmistelua.6
Ylönen ja Kuusela (2013) kuvailevat konsulttidemokratiaa tilanteeksi, jossa ’’poliittista päätöksentekoa ohjaa intressiryhmien ja parlamentaaristen voimasuhteiden lisäksi ennen kaikkea konsulttien yhteistyö poliitikkojen ja virkamiesten kanssa”7.
Konsulttidemokratiassa suositaan liike-elämän oppeja. Kuten Matti Ylönen kirjoittaa: perinteisessä ideaalimallissa julkinen sektori toimii niin, että akateeminen yhteisö ja tutkimuslaitokset tuottavat yhteiskunnallisen päätöksenteon pohjatiedon ja ovat vastuussa tutkijayhteisölle; virkamiehet tuottavat soveltavan tiedon ja vastaavat poliitikoille; ja poliitikot päättävät asioista saamansa tiedon pohjalta ja vastaavat päätöksistään äänestäjille.
Konsulttidemokratiassa sen sijaan konsultit tai palkatut selvityshenkilöt tuottavat pohjatiedon ja vastaavat tarjouspyynnön mukaisesti virkamiehille hankkeen toteuttamisen ajan. Konsulttiyhtiöt tuottavat soveltavan tiedon virkamiehille, ja virkamiehet valmistelevat lait tältä pohjalta. Ylösen mukaan tässä mallissa keskustellaan vain vähän tutkimuskirjallisuuden kanssa ja tuloksiin liittyneitä epävarmuustekijöitä käsitellään puutteellisesti. Ylösen mukaan konsulttidemokratian toimintamalli tekee tiedosta pirstaleista, eivätkä työhön sisältyvät epävarmuudet ja riskit välttämättä välity poliitikoille tai kansalaisille.
Ylönen esittää myös tilastot konsulttipalvelujen tasaisesta kasvusta sekä siitä, miten konsulttimenot kasvavat samaa tahtia kuin valtiohallinto tekee leikkauksia muilla sektoreilla. Erityisesti valtiovarainministeriö ja sosiaali- ja terveysministeriö ovat kunnostautuneet konsulttien palkkaamisessa. Tutkijoiden mukaan konsulttivallan kasvu siirtää päätöksenteon pohjaksi tarvittavan tiedon tuotantoa riippumattomista tutkimuslaitoksista valtioneuvoston koordinoimiin tilaustutkimuksiin, mikä on ongelma läpinäkyvyydelle ja demokratialle.
«Suomalainen maaginen realismi” — vähän pyöröovesta
Pyöröovi-ilmiöön on kiinnitetty hämmästyttävän vähän huomiota Suomen poliittisessa ympäristössä. Esimerkiksi EU:n tasolla siihen on herätty aktiivisemmin: Euroopan parlamentin jäsenten siirtymistä suoraan lobbareiksi seurataan aiempaa tarkemmin. Euroopan komission jäseniä ja työntekijöitä koskee 1-2 vuoden karenssi siirtymisessä sellaisiin tehtäviin, joissa he lobbaisivat suoraan aiemmin edustamiaan tahoja. Vuonna 2017 julkaisemassaan raportissa Euroopan parlamentti totesi, että pyöröovi voi olla haitallinen EU-instituutiolle ja intressiryhmille ja että tiukempi sääntely on tarpeen. Transparency Internationalin mukaan esimerkiksi vuoden 2014 eurovaalien jälkeen parlamentista lähteneistä europarlamentaarikoista 51 oli sittemmin siirtynyt töihin lobbausorganisaatioihin; näistä 26 lobbasi suoraan eri EU-instituutioita.
Suomessa vastaavia säädöksiä ei ole. Olemme jo nähneet kansanedustajien siirtymisiä yksityisen sektorin palvelukseen kesken eduskuntakautensa. Entinen puoluejohtaja ja ministeri Carl Haglund (r.) siirtyi kansanedustajan tehtävistä suoraan kiinalaisen bioenergiayhtiön toimitusjohtajaksi ja sieltä konsulttiyhtiö Accenturen johtoon vielä saman vaalikauden aikana. Laura Räty (kok.) siirtyi Helsingin sosiaali- ja terveystoimesta ja varhaiskasvatuksesta vastaavan apulaiskaupunginjohtajan paikalta Terveystalon julkisista palveluista vastaavaksi liiketoimintajohtajaksi ilman päivänkään karenssiaikaa. Näkyvä, arvostelua herättänyt tapaus oli myös Säteilyturvakeskuksen johtajan Jukka Laaksosen siirtyminen venäläisen ydinvoimayhtiön Rosatomin palvelukseen välittömästi eläkkeelle jäätyään. Tuolloin muun muassa Ranskan suurlähetystö otti yhteyttä STUKiin ja kysyi Suomen säädöksistä. Ministeriö selitti Ranskalle, että eläköityvä virkamies saa Suomessa siirtyä ’’mihin vaan”.
Syyskuussa 2018 ilmeni, että hallitus suunnittelee ministereille karenssia koskemaan esimerkiksi ministerien siirtymistä liike-elämän palvelukseen. Tätä kirjoitettaessa lakiesityksen lopullisesta sisällöstä tai etenemisestä ei ole tietoa.8
Poliittiset virkanimitykset muistuttavat ilmiönä pyöröovea. Suomessa on yhä useita korkeita virkoja, jotka on vähintäänkin teoriassa läänitetty jollekin puolueelle. Istuva pääministeri Juha Sipilä otti vaalien alla poliittiset virkanimitykset esiin tuomittavana asiana. Kuitenkin muun muassa Olli Rehnin nimitys Suomen Pankin pääjohtajaksi keväällä 2018 oli sellainen. Lisäksi käytäntö Kelan pääjohtajan paikan läänittämisestä keskustalaiselle tai keskustasympatiaiselle ihmiselle jatkuu edelleen.
Tutkijoiden mukaan poliittisten virkanimitysten olemassaolo perustuu siihen, että vallassa olevat poliittiset puolueet haluavat lisätä niiden avulla vaikutusvaltaansa entisestään. Korruptioksi ne muuttuvat silloin, jos virkatehtävissä edellytettävä kompetenssi selkeästi vähenee niiden vuoksi poliittisen sopivuuden kustannuksella.9
Eero Murto arvioi VirkamiesvaltaaAä rj assaan, että poliittisen taustan omaavat ihmiset ovat saaneet siitä kohtuutonta etua ylim-mistä viroista kilpailtaessa, ainakin jos huomioidaan poliittisiin puolueisiin kuuluvien suhteellista lukumäärää koko väestössä. Käytäntö on kuitenkin Murron mukaan muuttunut: ennen politiikka saattoi ohittaa pätevyysperusteet. Nykyään pätevyys huomioidaan paremmin, mutta nimityspäätökset tapahtuvat edelleen helposti salassa julkisuudelta. Murron mukaan erilaiset suosikkijärjestelmät ovat yleisiä muun muassa ministeriöiden sisällä ja keskiportaassa, mutta niitä on vaikea todistaa.
«Kaikki tuntee kaikki”-verkostojen Suomi
Vuonna 2009 ilmestyneessä Lumedemokratia-pamfletissaan Katja Boxberg ja Taneli Heikka ampuivat alas koko suomalaisen järjestelmän. Heidän mukaansa suomalainen konsensuspolitiikka on ollut maallemme tuhoisa. Se on johtanut kalliisiin ja tehottomiin talouspoliittisiin ratkaisuihin ja moninkertaisiin rakenteisiin, joissa valvottavat käytännössä valvovat itse itseään.
Suomen rakenteellisiin ongelmiin tarttuvat myös Teemu Muhonen ja Jari Hanska eläkejärjestelmää avaavassa Eläketurma—kirjassaan. Heidän mukaansa nykyinen yhteiskuntasopimusmalli syntyi 1960-luvulla, jolloin ajatuksena oli taata yhteiskuntarauha jakamalla kasvavaa hyvinvointia palkansaajille. Muhosen ja Hanskan mukaan ongelmana on, että järjestelmä luotiin sillä perusoletuksella, että jaettavaa tulisi koko ajan lisää.
Muhonen ja Hanska nostavat esiin myös eläkeyhtiöiden avoimuusongelmat. He pitävät erikoisena, että pakollisia, lakisääteisiä eläkemaksuja laskuttaa ja hallinnoi kunta-alan eläkkeitä hoitavan Kuntien eläkevakuutuksen lisäksi usea yksityinen eläkevakuuttaja. Tätä on perusteltu kilpailulla — tosiasiassa alan tiukka sääntely aiheuttaa sen, että kilpailu on näennäistä. Yksityisiä eläkevakuuttajia ei koske julkisuuslainsäädäntö, vaikka niihin virtaava raha koostuu pakollisista, lakisääteisistä maksuista.
Muistan, miten itse aikanaan työskennellessäni sananvapaussäätiössä soitin erään suuren yksityisen eläkevakuutusyhtiön viestintäpäällikölle kysyäkseni, miksi yhtiö on päättänyt lahjoittaa useita tuhansia euroja euroa Antti Herlinin, Björn Wahlroosin ja muutaman muun monimiljonäärin perustamalle peltopyiden suojelusäätiölle. Viestintäpäällikköä kiinnosti itse asiaa enemmän se, miksi soitin ja mistä olin moisesta asiasta kuullut. Sanoin lukeneeni Iltalehdestä, mikä selkeästi närkästytti viestintäpäällikköä.
Avoimuuden puute on vain yksi ongelma. Vielä suurempi pulma ovat eläkeyhtiöiden hallituspaikkojen kautta syntyvät sidonnaisuudet. Hanska ja Muhonen muistuttavat, että tällä hetkellä eläkeyhtiöt tarjoavat työmarkkinajärjestöjen päättäjille useita kymmeniä hallitus- ja hallintoneuvostopaikkoja. Eläkelainsäädäntö on käytännössä ulkoistettu samoille tahoille. Suurten eläkeyhtiöiden hallintoneuvostojen puheenjohtajat tienaavat yli 40000 euron vuosipalkkion ja tuhansien eurojen erilliset kokouspalkkiot. Hallintoneuvostojen rivijäsenten ja varajäsentenkin vuosipalkkiot nousevat viisinumeroisiin lukuihin. Tällaisessa ympäristössä on vaikeaa ajatella, että poliittista tahtoa järjestelmän suureen remonttiin löytyisi. Neuvostojen kokoonpanoja tarkastellessa voi tuskin välttyä vaikutelmalta poliittisista hyvä veli -verkostoista, joskin kokemus yhteiskunnallisista asioista on hallintoneuvoston jäsenyyden kaltaisissa tehtävissä välttämätön.
Pienessä valtiossa henkilökohtaiset suhteet korostuvat. Kansan mandaatilla toimivien poliitikkojen tulisi kuitenkin olla tarkkana. Puolueiden sisällä keskustelua käydäänkin — osittain. Esimerkiksi vihreiden puoluevaltuuskunta ja eduskuntaryhmä säätivät ministereilleen eettiset ohjeet, joissa korostuu avoimuuden ja läpinäkyvyyden noudattaminen.10 Ohjeiden mukaan ministereiden tulee muun muassa pitää kirjaa tapaamisistaan lobbareiden kanssa. Julkisessa keskustelussa on nostettu esiin tarve selkiyttää lobbauksen pelisääntöjä. Puolueilla voisi olla aktiivisempi rooli eettisten sääntöjen kehittämisessä sekä ministereille että kansanedustajille mutta myös kansanedustajaehdokkaille.
Kansanedustajilla on myös velvollisuus tehdä sidonnaisuusilmoitukset ja lahjailmoitukset samalta taholta kalenterivuoden aikana saaduista yli 400 euron lahjoista. Syyskuun alkuun 2018 mennessä noita lahjailmoituksia oli tehty kalenterivuodelta 2018 vain kaksi kappaletta ja koko vuonna 2014 alkaneelta vaalikaudelta vain 14 kappaletta. Tässäkin tapauksessa näyttää siltä, että asia, jota ei erikseen seurata tai sanktioida, ei vain tule tehdyksi.
Suomi ei ole saari — korruptiokohuista maailmalla
Palataan hetkeksi minulle tuttuun Keski-Aasiaan. Telia-Sonera ryvettyi korruptiokohussa Uzbekistanissa. Syytteiden mukaan yhtiö maksoi satojen miljoonien dollarien lahjukset ex-diktaattori Islam Karimovin tyttärelle Gulnaralle 3G-lisensseistä maahan. Mobiilipalvelut-liiketoimintojen johtaja Tero Kivisaari joutui tuolloin siirtymään muihin tehtäviin konsernissa. Lehdistölle Telia-Sonera selitti sotkun johtuneen ’’riittämättömistä prosesseista ja valvontatoimenpiteistä”.11
Riittämättömiä prosesseja ja valvontatoimenpiteitä suomalaisyrityksissä riittää. Kansainväliseen kauppaan liittyvän korruption torjunnassa Suomi erottuu leväperäisyydellään. Transparency Internationalin Exporting Corruption -raportissa, joka seuraa OECD:n lahjonnanvastaisen konvention toteutumista ja noudattamista eri maissa, todetaan että Suomi on pudonnut keskitason toteuttajasta täysin passiivisten kategoriaan. Syynä on, että vuoden 2015 tarkastuskierroksen jälkeen Suomessa ei ole aloitettu yhtään uutta kansainväliseen korruptioon liittyvää rikosprosessia, eikä yksikään aiemman tarkastuskierroksen yhteydessä esiin tullut tapaus johtanut sanktioihin. Tämä johtuu osittain erittäin kovasta todistetaakasta korruptio-oikeudenkäynneissä. Lainsäädännön haasteista kerrotaan lisää tämän kirjan luvussa 5.
OECD:n raportin mukaan siitä huolimatta, että esimerkiksi ulkomaanedustustoissa pidetään tiivistä yhteyttä kohdemaissa toimiviin suomalaisyrityksiin, mikä avaa näkyvyyttä myös mahdolliseen korruptioon, ei tehokasta ja selkeää whistleblower- tai ilmoittajansuojajärjestelmää ole luotu. Järjestelmän puuttuminen hankaloittaa korruptiotapauksista ilmoittamista. Kuitenkin muun muassa Instrumentarium-tapauksessa myös ministeriön virkamiehillä oli oma roolinsa. Ilmoittajansuojaa käsitellään luvussa 6.
Instrumentarium, Patria ja WärtsiläNäkyvimmät ulkomaankorruptiotapaukset Suomessa ovat liittyneet Instrumentariumin liiketoimiin Costa Ricassa, Patrian panssarivaunukauppoihin Sloveniassa ja Wärtsilän liiketoimiin Keniassa. Instrumentarium sai miljoonadiilin sairaalalaitteiden viennistä Costa Ricaan. Suomi myönsi Costa Ricalle hankintaa varten korkotukiluottoa — kehityslainaa, jonka korot maksaa käytännössä suomalainen veronmaksaja. MOT-ohjelma paljasti, että suuri osa laitteista lojui käyttämättömänä. Kauppa oli syntynyt muhkeiden lahjusten turvin. Patria puolestaan myi 2000-luvulla Sloveniaan panssariajoneuvoja. Kauppoihin liittyi konsulttipalkkioita, jotka tulkittiin osin lahjuksiksi. Patrian johtoon kohdistuneet syytteet kuitenkin hylättiin. Wärtsilän seikkailu Keniassa liittyi myös konsulttimaksui-hin, joita yhtiö maksoi Kenian johtavan sähkönjakeluyhtiön toimitusjohtajalle, jotta tämä veisi Wärtsilän Kenian voimalaitosta eteenpäin. Rahat maksettiin johtajan veroparatiisitilille. Syytteet lahjonnasta hylättiin näytön puuttuessa. |
Danske Bankin vuonna 2018 esiin tullut rahanpesuskandaali, jossa rahaa virtasi myös Suomen kautta, on siis lopulta vain osa tiedossa ollutta jatkumoa. Totuus on, että Suomen valtio ei käytännössä tee mitään torjuakseen korruptiota suomalaisten yritysten ulkomaanbisneksessä.
’’Suomi ei ole saari. Meitä koskevat samat ulkomaankorruption riskit kuin muitakin, mutta niiden torjunnassa olemme poikkeuksellisen huonoja”, summaa Transparency Internationalin Ilkka Penttinen sähköpostitse viitaten edustamansa järjestön Exporting Corruption -raporttiin.
OECD:n raportissa Suomi saa moitteita muun muassa siitä, ettei ulkomailla tapahtuvia lahjonta- ja korruptioepäilyjä tilastoida ja että tilastointi ylipäätään on hajallaan eri viranomaistahoilla. Erityisen huolestuttava on kuitenkin korkea näyttökynnys, jonka vuoksi tuomioita annetaan minimaalisen vähän. Suomessa ei myöskään ole riittävästi korruptiota tuntevia tuomareita ja tuomioistuimia. Sama ongelma koskee OECD:n mukaan niin poliisia kuin oikeusministeriötä: kun asiantuntijoita on vähän, ei korruptio asiana nouse esille siinä määrin kuin olisi tarpeen. Kun tähän lisätään kansainvälisen poliisi- ja tutkintayhteistyön yleinen kankeus, on pöytä ulkomaankorruptiolle katettu.
Korruptiokohut ja avoimuuskeskustelu tänään
Korruption vastaisen strategian pitkän aikavälin tavoitteena ja visiona on yhteiskunta, jossa korruptiolla ei ole menestymisen mahdollisuuksia eikä piilossa pysymisen edellytyksiä.
Helmikuussa 2017 oikeusministeriön asettaman korruptionvas-taisen yhteistyöverkoston tuottama luonnos korruptionvastaiseksi strategiaksi näki päivänvalon. Verkosto on tällä hetkellä ainoa korruptionvastainen elin Suomessa ja koostuu eri ministeriöiden virkamiehistä sekä kansalaisjärjestöjen edustajista. Jokainen toimii verkostossa työ- tai vapaa-ajallaan; palkattua henkilökuntaa ei ole.
Strategialuonnos on erittäin kattava katsaus suomalaistyyppiseen korruptioon. Siinä todetaan, että suurimmat korruptioriskit Suomessa piilevät sidonnaisuuksissa, kaksoisrooleissa ja hyvä veli -verkostoissa. Siinä myös muistutetaan niistä GRECOn, UNCACrn ja OECD:n suosituksista, jotka Suomessa ovat vielä täytäntöönpanoa vailla. Suositukset liittyvät muun muassa ilmiantajien suojaan, ulkomaisiin virkamiehiin liittyvien lahjus-rikosepäilyjen oikeuskäsittelyihin, lahjusrikosten vanhenemis-aikoihin, ulkomailla tehtyyn lahjontaan yksityisellä sektorilla ja julkisissa hankinnoissa, vaikutusvallan väärinkäytön kriminalisointiin sekä siihen, että Suomessa on liian vähän korruptiota seuraavia lainvalvontaviranomaisia.
Strategiassa muistutetaan meneillään olevasta yksityistämisestä ja arvellaan, että nykyinen lahjusrikosten sääntely ei välttämättä vastaa nykyistä toimintaympäristöä, jossa julkisia palveluja tuottavat yhä laajemmin osakeyhtiömuotoiset toimijat. Avaamme ilmiötä tarkemmin luvussa 5.
Tätä kirjoitettaessa strategialuonnos yksityiskohtaisine toimenpidesuosituksineen on voimassa vuoteen 2020 saakka. Väliarviointi oli tarkoitus tehdä vuonna 2018. Konkreettiseksi toimintaohjelmaksi strategia ei siis ole edennyt, vaikka oikeusministeri Antti Häkkänen ilmoitti korruptionvastaisen päivän seminaarissa joulukuussa 2018, että hallitus tulee hyväksymään strategian vielä vuoden 2018 puolella.
Tässä kirjassa kerrottavat tapaukset todistavat, että myytti Suomen korruptoimattomuudesta toimii monella tavalla korruptiontorjunnan jarruna. Median valppaus on useimmissa tapauksissa toiminut väärinkäytösten ilmitulon katalysaattorina.
Suomessa on kuitenkin vain kourallinen sellaisia tutkivia journalisteja, joilla on sekä osaamista että resursseja tutkia yhteiskunnallisen avoimuuden katvealueita. Se ei tunnu häiritsevän kansaa, joka edelleen uskoo elävänsä maailman puhtoisimmassa maassa. Tämä uskomus on vahvana myös eliitin jäsenien keskuudessa.
Haastattelin kirjaani erästä Suomi-areenalla tapaamaani suomalaisen korporaatioeliitin jäsentä. Reilun tunnin kestäneen keskustelumme lopputulos oli koko lailla se, että henkilö koki Suomen olevan lintukoto. Hänelle vaalirahoitus ei ollut ongelma (useimmat rahoittavat kansanedustajia 1 490 eurolla, koska summien ilmoittaminen on ’’riesa”) kuten ei lobbaamisen näkymättömyyskään, koska ’’Suomessa poliitikot eivät ole ostettavissa”. Suurelta osin varmasti näin, mutta toisinkin on ollut.
Onneksi maailma muuttuu. Lisääntyvä sähköinen hallinto ja sen tuoma kansalaisosallistuminen voivat toimia tehokkaina korruptiontorjunnan jarruina, sillä avoimuus tekee korruptiosta vaikeaa, ellei mahdotonta. Vallan väärinkäytön torjuminen kuitenkin edellyttää valppautta, jota toivoisimme niin medialta, poliittisen vallan käyttäjiltä kuin kansalaisilta.
Viitteet:
1
Kahila, Teemu & Rantala, Kati (2013). Valtakunnanoikeudessa tuomittu Juhantalo rikkoi hiljaisuuden. Yle Uutiset 23.10.2013. yle.fi/uuti-set/3-6896285. Luettu 6.9.2018.
2
Muhonen, Teemu (2018). David Arter on tavannut seitsemän Suomen pääministeriä 50 vuoden aikana — nyt professori kertoo, mikä maamme politiikassa on vikana. Helsingin Sanomat 30.8.2018. www.hs.fi/politiikka/ art-2000005808417.html. Luettu 6.9.2018.
3
Heinäluoma, Eero (2017). Pelisäännöt lobbaukseen. Maaseudun tulevaisuus 15.7.2017. www.maaseuduntulevaisuus.fi/mielipiteet/vieraskolumnit/ pelisäännöt-lobbaukseen-1.205600. Luettu 6.9.2018.
4
STT & Yle (2017). Eduskunta rikkoo lakia salatessaan vieraslistat. Yle Uutiset 19.9. 2017 yle.fi/uutiset/3-9841045. Luettu 6.9.2018.
5
Lounasmeri, Lotta (2018). The emergence of PR consultants as part of the Finnish political communication elite. Journal of Contemporary European Studies, Vol 26, Issue 4, pp 377-391.
6
Blom, Anders (2018). Taloudelliset eturyhmät politiikan sisäpiirissä. Tutkimus liike-elämän poliittisesta vaikuttamisesta kolmikantaisessa Suomessa 1968-2011. Turun yliopiston julkaisuja, sarja C, osa 454.
7
Ylönen, Matti (2017). Mikä tulee mitatuksi, tulee myös tehdyksi? Konsulttidemokratia ja yritysten sääntelyn purkamisen kyseenalaiset laskelmat. Teoksessa Eskelinen, Harjunen, Hirvonen & Jokinen: Tehostamistalous. SoPhi: Jyväskylän yliopisto.
8
Koski, Sami (2018). Korruptionvastainen elin jyrähti — kokoomuslaisten tuolileikille tulossa loppu: ministereille suunnitellaan karenssia. Iltalehti 01.09.2018. www.iltalehti.fi/politiikka/20180901220117419 l_pi.shtml. Luettu 1.10.2018.
9
Salminen, Ari (2015). Rakenteellinen korruptio. Kartoitus riskitekijöistä ja niiden hallinnasta Suomessa. Vaasan yliopiston julkaisuja, selvityksiä ja raportteja 203. www.univaasa.fi/materiaali/pdf/isbn_978-952-476-619-7.pdf. Luettu 13.9.2018.
10
Vihreiden eettiset ohjeet ministereille (2011).
11
Ilta-Sanomat (2013). Suomalaisjohtaja jättää tehtävänsä Telia-Sonerassa: syynä korruptiokohu. www.is.fi/tyoelama/art-2000001811597.html. Luettu 17.09.2018.
Свежие комментарии