Inarinjärven ohjus (2017) * Статья

История из советско-финляндских отношений времен холодной войны с моими лексико-историческими комментариями.

Suomi joutui vedetyksi suurvaltojen peliin, mutta selvisi säikähdyksellä.

Tammikuun alussa 1985 Suomen tiedotusvälineissä levisi epämääräinen ja vahvistamaton tieto Suomen alueelle Lapissa lentäneestä risteilyohjuksesta. Elettiin suurvaltain vastakkainasettelun aikaa, jolloin tällainen uutinen oli Suomessa poliittisesti ja sotilaallisesti erittäin arkaluontoinen. Kun tiedotusvälineet yrittivät saada viranomaisilta vahvistusta tietoon, tilanteen arkaluontoisuus vain korostui. Sen enempää armeijan edustajilta kuin puolustusministeriöltäkään ei tunnuttu saatavan selvitystä siitä, mitä pohjoisimmassa Suomessa oikein oli tapahtunut.

Tilannetta ei suinkaan parantanut se, että presidentti Mauno Koivisto oli uudenvuodenpuheessaan puuttunut suurvaltojen risteilyohjusten aiheuttamaan ongelmaan ja ehdottanut risteilyohjusten kieltämistä. Koivisto oli sanonut: ”Niiden havaitseminen ja valvonta on vaikeata ellei mahdotonta. Sitä paitsi päältäpäin on vaikea tietää, onko niissä ydinkärki.” Presidentillä ei puhuessaan ollut vielä mitään tietoa Suomeen eksyneestä ohjuksesta.

Risteilyohjuksista oli joitakin vuosia aikaisemmin ruvettu puhumaan suurvaltain asevarustelukilpailun yhteydessä uusina käänteentekevinä, sodankäynnin mullistavina aseina. Ne olivat omalla moottorillaan lentäviä ohjuksia, jotka saatiin lentämään kohteeseensa ennalta ohjelmoitua reittiä pitkin. Niitä voitiin pitää eräänlaisina taistelukärjillä varustettuina miehittämättöminä lentokoneina, jotka voitiin laukaista niin maasta, laivasta, sukellusveneestä kuin lentokoneesta ja lähettää vaikkapa ydin-kärjellä varustettuna kohteeseensa pitkien matkojen päästä. Suomessa risteilyohjukset olivat puhuttaneet ennen muuta siksi, että risteilyohjusten reitin pelättiin sotatilanteessa kulkevan Suomen ilmatilan kautta, eikä Suomessa ollut kunnollista torjunta-kalustoa näitä korkealla lentäviä nopeita ohjuksia torjumaan. Epäiltiin myös sitä, olisiko Suomessa edes riittävän tehokasta valvontakalustoa, jolla maan ilmatilassa lentävät risteilyohjukset olisi mahdollista havaita.

Ensin vaiettiin täysin

Suomen viranomaiset olivat aluksi vaienneet kokonaan Suomen ilmatilaan tulleesta ohjuksesta. Avoin tiedottaminen asiasta näytti olevan mahdotonta. Kuten tällaisissa salailutilanteissa yleensä, epämääräiset huhut alkoivat levitä. Lehdistö sai sentään ulkomailta jotain vahvistusta asiaan, vaikka kotimaiset viranomaiset vaikenivat. Norjan puolustusministeriö julkaisi 4- tammikuuta tiedon, jonka mukaan Jäämereltä oli Norjan ilmatilan kautta lentänyt Suomen alueelle lentävä laite, todennäköisesti ohjus. Norjan ilmavalvonta oli havainnut 28. joulukuuta risteilyohjuksen lentävän Neuvostoliitosta Paatsjoen ylitse kohti Suomea. Kun tällainen tieto oli Norjasta saatu, Suomen ilmavoimien komentajan oli vahvistettava tapahtunut ilmatilan loukkaus. Inarin Kaamasessa sijaitsevan Suomen pohjoisimman ilmavalvonta-aseman valvontatutkassa oli 28. joulukuuta kello 14-30 näkynyt yli 7 000 metrin korkeudella ja noin 1 400 kilometrin tuntinopeudella lentänyt tunnistamaton maali, joka oli hävinnyt tutkalta muutamaa minuuttia myöhemmin Inarinjärven pohjoisosassa Tsurnuvuonon suulla. Myös Viestikeskus 5:n tutka Rovaniemellä oli havainnut Norjan ilmatilan kautta kohti Suomea lentävän tunnistamattoman ilmamaalin, ja kaksi Lapin Lennoston Draken-hävittää oli lähetetty tunnistuslennolle. Partiomatkalla ei kuitenkaan ollut havaittu mitään tavallisuudesta poikkeavaa.

Suomen ilmavalvontaa oli määrätietoisesta parannettu 1960-luvun alun noottikriisistä lähtien. Suomi oli vuoden 1948 YYA-sopimuksella sitoutunut Neuvostoliittoa vastaan alueensa kautta kohdistuvan hyökkäyksen torjumiseen. Neuvostoliitossa ja myös Suomessa pelättiin, että Suomi on kauttakulkumaa Neuvostoliittoa vastaan suunnattavassa hyökkäyksessä. Lyhimmät lentoreitit Pohjois-Atlantilta Venäjälle kulkivat Suomen ylitse, ja siksi Suomella piti olla vähintäänkin havaintojen tekemiseksi kunnollinen ilmavalvontaverkko, mielellään myös torjuntakyky. Suomen 1950-luvulla rakennettua, kotimaiseen tutkakalustoon perustuvaa valvontakapasiteettia oli vuoden 1961 noottikriisin jälkeen parannettu hankkimalla Britanniasta aikanaan suurte-hotutkiksi kutsuttuja valvontajärjestelmiä, jotka sijoitettiin lennostojen yhteyteen perustettuihin viestikeskuksiin Tampereelle, Kuopioon ja Rovaniemelle. Valvontasäde ja valvontakorkeus olivat ratkaisevasti pidentyneet. Tällä tavoin maan ilmavalvonnan tasoa oli voitu selvästi parantaa, ja tämä näkyi nyt siinä, että kaksi tutkaa oli havainnut maan ilmatilaan tunkeutuneen ohjuksen, jollaiseksi lentävä esine oletettiin tutkakuvien perusteella. Suomen ilmavalvonta oli selvinnyt hyvin testistä, jossa tiedottajat reputtivat.

Etsinnät alkoivat

Tutka- ja kuulohavaintojen perusteella ohjuksen oletettiin tuhoutuneen Inarinjärven alueella, ja seudulla ryhdyttiin etsintöihin ohjuksen osien löytämiseksi. Monet alueen asukkaista olivat nimittäin kuulleet kovan pamauksen todennäköisen putoamispaikan suunnalta. Rovaniemeltä Lapin Lennostosta lähetettiin lentokone haravoimaan koko Inarinjärven alue, mutta mitään ei Lapin talvisessa kaamoksessa löytynyt. Muutoin ohjuksen etsiminen annettiin rajavartioston tehtäväksi, koska viranomaiset katsoivat, että oli kysymys rajatapahtumasta. Tehtävä oli vaikea, sillä ohjuksen löytäminen talvisen pimeyden vallassa olleesta laajasta ja harvaan asutusta Lapista ei suinkaan ollut helppoa. Vaikeutta lisäsi se, että eri viranomaisten yhteistyö asiassa kangerteli pahasti.

Niin Norjan kuin Suomenkin tekemien tutkahavaintojen perusteella oli selvää, että Neuvostoliiton alueelta oli lentänyt Suomeen ohjus. Sekä Norjan hallitus että Nato paheksuivat tapausta Suomen ollessa vaiti. Kansainvälinen lehdistö kiinnostui asiasta, mutta silti Suomen viranomaisia ei juuri saatu kommentoimaan tapahtunutta. Ulkoministeriö rohkeni kuitenkin tiedustella Neuvostoliitolta, olisiko siellä mahdollisesti selitystä Suomen ilmatilaan tunkeutuneelle ’’lentävälle kohteelle”. Neuvostoliitosta saatiinkin varsin nopeasti vastaus pahoittelun muodossa. Neuvostoliiton suurlähettiläs Vladimir Sobolev esitti ulkoministeriölle pahoittelunsa ja selitti, että kysymyksessä oli Barentsinmerellä harjoitusammunnoissa käytetty lentävä maali, joka oli teknisen vian takia poikennut suunnasta ja lentänyt Suomen alueelle.

Владимир Михайлович Соболев — с 11 июня 1979 по 17 июня 1988 года — Чрезвычайный и полномочный посол СССР в Финляндии.

Mitään ohjusta ei kuitenkaan ollut löydetty. Norjasta saatiin 8. tammikuuta sieltä pyydetyt tiedot sikäläisistä tutkahavainnoista, minkä jälkeen ohjuksen todennäköinen putoamispaikka kyettiin rajaamaan aiempaa tarkemmin. Inarinjärven itäpuolta alettiin haravoida moottorikelkkapartioin sekä ilmakuvaus- ja säteilynmittauslaitteistoilla varustetuin lentokonein, ja suomalaistut-kien mittausalaa ja katveita selvitettiin maalilentojen avulla. Ohjus pysyi kuitenkin sitkeästi piilossa, ja tuloksettomat etsinnät keskeytettiin muutaman päivän kuluttua.

Poromiehen löytö

Pari viikkoa myöhemmin eräs postinkul-jetusmatkalla ollut poromies toi rajavartiostoon Inarinjärven jäältä löytämänsä ohjuksen osaksi osoittautuneen muoviesineen. Tämän jälkeen etsinnät aloitettiin 30. tammikuuta uudelleen. Ne johtivat lopulta tulokseen, ja ilmavoimien sukeltajat nostivat Inarinjärven pohjasta 4. helmikuuta mennessä ohjuksen osat. Kävi ilmi, että kysymyksessä oli todellakin vanhanmallinen harjoitusohjus eikä esimerkiksi pelätty risteilyohjus, jollaiseksi sitä oli alun perin luultu. Osat kuvattiin Suomessa pikavauhtia ja palautettiin kiireimmiten Neuvostoliiton pyynnöstä.

Lopulta tapaus Inarinjärven ohjus oli merkittävämpi poliittisesti ja tiedotuksellisesti kuin sotilaallisesti. Se kyllä korosti Pohjois-Suomen sotilaallista merkitystä, mutta toisaalta se paljasti YYA-ajan salailuun totuttautuneitten Suomen hallituksen ja puolustusvoimien heikon kyvyn selvitä yllättävistä tilanteista. Pääesikunta ja puolustusministeriö ensin kielsivät ohjusasiasta tiedottamisen paikan päällä Lapissa, johon oli tapauksen johdosta saapunut runsaasti niin koti- kuin ulkomaisiakin tiedotusvälineiden edustajia. Kansainvälinen Suomi-kuva sai pahoin epäonnistuneesta tiedotuksesta tahran.

Lopulta avoimuus kuitenkin voitti, kun asian hoitaminen ja siitä tiedottaminen annettiin ilmavoimien hoidettavaksi. Ilmavoimien komentaja Rauno Meriö antoi ohjeen hoitaa tiedotus avoimesti. Silti muutamien korkeiden sotilashenkilöiden pinna oli palaa, kun ohjuksen löytöpaikalle kiiruhti Matkailun edistämiskeskuksen lähettämä joulupukki eri puolilta maailmaa tulleiden tiedotusvälineiden kuvattavaksi.

Автор: Mikko Uola, из книги «Kun Suomi hyökkäsi Ruotsiin«, 2017.

Краткое содержание статьи:

3 января 1985 года советская крылатая ракета П-5 (по НАТО-вской терминологии — Помело), выпущенная с корабля Северного Флота в ходе учений, отклонилась от курса и, пролетев над Северной Норвегией, упала в районе озера Инари в Финляндии.

arkaluontoinen — щепетильный, деликатный

avoimuus — открытость

ilmavoimat — ВВС, военно-воздушные силы

ohjus — управляемый реактивный снаряд (ракета) — тогда как более знакомое русскому уху слово raketti означает просто ракета. Riisteilyohjus — крылатая ракета.

pahoittelu — сожаление

poiketa (poikkea-) — отклониться (от цели)

poromies (poromiehe-) — оленевод

putoamispaikka — место падения

salailu — утаивание (информации)

suurvalta — сверхдержава

tutka — радар

vastakkainasettelu — противостояние

YYA-sopimus — Договор о дружбе, сотрудничестве и взаимной помощи, сокр. ДСП-договор (фин. Sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta — документ, оформивший особые отношения между Советским Союзом и Финляндией с 1948 по 1992 год.