Из книги Весы Сисяттё “Страна тысячи ошибок”, посвященной тем неверным решениям, которые были приняты в финской истории – от самого появления финнов в том месте, которое сейчас называется Суоми, до наших дней. Статья посвящена тому, как в Финляндии вдруг стали охотиться на львов. Для хорошо знающих финский язык.
1992
Kesäinen aamupäivä Ruokolahdella, Kalpviidan ja Kotasalon välillä saa oudon käänteen 23. kesäkuuta 1992. Enso-Gutzeitille työskentelevä metsä-työnjohtaja Martti Auvinen on metsässä lomittamassa paikallisia leimaus-arvioijia. Yhtäkkiä tuiki tavallisessa eteläsuomalaisessa kuusimetsässä erottuvat suuren eläimen jalat ja ruskea vatsa. Auvinen hiipii lähemmäs, ja otus siirtyy aukealle.
Eläimellä on massiivinen pääpuoli, takaruumis on sileän ruskean karvan peitossa. Häntä on pitkä. Otus seisoo noin 20 metrin päässä, sivuttain Auviseen nähden.
Leijona!
Auvinen säikähtää ja pakenee paikalta. Vasta illalla hän kertoo havainnostaan eteenpäin ja seuraavana aamuna poliisille.
Tästä alkoi Suomen historian kaikkien aikojen kesäjuttu. Leijonasta kuultuaan viranomaiset ryhtyivät toimiin. Ruokolahdelle hälytettiin Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen suurpetotutkija Erik S. Nyholm. Hän ei löytänyt Auvisen havaintopaikalta mitään leijonaan viittaavaa. Mutta lauantaina 27. kesäkuuta poliisi sai ilmoituksen leijonan jäljistä, jotka kulkivat hiekkatien poikki Ruokolahden Kekäleenmäellä. Nyholm julisti ne Suomen luontoon kuulumattoman ison kissan jäljiksi. Seuraavina päivinä leijona-havaintoja tuli lisää Ruokolahdelta ja Imatralta.
Virallinen Suomi ryhtyi toimiin maanantaina 29. kesäkuuta. Se ei ollut täysin ongelmatonta, sillä metsässä irrallaan oleva leijona ei kuulunut yhdenkään viraston tavanomaiseen toimialaan. Ympäristöministeriö, maa- ja metsätalousministeriö sekä sisäasiainministeriö koettivat keksiä, kuka oletetusta leijonasta ottaisi vastuun. Leijona ei ollut Suomen metsästyslain mukaisten riistaeläinten luettelossa, joten maa- ja metsätalousministeriö kykeni pesemään kätensä kissapedosta. Ympäristöministeriö pääsi pälkähästä vetoamalla siihen, että kyse ei ollut luonnonsuojeluasiasta: leijona ei kuulunut Suomessa rauhoitettuihin nisäkkäisiin, joista on lista asetuksessa. Asetusta olisi tietenkin voitu muuttaa, mutta ympäristöministeri Sirpa Pietikäinen oli matkalla Keski-Amerikassa. Sen sijaan leijona saatettiin helposti mieltää uhkaksi yleiselle turvallisuudelle ja siten sisäasiainministeriön hallinnonalaan kuuluvaksi. Suurpetoasiantuntija Nyholm valtuutettiin metsästämään leijonaa ampuma-aseella Kaakkois-Suomessa. Nyholm sai itse päättää, ampuuko leijonan vai yrittääkö vangita sen.
Ruokolahden leijonan päällä lepäsi tuomio. Tässä vaiheessa suuren yleisön sääli heräsi. Alkoi suuri painostus viranomaisia kohtaan: leijona olisi vangittava elävänä. Tätä vaativat muun muassa Vihreän Liiton kansanedustajat Eero Paloheimo ja Erkki Pulliainen. Maailman Luonnon Säätiön WWF:n Suomen osasto toivoi samaa. Pian alkoi löytyä yksityishenkilöitä ja yrityksiä, jotka tarjoutuivat maksamaan leijonan siirron johonkin soveltuvaan ympäristöön. Mika Kaurismäki taas olisi halunnut leijonasta tähden tulevaan elokuvaansa.
Maa- ja metsätalousministeri Martti Pura muutti hallituksen linjausta ja määräsi leijonan pyydystettäväksi. Sille oli löytynyt paikka tanskalaisesta eläintarhasta, kun suomalaiset Korkeasaari, Ähtäri ja Ranua olivat kieltäytyneet ottamasta sitä vastaan. Siirron kustantaisi tanskalainen Allerlehtiyhtiö, joka Suomessa julkaisee muun muassa 7 päivää lehteä.
Heinäkuun alussa leijonaa yritettiin jäljittää. Mukana oli nukutuseläinlääkäri, jolla oli kokemusta leijonien tainnuttamisesta. Valitettavasti tuoreita jälkiä tai havaintoja ei enää ollut tarjolla — ainakaan leijonasta. Karhujen jälkiä sen sijaan löytyi runsaasti. Pyydystysretkikunta palasi Helsinkiin.
Oliko peto siirtynyt muualle? Havaintoja alkoi ilmaantua lisää, ja aivan toisilta Suomen kolkilta. Karstulassa, Keski-Suomessa tehtiin jo kesäkuun 27. ja 28. päivän välisenä yönä leijonahavainto. Länsirannikolla Kristiinankaupungissa oli melko varma havainto naarasleijonasta, joka ylitti tien. Kristiinankaupungin kissapedosta saatiin lisää havaintoja heinäkuun alussa. Komisario Kjell Dahlvik varoitti kristiinankaupunkilaisia liikkumasta metsissä: ’’Nyt olisi parempi kulkea autolla”.
Isoja kissoja nähtiin myös Närpiössä. Kesän mittaan lajimääritys täsmentyi: läntisessä Suomessa vaelsi havaitsijoiden mukaan puuma.
Havainnot olivat niin kaukana toisistaan, että kyse ei voinut olla Ruokolahden leijonasta, joka oli jo ehditty ristiä Elviksi. Liikkuiko Suomen suvessa peräti neljä eri leijonaa tai muuta kissapetoa, kuten Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa laskettiin? Viranomaiset ottivat esimerkiksi Kristiinankaupungin havainnot tosissaan. Yleisradio kysyi aiheellisesti, mistä ihmeestä toinen leijona on voinut ilmestyä Kristiinankaupunkiin länsirannikolle. ”Se on kyllä hyvä kysymys, ja siihen ei ole vielä meilläkään mitään vastausta”, vastasi haastateltu maa- ja metsätalousministeriön edustaja.
Niin, mistä Ruokolahdenkin leijona oikein tuli? Yleisin selitys oli, että Venäjältä, sillä Suomeen ei ollut tuotu vuosiin uusia leijonia ja vanhojen olinpaikka tiedettiin. Hyvin monessa yhteydessä viitattiin onnettomuuteen, jossa sirkuseläimiä kuljettanut rekka tai juna olisi kaatunut Venäjällä suhteellisen lähellä Suonien rajaa. Nämä olivat kuitenkin pelkkiä huhuja. Venäjän viranomaiset kiistivät, että mitään eläinkuljetusonnettomuutta olisi tapahtunut. Venäläiset sirkus- ja eläintarhaorganisaatiot kertoivat myös, ettei yhtään leijonaa ollut heiltä kateissa. Venäjä-teoriaan jäi kuitenkin leijonan mentävä aukko. Venäläiset itsekin myönsivät, että maassa oli luvattomia kiertäviä eläinsirkuksia ja pienimuotoisia eläintarhoja, yksityisistä harvinaisemmista lemmikeistä puhumattakaan. Neuvostoliitto oli hajonnut edellisenä talvena, eikä vastasyntynyt Venäjä ollut mikään järjestyksen esimerkkimaa vuonna 1992.
Ei ole mitään syytä epäillä, etteivätkö leijonista raportoineet ihmiset olisi olleet vakavissaan. Mutta näkivätkö he oikeasti leijonia? Mahdoton sanoa. Venäjän-selitys on Ruokolahdella ja Imatralla mahdollisuuksien rajoissa, mutta mistä Kristiinankaupungin leijona tai puuma olisi tullut? Ihmisen mieli on erittäin taitava löytämään tunnistettavia hahmoja epämääräisistä näköhavainnoista. Monet havainnot liittyivät tilanteisiin, jolloin havaitsijat olivat väsyneitä ja mahdollisesti pitkästyneitä monotonisesta toiminnasta, esimerkiksi autolla ajosta. Leijonia nähtiin usein iltaisin tai kesäyön hämärässä.
Leijonien näkeminen siellä, missä niitä ei oikeasti asu, ei itse asiassa ole tuntematon ilmiö muuallakaan päin maailmaa. Esimerkiksi Britanniassa tunnetaan niin sanottu Alien Big Cats -ilmiö. Tietyin paikoin uskotaan metsissä elävän isoja kissaeläimiä, joita usein kuvaillaan puumiksi tai panttereiksi. Muun muassa järvihirviöitä tutkivassa rajatiedon alaan kuuluvassa kryptozoologiassa tunnetaan kategoria out of place— eli väärässä paikassa -eläimet. Ihmisillä on siis jo entuudestaan taipumus uskoa tällaisiin havaintoihin. Kuinka ollakaan, Suomen Kuvalehti kirjoitti 12. kesäkuuta 1992 Britannian jättikissoista ilmiönä, siis noin kahta viikkoa ennen leijonakuumeen puhkeamista.
On houkuttelevaa filosofoida leijonahavaintoja myös syvemmin. Itärajan takaa tulevan pedon, jota kohtaan tunnetaan runsaasti myös sääliä ja sympatiaa, voisi henkisessä mielessä ajatella kuvastavan koko Suomen tilannetta Neuvostoliiton hajottua. Suomen piti määritellä itsensä uudelleen muuttuneessa maailmassa. Metsässä eksyneenä harhaileva Suomen vaakunaeläin symboloi koko maata vuonna 1992.
Niin tai näin, Ruokolahden leijona oli kaikkien median kesäjuttujen äiti ja isä. Toimittajat vertasivat sitä jo tuoreeltaan muun muassa edellisenä kesänä yleisöä pelotelleeseen tappajahaukeen. Puhuttiin kesäisistä levikkieläimistä, joita ovat sittemmin edustaneet myös karkuteillä olevat karjaeläimet.
Syksyä kohti leijonahavainnot hiipuivat. Viimeiset ilmoitukset tulivat pohjoisen suunnalta: leijonia nähtiin Iissä 8. syyskuuta ja Hyrynsalmella 11. syyskuuta. Tämän jälkeen kissapeto jatkoi elämäänsä Ruokolahden kunnassa, joka alkoi voimaperäisesti hyödyntää leijonaa markkinoinnissa. Tämä on jatkunut näihin päiviin asti — kunnan nettisivuilla kerrotaan tapauksesta yhä.
Lähes kaikki tässä teoksessa esitellyt mokat, virheet ja tunaroinnit ovat sellaisia, että olisi ollut parempi, jos ne eivät olisi tapahtuneet. Monissa tapauksissa huomattavastikin parempi. Mutta Ruokolahden leijona on toista maata: sen voisi ottaa uusiksi milloin vain! Leijonasta ei seurannut erityistä vahinkoa, mitä nyt joidenkin virkahenkilöiden loma keskeytyi ja valtion rahaa paloi hiukan tuloksettomaan jahtiin. Sanoma- ja aikakauslehtien palstamillimetrejä haaskautui toki metrikaupalla, mutta toisaalta sivuilla oli kuumana ja kuivana savannikesänä 1992 tilaa.
Свежие комментарии