Текст для чтения на финском среднего уровня сложности
Suomen kieli kuuluu uralilaiseen kielikuntaan ja sen suomalais-ugri-laiseen haaraan. Suomalais-ugrilaisten kielten puhujia on tällä hetkellä noin 24 miljoonaa. Tunnetuimpia suomalais-ugrilaisia kieliä ovat suomen ohella unkari ja viro, joiden puhujat muodostavat maassaan myös itsenäisen kansakunnan. Suurin osa suomalais-ugrilaisista kielistä on alueellaan vähemmistökielenä. Useat kielikuntamme kielet ovat siitä syystä tällä hetkellä sukupuuttoon kuolemassa. Useimpia näistä kielistä puhutaan nykyisen Venäjän alueella ja Siperiassa. Eniten puhujia on unkarin kielellä, noin 15 miljoonaa. Toiseksi eniten puhujia on suomen kielellä: suomen kieltä puhuu noin 6 miljoonaa ihmistä.
Uralilaisten kielten alkukoti on erilaisten tutkimusten perusteella sijoitettu Ural-vuoriston länsipuolelle, Volga-joen mutkaan, sen sivujokien Okan ja Kaman varsille.
Tärkeä todiste suomalais-ugrilaisten kielten sukulaisuudesta on vanha hunajan nimitys mesi (unkarin kielessä méz), joka esiintyy kaikissa ugrilaisissa kielissä. Suomalais-ugrilaisten kielten puhujat ovat olleet alkukantaisia metsästäjiä ja kalastajia. Tästä ovat osoituksena vanhat, elinkeinoa kuvaavat sanat kuten jousi, nuoli, punoa, soutaa, suksi. Myös perhe ja sukulaiset ovat olleet tärkeä osa elämää, koska sukulaisuussuhteita ilmaisevia sanoja esiintyy runsaasti: äitiä merkitsevä emä (suomessa nykyään tuttu sanoissa emäntä, emakko), isä, miniä, setä, vävy. Suomalaisten yhteys muihin ugrilaisiin kieliin on katkennut arvioiden mukaan jo pronssikaudella (esihistoriallinen ajanjakso, joka alkoi tuhansia vuosia ennen vuotta 0 eli ajanlaskun alkua). Silti yhteistä sanastoa löytyy. Aikojen saatossa suomalais-ugrilaiset kansat ovat olleet tekemisissä myös indoeurooppalaisten kanssa. Kielemme on saanut lainasanoja balteilta, germaaneilta ja slaaveilta. Nykyään voimakas vaikuttaja on englanti.
Suomalais-ugrilaiset kielet ovat ns. synteettisiä kieliä, eli päätteet, johti-met, liitteet ja tunnukset liitetään sanavartalon perään (esim. koulu — i -ssa — mme — kin). Tämän vuoksi sanat ovat melko pitkiä. Suomen kielessä on runsaasti vokaaleja, mutta samassa sanassa voi olla vain joko etu- tai takavokaaleja. Tätä ilmiötä kutsutaan vokaalisoinnuksi. Suomen kielessä sekä vokaaleilla että konsonanteilla on kaksi kestoastetta: lyhyt ja pitkä. Niinpä tuli — tuuli — tulli merkitsevät kaikki eri asiaa. Sanavartalot voivat myös muuttua konsonanttien astevaihtelun mukaan, mikä saattaa tuottaa uudelle kielenoppijalle hankaluuksia (esim. kuva — kuvan, lupa — luvan; kukka — kukan, pako — paon).
Kirjallisia muistomerkkejä suomalais-ugrilaisista kielistä on vähän. Vanhin yhtenäinen näyte on unkarin kielestä 1200-luvulta. Ensimmäisiä suomenkielisiä tekstejä ovat suomen kirjakielen isän, Mikael Agricolan, ABC-kiria vuodelta 1543 sekä Uuden testamentin käännös vuodelta 1548.
Микаэ́ль Агри́кола (фин. Mikael Agricola, ок. 1510 — 9 апреля 1557, Ку́олемаярви) — епископ, финский деятель Реформации шведского происхождения. Первый лютеранский епископ Финляндии, просветитель и переводчик Библии на финский язык.
Tätä ennen oli vain joitakin kirkollisia tekstejä suomeksi, ja suomen kieltä oli olemassa vain puhuttuina murteina. Mikael Agricolan kirjakieli perustui pääosin lounaismurteisiin. Suomessa länsi- ja itämurteet poikkeavat huomattavasti toisistaan, joten oli tärkeää luoda kaikkialla maassa ymmärrettävä yhteinen kirjakieli. Vielä 1800-luvulla Suomessa käytiin ns. murteiden taistelu, jonka seurauksena itämurteiden sanastoa otettiin mukaan kirjakieleen. Kirjakielen pohja säilyi silti edelleen lounaismurteisena.
Vuonna 1809 Suomi siirtyi Ruotsilta Venäjälle ja Suomi sai autonomisen aseman. Tällöin myös suomen kielelle määrättiin sivistyskielen asema. Tätä ennen kirkollisen elämän ja yliopiston kielenä oli suomen ohella latina ja hallinnon kielenä ruotsi. Suomen kielen oli siis kehityttävä hallinnon, lainkäytön ja sivistyselämän kieleksi. Tähän vaikutti autonomian ohella myös 1800-luvun alussa vaikuttanut kansallisromanttinen aatevirtaus, joka korosti kansankielen ja omakielisen kirjallisuuden merkitystä. Tärkein uusien sanojen luoja ja useiden käännöstöiden alulle panija oli Elias Lönnrot, Kalevalan kokoaja, suomen kielen professori ja lääkäri. Suomen kielestä tuli virallinen kieli ruotsin ohella vuonna 1863, jolloin säädettiin kieliasetus. Kun Suomi itsenäistyi vuonna 1917, taattiin jokaiselle kansalaiselle oikeus käyttää omaa äidinkieltään, suomea tai ruotsia, kaikissa virallisissa yhteyksissä.
Из книги Heli Lumme «Lue ja opi suomeksi-2».
Свежие комментарии