Jevgeni Jevtušenko * Koiralleni

В стекло уткнувши черный нос,
все ждет и ждет кого-то пес.

Я руку в шерсть его кладу,
и тоже я кого-то жду.

Ты помнишь, пес, пора была,
когда здесь женщина жила.

Но кто же мне была она —
не то сестра, не то жена,

а иногда, казалось, — дочь,
которой должен я помочь.

Она далеко… Ты притих.
Не будет женщин здесь других.

Мой славный пес, ты всем хорош,
и только жаль, что ты не пьешь!

Mustan kuononpäänsä vasten ikkunaa
painaa koirani, ja jotakuta odottaa.

Hautaan käteni sen karvoihin
ja odotan jotakuta minäkin.

Muistatko vielä aikaa, koirani,
kun eräs nainen täällä asusti.

Minulle hän oli, mikä mahtoi ollakaan —
vähän niinkuin sisar, ja myös vaimo, tavallaan,

ja välistä hän tuntui tyttäreltäni,
lapselta joka apuani tarvitsi.

Hän on poissa . . . Sinä et pukahda.
Ei tänne tule enää muita naisia.

Mainio koira, olet ihan loistokaveri,
vahinko vain kun et voi juoda kanssani.