Anna Ahmatova * Vieras

Kaikki ennallaan: lumituisku
piiskaa ruokasalin ikkunaa.
Ja ennallani olen itsekin,
vaikka muuan mies kävi täällä.

Kysyin häneltä: ”Mitä haluat?”
«Sinut kanssani helvettiin.”
Minä nauroin: «Varmasti saatatkin
meidät molemmat kadotukseen.”

Hän vain kohotti kuivakan kätensä
ja kosketteli kukkia.
”Kerro kuinka sinua suudellaan,
kerro kuinka suutelet itse.”

Ja elottomilla silmillään
hän tuijotti sormustani.
Ei yksikään lihas liikahtanut
hänen kasvoillaan, pahuutta säteilevillä.

Oi kuinka hän nauttii tietäessään
kiihkeästi, pingottuneesti,
että hän ei tarvitse minulta mitään,
etten minä voi kieltää häneltä mitään.

Все как раньше: в окна столовой
Бьется мелкий метельный снег,
И сама я не стала новой,
А ко мне приходил человек.

Я спросила: «Чего ты хочешь?»
Он сказал: «Быть с тобой в аду».
Я смеялась: «Ах, напророчишь
Нам обоим, пожалуй, беду».

Но, поднявши руку сухую,
Он слегка потрогал цветы:
«Расскажи, как тебя целуют,
Расскажи, как целуешь ты».

И глаза, глядевшие тускло,
Не сводил с моего кольца.
Ни один не двинулся мускул
Просветленно-злого лица.

О, я знаю: его отрада —
Напряженно и страстно знать,
Что ему ничего не надо,
Что мне не в чем ему отказать.