Suomen ja venäjän kielen eroista ja yhtäläisyyksistä * О различих и совпадениях в финском и русском языках

√

Suuri osa suomen ja venäjän eroista johtuu siitä, että kyseiset kielet eivät ole sukua toisilleen. Suomi kuuluu suomalais-ugrilaisiin kieliin, kun taas venäjä kuuluu englannin, saksan, ruotsin, ranskan ja monen muun Euroopan kielen tavoin indoeurooppalaiseen kielikuntaan. Tästä kielihistoriallisesta erosta huolimatta suomen ja venäjän välillä on hämmästyttävän paljon yhtäläisyyksiä varsinkin muoto- ja lauseopin alueella. Voisi jopa väittää, että näiden yhtäläisyyksien ansiosta suomalaisen on helpompi oppia venäjää kuin esimerkiksi ruotsalaisen tai englantilaisen. Kun suomalainen, englantilainen tai ruotsalainen alkaa opiskella venäjää vieraana kielenä, joutuu jokainen alussa näkemään yhtälailla vaivaa kyrillisen kirjaimiston, sanojen taivutuksen ja perussanaston oppimiseksi. Mutta pidemmälle edistyttäessä suomalaista auttaa se, että moni venäjän rakenteellinen ominaisuus on tuttu äidinkielestä.

Jotta tämä ehkä yllättävältä kuulostava väite venäjän helppoudesta suomalaiselle saisi tukea, on syytä aloittaa kielten vertailu muoto- ja lauseopista, joiden suhteen suomi muistuttaa huomattavasti enemmän venäjää kuin englanti tai ruotsi.

Muoto-opilla eli morfologialla tarkoitetaan laajasti ymmärrettynä sanojen taivuttamista ja sananmuodostusta. Taivutuksen suhteen suomi ja venäjä ovat samankaltaisia, sillä verbit, substantiivit, adjektiivit, lukusanat ja pronominit taipuvat lukuisissa eri taivutusmuodoissa. Englantilaisesta tai ruotsalaisesta poiketen suomalaiselle ei ole yllätys se, että verbit taipuvat kaikissa persoonamuodoissa:

Yllätys ei myöskään ole se, että substantiivit, adjektiivit, lukusanat ja pronominit taipuvat sijamuodoissa. Suomalaisen opiskelijan onneksi venäjässä on vain 6 sijamuotoa, kun suomen kirjakielessä niitä on peräti 15. Alla on lueteltu sanan maltšik ’poika’ kaikki sijamuodot:

Useissa merkityksissä ja tehtävissä suomen ja venäjän sijamuodot vastaavat toisiaan melko suoraan:

Koska suomessa kuitenkin on enemmän sijamuotoja kuin venäjässä, osa niistä merkityksistä, jotka suomessa ilmaistaan yhdellä sijamuodolla, joudutaan venäjässä ilmaisemaan käyttämällä tiettyä sijamuotoa tietyn preposition eli substantiivin eteen tulevan sanan kanssa. Seuraavissa esimerkeissä datiivimuodon edessä on prepositio k ja genetiivimuodon edessä prepositio u:

Sananmuodostuksen suhteen suomi ja venäjä muistuttavat suuresti toisiaan, sillä molemmissa kielissä voidaan samasta kantaosasta muodostaa runsaasti uusia sanoja käyttämällä suffikseja eli loppuliitteitä. Käännettäessä näitä sanoja esimerkiksi englantiin, joudutaan usein turvautumaan sanoihin, joita ei ole johdettu samasta kannasta. Vrt.

Venäjää opettelevan työtä helpottaa siis se, että tuntemalla joukon sanojen kantaosia ja suffikseja voi usein vaivatta päätellä vastaan tulevan sanan merkityksen vaikka sitä ei koskaan aikaisemmin olisi nähnytkään. Esimerkiksi sana utšitel on muodostettu verbistä utšit ’opettaa’ ja tarkoittaa opettajaa. Edellä oli esillä verbi tšitat ’lukea’. On helppo arvata, että tšitatel tarkoittaa lukijaa.

Suurin ero suomen ja venäjän sananmuodostuksessa on se, että venäjän verbeillä on runsaasti prefiksejä eli etuliitteitä, joita suomen kielessä ei juurikaan ole. Venäjässä prefiksien tehtävänä on tarkentaa verbin merkitystä. Esimerkiksi liikettä tarkoittavien verbien yhteydessä prefiksit tarkentavat liikkeen suuntaa:

Muilla verbeillä prefiksit – usein yhdessä muiden sananmuodostuskeinojen kanssa – tarkentavat toiminnan päämäärää, kohdetta, suoritustapaa tai muita toimintaan liittyviä seikkoja. Esimerkiksi ampumisesta puhuessaan suomalaisen pitää olla tarkkana, minkä venäjän etuliitteen hän valitsee:

Onneksi vain harvojen verbien kohdalla etuliitteet erottelevat näin tarkkaan eri merkityksiä toisistaan. Yksi tärkeimmistä etuliitteen tehtävistä venäjässä on ilmaista perfektiivistä aspektia. Venäjässä kaikki verbit edustavat joko perfektiivistä tai imperfektiivistä aspektia. Suomen kieliopissa ei aspektia ole, mutta venäjässä ja muissa slaavilaisissa kielissä se on hyvin keskeinen verbien muoto-opillinen piirre. Venäjässä perfektiivisellä aspektilla voidaan ilmaista mm. sitä, että puheena oleva toiminta tapahtuu tai tehdään yhden kerran ja loppuun:

Мальчик прочитал книгу.
Maltšik protšital knigu.
Poika luki/on lukenut/oli lukenut kirjan.

Kuten esimerkistä näkyy, venäjässä on vain yksi menneen ajan muoto, jota ilmaistaan päätteellä —l. Imperfektiivistä aspektia käytetään silloin, kun toimintaa ei nähdä kertaluonteisena ja loppuun suoritettuna. Kyse voi tällöin olla esimerkiksi tietyllä hetkellä keskeneräisestä toiminnasta:

Мальчик читал книгу.
Maltšik tšital knigu.
Poika luki/oli lukemassa kirjaa.

Imperfektiivistä aspektia käytettäessä kyse voi olla myös toistuvasta toiminnasta:

Мальчик три раза читал эту книгу.
Maltšik tri raza tšital etu knigu.
Poika on lukenut tämän kirjan/tätä kirjaa kolme kertaa.

Jos kyse on jostakin toiminnasta yleensä, esimerkiksi harrastuksena tai taitona, käytetään luonnollisestikin imperfektiivistä aspektia:

Мальчик любит читать.
Maltšik ljubit tšitat.
Poika pitää lukemisesta.

Мальчик умеет читать.
Maltšik umejet tšitat.
Poika osaa lukea.

Vaikka suomen verbeiltä aspekti puuttuukin, ilmaistaan samankaltaisia merkityseroja suomessa muilla tavoin. Edellä mainituissa esimerkeissä ero ilmenee objektin, toiminnan kohdetta ilmaisevan sanan sijamuodon kautta: jos kyse on loppuun suoritetusta toiminnasta, käytetään akkusatiivia (Poika luki kirjan). Jos kyse on keskeneräisestä toiminnasta, käytetään partitiivia (Poika luki kirjaa).

Etuliitteiden lisäksi aspektien eroa ilmaistaan venäjässä usein loppuliitteillä. Otetaan esimerkiksi edellä ollut verbi rasstreljat ’teloittaa ampumalla’, joka on perfektiivisen aspektin verbi: se on muodostettu imperfektiivisen aspektin verbistä streljat ’ampua’ lisäämällä etuliite ras-. Etuliite antaa verbille merkityksen, joka erottaa sen muista ampumisverbeistä, mutta tämän lisäksi se ilmaisee, että kyseessä on perfektiivisen aspektin verbi. Perfektiivisen aspektin verbinä rasstreljat viittaa yhteen tilanteeseen. Mutta kun tähän verbiin liitetään loppuliite —iva-, saadaan imperfektiivisen aspektin verbi rasstrelivat, jota käytetään esimerkiksi silloin, kun kuvataan toistuvaa tilannetta. Verbit rasstreljat ja rasstrelivat muodostavat ns. aspektiparin, jossa verbien merkitykset eroavat toisistaan vain aspektin suhteen. Kun venäjää opiskelee vieraana kielenä, joutuu siis useimpien verbien kohdalla opiskelemaan yhden verbin sijaan kaksi verbiä. Aspektiparien opettelua helpottaa onneksi se, että niiden muodostuskeinot ovat varsin selkeät. Lisäksi on huomattava, että kaikilla verbeillä ei ole aspektiparia – eikä voikaan olla. Esimerkiksi verbi ljubit ’pitää, rakastaa’ on imperfektiivisen aspektin verbi. Sillä ei kuitenkaan ole perfektiivisen aspektin paria, sillä on vaikea kuvitella, mitä loppuun suoritettu rakastaminen voisi edes tarkoittaa.

Siirrytään seuraavaksi tarkastelemaan lauseoppia eli syntaksia. Sekä suomessa että venäjässä sanojen taivutuksen tärkein tehtävä on ilmaista, mitkä sanat liittyvät toisiinsa ja mitä lauseenjäseniä ne edustavat. Seuraavissa esimerkeissä nominatiivisija ilmaisee, että kyseessä on lauseen subjekti, toiminnan suorittaja. Akkusatiivi puolestaan ilmaisee, että kyseessä on objekti, toiminnan kohde.

Poika (nominatiivi) tappoi suden (akkusatiivi).

Мальчик убил волка.

Maltšik (nominatiivi) ubil volka (akkusatiivi).

Sijamuotojen ansiosta lauseenjäsenten järjestystä voidaan suomessa ja venäjässä melko vapaasti muuttaa:

Suden tappoi poika, eikä metsästäjä.

Волка убил мальчик, а не охотник.

Volka ubil maltšik, a ne ohotnik.

Esimerkiksi englannissa, jossa vastaavia taivutuspäätteitä ei ole, sanajärjestyksen vaihtaminen muuttaa lauseen merkityksen päinvastaiseksi. Vrt.

The boy killed the wolf.            The wolf killed the boy.

Esimerkeistä näkyy myös se, että toisin kuin englannissa suomessa ja venäjässä ei ole artikkeleita. Se, onko puheena oleva asia määräinen vai epämääräinen, toisin sanoen onko asiasta esimerkiksi puhuttu aikaisemmin vai ei, ilmaistaan suomessa ja venäjässä usein juuri sanajärjestyksen avulla:

Poika oli autossa.
Мальчик был в машине.
Maltšik byl v mašine.
The boy was in the car.

Autossa oli poika.
В машине был мальчик.
V mašine byl maltšik.
There was a boy in the car.

Englantilaiselle opiskelijalle venäjän suhteellisen vapaan sanajärjestyksen omaksuminen tuottaa suuria ongelmia, kun taas suomalainen selviää pitkälti noudattamalla äidinkielensä tarjoamaa mallia.

Sama koskee myös venäjän peruslausetyyppejä. Otetaan kaksi esimerkkiä. Sekä suomessa että venäjässä tapahtumia, joilla ei ole selvää suorittajaa, ilmaistaan lauseilla, joista puuttuu nominatiivissa oleva subjekti. Tällaiset lauseet kuvaavat mm. ympäristöön ja säätilaan liittyviä ilmiöitä sekä ihmisen fyysisiä ja psyykkisiä tuntemuksia. Englannin kielessä joudutaan näissä tapauksissa käyttämään muodollista subjektia it tai normaalia substantiivilla ilmaistua subjektia. Vrt.

Kuten esimerkeistä näkyy, tuntemusten kokija ilmaistaan suomessa ja venäjässä käyttämällä predikaatista riippuen tiettyjä sijamuotoja, suomessa usein genetiiviä (Pojan oli kylmä), adessiivia (Pojalla oli kylmä) tai partitiivia (Poikaa oksetti), venäjässä puolestaan datiivia (Maltšiku bylo holodno) tai akkusatiivia (Maltšika tošnilo). Toisena esimerkkinä suomen ja venäjän lausetyyppien vastaavuudesta voi mainita omistusrakenteen. Englannissa omistamista ilmaistaan monien muiden kielten tavoin omistamista tarkoittavalla verbillä, joka liitetään omistajaa ilmaisevaan subjektiin. Suomessa sama merkitys ilmaistaan olla-verbillä ja substantiivin adessiivimuodolla, joka viittaa omistajaan. Venäjässä käytetään olla-verbiä vastaavaa byt-verbiä sekä u-prepositiota ja siihen liittyvää genetiivimuotoa. Vrt.

The boy had a hamster.
Pojalla oli hamsteri.
У мальчика был хомяк.
U maltšika byl homjak.

Tätä rakennetta ei esiinny länsi- ja eteläslaavilaisissa kielissä kuten tšekin tai bulgarian kielessä. Monet tutkijat ovatkin päätelleet, että omistusrakenne olisi aikoinaan lainattu venäjän kieleen Keski-Venäjällä puhutuista suomensukuisista kielistä.

Lausetyyppien lisäksi suomen ja venäjän välillä esiintyy vastaavuuksia myös tietyissä lausekerakenteissa. Esimerkkinä voi mainita lukusanarakenteet. Kun lukusana on nominatiivissa, on siihen liittyvä substantiivi suomessa partitiivimuodossa: kaksi poikaa. Venäjässä suomen partitiivia vastaa usein genetiivi, kuten tässäkin tapauksessa: dva maltšika. Mutta kun lukusana on jossakin muussa sijamuodossa kuin nominatiivissa, on substantiivi molemmissa kielissä samassa sijamuodossa kuin lukusana: vrt. kahdelle pojalle ja dvum maltšikam. Suomalaiselle venäjän opiskelijalle ei tule mieleenkään, että englantilainen venäjän opiskelija joutuu uhraamaan runsaasti aikaa painaakseen mieleen tämän epäloogiselta vaikuttavan lauseopillisen kuvion.

Siirrytään seuraavaksi tarkastelemaan ääntämystä ja sanastoa, joissa erot suomen ja venäjän välillä ovat selvästi suuremmat kuin muoto- ja lauseopissa.

Suomen ja venäjän äännejärjestelmät poikkeavat toisistaan varsin paljon. Suomessa on kahdeksan vokaalia (a, e, i, o, u, y, ä ja ö), venäjässä kuusi (a, e, i, y, o ja u). Näistä ainoastaan y-äänne tuntuu suomalaisesta oudolta. Se lausutaan kuten suomen y, mutta erona on se, että huulia ei venäjässä pyöristetä. Ääntämys kuulostaa tästä johtuen takaisemmalta ja tummemmalta. Tätä äännettä kutsutaankin usein taka-i:ksi. Tavallisen i:n ja taka-i:n ääntämys yhdistettynä edeltävän konsonantin ääntämykseen erottaa usein kaksi sanaa toisistaan. Esimerkiksi milo tarkoittaa suloista, kun taas mylo tarkoittaa saippuaa. Suomen ja venäjän vokaaleilla on muitakin eroja. Suomessa vokaalit voivat esiintyä diftongeina eli kahden eri vokaaliäänteen yhdistelminä kuten sanassa sairas, tai kahden saman vokaalin yhdistelminä, kuten sanassa aamu. Venäjässä ei ole diftongeja eikä pitkiä vokaaleja.

Suomen ja venäjän vokaalien käyttöön liittyy omat ongelmansa. Suomen vokaalien esiintymistä sanoissa säätelee ns. vokaalisointu, jonka mukaan sanassa, jossa on u, o, tai a, ei voi esiintyä vokaalia y, ö tai ä. Tämän vuoksi suomalaisen on vaikea lausua sana olympialaiset. Venäjässä y:tä, ö:tä ja ä:tä ei ole, joten suomen kielen kaltaista vokaalisointuakaan ei esiinny. Venäjän vokaalijärjestelmän hankaluutena on kuitenkin se, että vokaalit äännetään eri tavoin sanapainon paikasta riippuen. Esimerkiksi vokaalit a ja o erottuvat toisistaan vain painollisessa tavussa. Esimerkkinä voi ottaa yksitavuiset sanat sam ’itse’ ja som ’monni’, joissa vokaalit eroavat selkeästi toisistaan. Painottomissa tavuissa sen sijaan a ja o ääntyvät samana, heikon a:n kaltaisena äänteenä. Niinpä sam ja som sanojen taivutusmuodot samá ja somá, joissa paino lankeaa päätteelle, äännetään samalla tavoin. Näistä esimerkeistä ilmenee myös ero suomen ja venäjän sanapainossa. Suomessa sanojen painotus on yksinkertaista, koska paino lankeaa aina sanan ensimmäiselle tavulle. Venäjässä paino voi sanasta riippuen sijaita millä tahansa tavulla. Esimerkiksi etunimessä Borís paino on toisella tavulla, kun taas sukunimessä Jéltsin se on ensimmäisellä tavulla. Venäjää opiskeleva joutuu siis uhraamaan jonkin verran aikaa sanojen painotuksen opetteluun. Sanojen väärä painotus estää kuitenkin vain harvoin venäläistä ymmärtämästä suomalaista keskustelukumppaniaan. Tosin on joitakin sanapareja, joissa pelkkä sanapaino on ainoa sanoja toisistaan erottava piirre: vrt. zámok ’linna’ ja zamók ’lukko’; trúsy ’pelkurit’ ja trusý ’pikkuhousut’.

Siirrytään seuraavaksi konsonantteihin. Venäjän konsonanttijärjestelmä on monimutkaisempi kuin suomen. Suomessa on vain 13 konsonanttia, kun taas venäjässä niitä on laskutavasta riippuen 33:sta 37:een. Onneksi konsonanttikirjaimia on vain 21 kappaletta. Yksi syy konsonanttien runsauteen on se, että useita suomalaiselle tuttuja konsonantteja vastaa venäjässä kaksi konsonanttia, kova ja pehmeä eli liudentunut konsonantti. Esimerkiksi etunimessä Alla on kova, tummanpuhuva l-äänne, kun taas etunimessä Olga on pehmeä, heleä l. Pehmeitä konsonantteja äännettäessä kielen etuselkä nousee kovaa kitalakea kohden, mikä synnyttää konsonantin loppuun j:tä muistuttavan ääntymän. Ainakaan savolaisille venäjän pehmeän l-äänteen lausuminen ei tuottane ongelmia, onhan kyse samasta äänteestä, joka esiintyy Savon murteen sanoissa tyyppiä ol’ ja tul’. Se, lausutaanko venäjän kirjainmerkki l kovana vai pehmeänä, voidaan päätellä seuraavan kirjaimen perusteella. Jos seuraava kirjain on esimerkiksi u, lausutaan l kovana (esim. luk ’sipuli’). Mutta jos seuraava kirjain on ju (ю), lausutaan l pehmeänä (ljuk ’luukku’). Joskus pehmeyden merkkinä on konsonantin jäljessä oleva ns. pehmeä merkki (ь), kuten etunimessä Olga (Ольга).

Toinen syy venäjän konsonanttien runsauteen on se, että venäjässä on runsaasti soinnillisia konsonantteja kuten b, d, g ja z. Vrt.

Kolmantena syynä voi mainita sen, että venäjässä on joitakin konsonantteja, jotka suomesta puuttuvat kuten š, ž, tš ja štš sukunimissä Puškin, Žirinovski, Tšehov ja Jaštšin. Vaikka venäjän ääntämys siis suomalaisen näkökulmasta voikin näyttää vaikealta, ei sitä kannata pelästyä. Kuka tahansa suomalainen oppii ajan myötä ääntämään venäjää riittävän hyvin, eivätkä puutteet ääntämyksessä tai sanojen painotuksessa ole koskaan este keskustelulle silloin, kun viestin sisältö on tärkein. Lisäksi on huomattava, että monet venäjän konsonanteista ovat tuttuja muista vieraista kielistä kuten englannista.

Ennen kuin siirrytään tarkastelemaan venäjän sanastoa on paikallaan sanoa muutama sana venäjän intonaatiosta eli sävelkulusta. Jos vertaa suomalaista ja venäläistä puhetta, huomaa varsin pian, että suomalaiset puhuvat hieman monotonisemmin kuin venäläiset, toisin sanoen sävelkulku nousee ja laskee vähemmän kuin venäläisillä. Seuraavassa esimerkissä venäjän sävelkulku nousee pilkkua edeltävässä sanassa korkeammalle kuin suomessa:

Kun tulin kotiin, soitin isälle.
Когда я пришел домой, я позвонил папе.
Kogda ja prišol domoj, ja pozvonil pape.

Venäjän sävelkulkuun on syytä kiinnittää huomiota, sillä se voi erottaa esimerkiksi väitelauseen kysymyksestä. Suomessa kysymyslause muodostetaan usein ko/kö-liitepartikkelilla: Soititko isälle? Venäjässä vastaava kysymys ilmaistaan useimmiten pelkällä intonaatiolla, joka yksinään kykenee erottamaan kysymyslauseen väitelauseesta. Vrt.

Ты позвонил папе?
Ty pozvonil pape?
Soititko sinä isälle?

Ты позвонил папе.
Ty pozvonil pape.
Sinä soitit isälle.

Tarkastellaan lopuksi suomen ja venäjän sanastoa. Koska suomi ja venäjä eivät ole sukukieliä, niiden sanat eivät muistuta toisiaan. Poikkeuksena ovat lainasanat. Varsinkin suomen kieli on eri aikoina lainannut venäjästä varsin paljon sanastoa. Usean sadan, jopa tuhannen vuoden taakse palautuvat mm. seuraavat venäjästä suomeen lainatut sanat. Kuten näkyy, sanat eivät nykykielissä enää paljoakaan muistuta toisiaan:

боб (bob) > papu

поп (pop) > pappi

ложка (ložka) > lusikka

полотно (polotno) > palttina

русак (rusak) > rusakko

сапог (sapog) > saapas

серп (serp) > sirppi

чистый (tšistyj) > siisti

Usein suomen kielen venäläiset lainasanat ja niiden nykyvenäläiset vastineet ovat merkityksensä puolesta erkaantuneet toisistaan. Vrt.

zavod ’tehdas’ > savotta

rod ’suku’ > rotu

skazka ’satu’ > kasku

topor ’kirves’ > tappara

toska ’kaipaus’ > tuska

hvost ’häntä, pyrstö’ > vasta

gramota ’asiakirja’ > raamattu

Monet Venäjän vallan aikana suomeen lainatut sanat kertovat varsin värikkäästä elämästä. Tällaisia lainasanoja ovat mm.

vor > voro

budka > putka

tjurma > tyrmä

pohmelje > pohmelo

progul > rokuli

Autonomian ajan loppupuolella venäläisiä lainasanoja siirtyi varsinkin suomen puhekieleen ja slangiin:

mašina ’kone, auto’ > masiina

palto ’takki’ > palttoo

mesto ’paikka’ > mesta

lavka ’kauppa’ > lafka

staryj ’vanha’ > stara

bumaga ’paperi’ > pumaga

ponjat ’ymmärtää’ > ponjata

znat ’tuntea, tietää’ > snaijata

tolk ’järki, tolkku’ > tolkku

sejtšas ’nyt, heti’ > sassiin

metki ’tarkka, osuva’ > metka

Venäläisiä lainasanoja on runsaasti myös suomen murteissa:

holodno ’kylmä’ > holotna

molit ’anoa, rukoilla’ > molia

sani ’reki’ > sani

Venäjän kirjakielessä suomalaisia tai muista suomalais-ugrilaisista kielistä lainattuja sanoja on sen sijaan varsin vähän. Monet niistä liittyvät vanhoihin pyyntikulttuureihin. Vrt.

siika — sig

taimen — tajmen

harjus –  harius

norppa — nerpa

mursu — morž

purkuilma –  purga

Muista kielistä, varsinkin englannista, saksasta ja ranskasta, venäjä on lainannut ahkerasti sanastoa. Laajamittainen lainaaminen alkoi Pietari Suuren aikana 1600- ja 1700-lukujen vaihteessa ja viimeisten sadan vuoden aikana lainaaminen on jatkunut kiihtyvällä vauhdilla. Lainasanoja on paljon paitsi tieteen, tekniikan, kaupan ja hallinnon alueilla myös yleiskielessä. Usein vastaavat lainasanat löytyvät myös suomen kielestä. Vrt.

potšta — posti

tsirk — sirkus

persik — persikka

gamburger — hampurilainen

prezident — presidentti

geolog — geologi

gumanizm — humanismi

bonus — bonus

marketing — markkinointi

Erona suomen ja venäjän välillä on kuitenkin se, että suomalaiset pyrkivät korvaamaan lainasanoja kotoperäisillä sanoilla. Vrt.

Venäjän kielessä suuntaus on usein vastakkainen, niin että slaavilaisperäisiä sanoja korvataan Länsi-Euroopan kielistä otetuilla lainasanoilla. Esimerkiksi todellisuus on venäjäksi dejstvitelnost, mutta usein sen tilalla näkee lainasanan realnost. Keskittyä on venäjäksi sosredototšivatsja mutta sen rinnalla käytetään lainasanaa kontsentrirovatsja. Kielenopiskelijan kannalta lainasanojen runsaus tietenkin helpottaa sanaston oppimista.

Lisää venäjän kielestä suomen kielellä voi lukea kirjasta Johdatus venäjän kieleen ja sen tutkimukseen.

Yhteystiedot:

ahti.nikunlassi[at]helsinki.fi

источник