назад
KYLLÄ TÄMÄ TÄSTÄ SUTTAANTUU
— Voitko selittää? rehtori Piippu pyysi opettajalta.
— Toki, opettaja hymyili. — Saadakseni perspektiiviä taideprojektimme intensiivivaiheeseen järjestin kokonaisvaltaisen elämyksellisen kulttuurivierailun näille kultaisille ihmistaimille, jotka…
— Suomeksi.
— Käytiin vähän oopperassa. Normikeikka, opettaja selitti.
— Oopperasta tosiaan soitettiin. Ehdottivat yhteistyötä, rehtori sanoi.
— Kappas vain. Tunnistivat siis luovuuden, opettaja myhäili.
— Ehdottivat, että jos me emme enää koskaan tuo oppilaita oopperaan, he eivät puolestaan vaadi vahingonkorvausta pilalle menneestä esityksestä, rehtori jatkoi.
— Että sellaista yhteistyötä, opettaja nyökkäsi.
— Eihän tämä nyt vain mitenkään liity äitienpäiväjuhlaan? rehtori kysyi epäluuloisesti.
— Kuinka niin? opettaja väisti kysymyksen.
— Koska minä haluan perinteitä kunnioittavan, vanhan ajan juhlan, jossa valkovuokot tuoksuvat ja lapset sädehtivät, rehtori Piippu sanoi jämäkästi.
— Mutta ei päinvastoin, niinkö? opettaja varmisti.
— Mitä? Piippu kysyi.
— Valkovuokothan eivät varsinaisesti tuoksu, mutta lapset sen sijaan…
— Ulos! Piippu näytti opettajalle ovea.
— Nytkö? Meillä on kyllä käsitöitä ja niitä on vähän vaikea tehdä ulkona…
— Ulos! Nyt heti! Piippu tärisi ja meistä näytti siltä kuin hänen päästään olisi tuprahtanut valkoinen savupilvi.
— Mielelläni. Sinä siis jatkat tätä oppituntia? opettaja kysyi rauhallisesti. Sitten hän marssi ikkunan luo ja käänsi kaihtimet kiinni. Vahtimestari oli näköjään korjannut ne ja vaihtanut uuden säätökepin rikki menneen tilalle.
Piippu vilkaisi meitä. Hänen ilmeensä vaihtui vihastuneesta pelästyneeksi, kun hän vihdoin tajusi, että me olimmekin meidän luokassamme emmekä hänen kansliassaan. Hän oli varmaan hetkeksi unohtanut sen. Nyt rehtori Piippu oli kuitenkin selvästi tilanteen tasalla, sillä hän kääntyi kannoillaan ja marssi itse ulos luokasta.
— Minä tarkkailen teitä! Piippu huusi ennen kuin pamautti oven kiinni.
Opettaja vei meidät musiikkiluokkaan. Se oli muuten aika samanlainen luokka kuin meidän omammekin, mutta siellä oli vanha piano. Luokan nurkassa oli komero, jonka ovessa oli kyltti: soitinvaras. Me olimme aina halunneet nähdä, millainen varas siellä lymyili ja siksi me olimmekin vähän pettyneitä, kun kaapissa ei ollut kuin pari vanhaa pahvilaatikkoa. Ilmeisesti varas oli paennut ja vienyt mennessään kaikki soittimet. Paitsi tietysti ne, jotka olivat niissä pahvilaatikoissa.
— Jaahas. Katsotaanpa sitten… Muistaako joku, millaisia soittimia orkesterissa oli? opettaja kysyi meiltä.
Hanna muisti patarummun. Opettaja antoi hänelle tamburiinin. Tiina muisti sellon. Opettaja antoi hänelle kapulat. Tuukka muisti viulun. Opettaja antoi hänelle kapulat. Pukari sanoi muistelevansa kaikkia vetopasuunaan, jos hänen täytyisi soittaa jotain. Opettaja antoi hänelle yhden kapulan. Samppa rupesi itkemään, koska hän ei halunnut soittaa kapuloita. Opettaja antoi hänelle viimeisen kapulan. Pate ei muistanut yhtään soitinta, mutta hän muisti sen kappelimestarin. Opettaja antoi hänelle triangelin.
— Tämä on rikki, sanoi Pate. — Tästä neliöstä puuttuu yksi kulma.
— No niin, opettaja sanoi tyytyväisenä. — Orkesteri- ja soitinasia on nyt järjestyksessä. Kyllä tämä tästä suttaantuu.
Juuri sillä hetkellä rehtori Piippu tuli luokkaan.
— Ahaa, hän sanoi.
— Ahaa, sanoi opettajakin.
— Haa, sanoi Piippu hiukan kuuluvammin.
Opettaja ei sanonut enää mitään.
— Oliko muuta asiaa? opettaja kysyi lopulta. Rehtorilla ei ollut, joten me palasimme omaan luokkaamme.
sädehtiä — сверкать, сиять
tuprahtaa — вспыхнуть
soitinvaras — в вывеске отлетели две буквы to — и вместо склада музыкальных инструментов получился вор музыкальных инструментов
lymyillä — прятаться
kapulat — палочки
vetopasuuna — тробмон
triangeli — треугольник (музыкальный инструмент)
Свежие комментарии