Arto Paasilinna
selkokiellelle mukauttanut Pertti Rajalla
Kun tulin kotiin, kuulin jo eteiseen, että jotain kamalaa oli tapahtunut. Isoäitini Lea Väisänen huusi kovalla äänellä keittiössä. Äitini Orvokki itki. Sisareni Siiri ja Raili istuivat pelokkaina ja kuuntelivat, kun isoäitini huusi.
Isoisäni, nahkatehtaan johtaja Verneri Väisänen oli karannut kotoa. Huuto johtui siitä. Tilanne oli tämä, ja siksi päätin livahtaa takaisin ulos. Isoäiti huomasi yritykseni.
— Aiotko sinäkin karata, isoäiti karjaisi.
Minun oli pakko mennä keittiöön naisten luo.
Isoäitini Lea Väisänen määräsi meidän perheessämme. Hän oli luonteeltaan juro ja melko julma. Tavallisesti isoäiti istuu keittiön keinutuolissa ja jakaa sieltä käskyjään. Kukaan ei uskaltanut vastustaa häntä. Nyt oli myrsky puhjennut, kun isoisä oli karannut.
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun isoisä karkasi. Jo Suomen sisällissodan aikaan vuonna 1918 isoisä oli karannut.
Ennen sotaa Lea ja Verneri olivat menneet kihloihin. Sisällissodassa suomalaiset, punaiset ja valkoiset, taistelivat keskenään. Isoisä oli punaisten puolella. Punaiset hävisivät sodan. Isoisä joutui vangiksi ja hänet vietiin vankileirille. Isoisä pääsi vapaaksi ja tapasi Lean Helsingissä. Lea vei Vernerin heti papin luo ja he menivät naimisiin.
Pitkän sotaretken aikana isoisä oli oppinut suutariksi. Sodassa hän sai tietoja eläinten nahoista ja oppi käsittelemään niitä. Sodan jälkeen isoisä perusti pienen verstaan, josta tuli nopeasti iso nahkatehdas. Hänestä tuli rikas nahkatehtaan omistaja ja johtaja. Tehtaassa tehtiin saappaita ja muita nahkatavaroita.
Toisen kerran isoisä karkasi vuonna 1948. Itse hän kutsui matkaa liikematkaksi. Hän lähti ostamaan nahkoja. Isoäiti ei sitä uskonut. Isoisä lähetti silloin tällöin isoäidille postikortteja. Kun isoäiti sai kortin, hän raivostui. Ja minä, pieni poika, pelkäsin kovasti.
Kolmannen kerran isoisä karkasi vuotta ennen Helsingin olympiakisoja. Isoisä palasi, kun kisat alkoivat. Pääsin hänen mukanaan katsomaan kilpailuja.
Ja nyt isoisä oli taas karannut.
— Nyt se äijä haetaan takaisin, isoäiti raivosi ja katsoi minuun. Arvasin, että hänellä oli suunnitelma.
Minua alkoi pelottaa. Isoisä oli jättänyt lapun, jossa luki:
Hei Lea rakas!
Minä lähden vähäksi aikaa matkoille. Käyn ostamassa minkin nahkoja Pohjanmaalta. Käyn Lapissa ja kalassa Norjassa. Voi olla että käyn Tanskassa ja Englannissa. Saatan mennä Siperiaan ja Alaskaan. Lähetän sinulle kortteja. Pidä huolta Orvokista, tytöistä ja Akusta. Jos Julius tulee kotiin, kerro hänelle terveisiä.
Terveisin
Verneri
Kirjeessä mainittu Julius on minun isäni, Lean ja Vernerin poika. Niin, ja minä olen Aku. En ole koskaan nähnyt isääni, sillä hän on kadonnut!
2
Isäni Julius Väisänen lähti sotaan, kun olin vauva. Suomi taisteli Neuvostoliittoa vastaan. Vuonna 1944 isäni katosi. Puhuttiin, että tykin ammus oli murskannut hänet ja mitään ei jäänyt jäljelle. Arveltiin myös, että hän oli joutunut vangiksi. Tosiasia oli, että isä oli kadonnut.
Julius julistettiin kuolleeksi.Vain hänen äitinsä Lea ei uskonut poikansa kuolemaan. Niinpä isäni oli meille muille Väisäsille elossa. Meillä puhuttiin isästä ikään kuin hän olisi olemassa ja vain tilapäisesti poissa kotoa. Siksi nuorempien siskojeni syntymää ei ihmetelty.
Julius oli heidän isänsä, vaikka olikin virallisesti kuolleeksi julistettu!
Minä pidin isoisästäni. Hän oli korvannut minulle isän. Isoisä oli huolehtinut meistä kaikista. Olin jo yli 30-vuotias, mutta en ollut osannut lähteä maailmalle. Toisaalta isoäiti ei ollut päästänyt minua lähtemään.
— Ethän sinä voi lähteä maailmalle, isäsikään ei ole vielä tullut takaisin, isoäiti sanoi.
Nyt isoäiti käski minut istumaan.
— Sinä, Aku, lähdet hakemaan isoisää, isoäiti sanoi.
— Miksi juuri minä? kysyi peloissani.
— Sinä olet sopivin, isoäiti vastasi.
Sitten hän komensi siskojani:
— Tytöt, pakatkaa Akun matkalaukku.
— Huomenna aamulla Aku lähtee junalla Pohjanmaalle.
Asia on päätetty, isoäiti sanoi. Kun isoäiti oli asian päättänyt, asia oli selvä.
— Ota tämä kuva mukaan, isoäiti sanoi ja antoi minulle kuvan isoisästä. Kuvassa isoisällä oli viikset ja suuri hattu.
Katsoimme yhdessä kuvaa.
— Voi Verneri rukka! Missähän sinä olet, isoäiti sanoi hellästi.
3
Aamulla isoäiti tuli saattamaan minua rautatieasemalle. Äitini Orvokki ja sisareni Siiri ja Raili olivat myös paikalla.
Oli kostea elokuun aamu. Kello oli seitsemän. Isoäiti antoi vielä neuvoja. Minun piti löytää isoisä ja houkutella hänet kotiin. Jos isoisä ei suostuisi vapaaehtoisesti, olisi minun vaikka väkisin tuotava hänet kotiin.
— Ilman isoisää sinulla ei ole mitään asiaa takaisin kotiin. Tuossa on shekkivihko. Tilillä on rahaa ja lähetän lisää. Mutta älä tuhlaa… Isoäiti puhui jatkuvasti. Minä ajattelin muita asioita. Miten pärjään maailmalla? Olin kuullut isoisän matkoista.
Miten löytäisin hänet? Miten saisin isoisän palaamaan kotiin?
Asemalle tuli poliisiauto. Autosta tuli ulos vankeja. Junan viimeinen vaunu oli vankien kuljetusvaunu. Vangit vietiin vaunuun ja muutamia vartijoita meni mukana. Vaunun sisältä kuului kolinaa ja kiroilua.
— Ne ovat rikollisia. Niitä viedään Vaasan vankilaan. Kyllä saa varoa, ettei joudu tuollaisten uhriksi, isoäiti selitti.
Nousin vaunuun. Juna lähti liikkeelle. Heilutin isoäidille ja muille naisille. Taskussani oli lippu Seinäjoelle, rahaa ja shekkejä. Katsoin isoisän valokuvaa. Tulin hyvälle tuulelle, kun katsoin isoisän nauravaa naamaa. Olisipa hieno tavata hänet maailmalla!
Näin olin lähtenyt maailmalle, ensimmäistä kertaa yksin.
4
Katselin junan ikkunasta metsiä, peltoja ja taloja. Aurinko paistoi. Minua alkoi väsyttää. Päätin ottaa torkut.
Heräsin hirveään rytinään ja lensin penkiltä lattialle. Vaunu kaatui, ikkunat menivät rikki ja ovet lensivät pois paikoiltaan. Juna oli pudonnut raiteilta tai törmännyt johonkin. Nousin varovasti ylös. Olin kunnossa. Ryömin ulos kaatuneesta vaunusta. Ulkona ihmiset huusivat ja juoksivat. Juna oli törmännyt säiliöautoon. Törmäys oli ollut ankara, mutta loukkaantuneita ei ollut paljon. Äkkiä kuului huutoa:
— Kaasuvaara, kaasuvaara!
Ihmiset syöksyivät metsään. Alue tyhjeni väestä nopeasti.
Vankivaunusta kuului huutoa. Vartijat olivat paenneet ja jättäneet vangit vaunuun. Aioin syöksyä metsään, mutta päätin ensin pelastaa vangit vaunusta.
Vangit kiljuivat apua. Huusin voimakkaasti:
— Hiljaa! Päästän teidät vapaiksi. Vangit rauhoittuivat.
Etsin avaimia, mutta en löytänyt. Viereisestä vaunusta löysin kirveen. Palasin vankivaunuun ja rikoin kirveellä ovet. Vangit kömpivät ulos vaunusta. He olivat tyytyväisiä, kun pääsivät vapaiksi. Yksi vangeista yritti lähteä pakoon.
— Älkää, äijät, karatko, huusin ja heilutin kirvestä.
Komensin vangit jonoon ja lähdimme tietä eteenpäin.
Aurinko paistoi. Kuljimme eteenpäin. Vangit pysyivät jonossa. Minä vaelsin heidän vierellään, kirves kädessä.
Hetken kuluttua tulimme taloon. Kerroin talon isännälle mitä oli tapahtunut.
— Nämä tässä ovat vankeja, sanoin ja osoitin miehiä.
-Vai vankeja, isäntä sanoi.
— Kyllä me olemme jokainen oikeita murhamiehiä, sanoi yksi vangeista.
— Tule äitee katsomaan murhamiehiä! isäntä huusi emännälle.
Emäntä tuli ja tuijotti vankeja.
— Niinpä näkyvät olevan, hän sanoi ja palasi työhönsä. Emäntää vangit eivät kiinnostaneet.
Puhelin soi. Poliisi soitti, että apua tulisi pian. Hetken kuluttua poliisiauto ajoi pihaan. Poliisit alkoivat miettiä, mitä vangeille pitäisi tehdä. Sillä aikaa vangit lähtivät pakoon! Poliisit riensivät perään. Hetken aikaa metsästä kuului jyskettä ja pyssyjen pauketta. Sitten kaikkialla oli hiljaista. Vangit olivat päässeet karkuun.
Ajattelin, että asia ei enää kuulu minulle ja lähdin pois. Isäntä juoksi perääni.
— Herralta unohtui kirves, isäntä sanoi ja ojensi kirveen minulle. Otin kirveen ja pyysin isäntää soittamaan minulle taksin.
Ajoin taksilla onnettomuuspaikalle. Siellä oli vanginvartijoita. He kulkivat paikalla ja näyttivät etsivän jotain. Paikalla oli myös yksi toimittaja. Kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut. Toimittaja otti minusta valokuvan, vaikka kielsin. Jos isoäiti näkisi kuvan, tulisi varmasti hankaluuksia.
Onnettomuus oli tapahtunut lähellä Seinäjokea. Jatkoin taksilla Seinäjoelle. Menin hotelliin, pesin kasvoni ja nukahdin heti, kun pääsin sänkyyni.
Aamulla huomasin, että kirves oli vieläkin mukanani. Päätin heti palauttaa sen takaisin omistajalleen, valtionrautateille. Menin Seinäjoen rautatieasemalle. Mietin kenelle palauttaisin kirveen.
Kokeilin ensiksi lipputoimistoa. Työnsin kirveen lipunmyyjää kohti. Hän säikähti ja löi lippuluukun kiinni. Lipunmyyjä pelästyi, koska hän luuli, että yritin ryöstää hänet. Ymmärsin, että olin tehnyt virheen. Pyysin anteeksi ja lähdin ulos.
Seuraavaksi menin tavaransäilytykseen. Nyt en näyttänyt ensiksi kirvestä, vaan aloin kertoa:
— Olen vahingossa ottanut junasta mukaani tämän kirveen.
Kerroin onnettomuudesta, vangeista ja isoisästä. Ojensin kirvestä varsi edellä tavaransäilytykseen. Pyysin vastaanottajaa ottamaan sen.
— Hetkinen, odotelkaa vähän, vastaanottaja vastasi.
Hän häipyi jonnekin. Kuulin, kun hän puhui puhelimessa:
— Täällä on hullu, joka riehuu kirveen kanssa. Ymmärsin, että jos en pian poistu, joudun hankaluuksiin, ehkä putkaan.
Ryntäsin kirveen kanssa Seinäjoen asemalta todella nopeasti. Olin nolostunut ja raivoissani. Enää en halunnut palauttaa kirvestä.
Menin osto- ja myyntiliikkeeseen ja panin kirveen pöydälle. Myyjä ei hämmästynyt ollenkaan. Sitten hän huomasi rautateiden leiman kirveen kyljessä.
— Tuo ei saisi näkyä tai en oikeastaan voisi ostaa koko kirvestä. Mutta maksan siitä neljä markkaa, myyjä puheli.
Suostuin ja lähdin kaupasta neljä markkaa taskussani.
Palasin hotelliin. Näytin isoisän kuvaa hotellissa. Kukaan ei tuntenut häntä. Päätin jatkaa matkaani Vaasaan. Matkustin sinne taksilla. Olin kyllästynyt junalla matkustamiseen. Sitä paitsi en olisi mennyt takaisin Seinäjoen asemalle. En kirveelläkään.
5
Vaasassa menin hotelliin ja soitin isoäidille.
Hän oli vihainen.
— Luin aamulla lehdestä, että sinä olet sotkeutunut onnettomuuteen. Olet vielä ruvennut seikkailemaan vankien kanssa. Ei vankeja saa päästää irti.Etkö sinä sitä ymmärrä? Enää et seikkaile.Nyt rupeat hakemaan Verneriä,isoäiti lopetti puheensa.
Nöyrästi rupesin etsimään isoisää. Vaasa on Pohjanmaata. Isoisä oli kirjoittanut, että hän menee Pohjanmaalle ostamaan minkin nahkoja. Etsin puhelinluettelosta minkintarhaajien numeroita ja rupesin soittelemaan.
Soittelin ja soittelin. Viimein minua onnisti. Isoisä oli ollut Himangalla, Hermanni Taavitsaisen luona.
Lähdin heti Himangalle tapaamaan minkintarhaaja Hermanni Taavitsaista.
6
Kysyin Himangalla, missä Hermanni Taavitsainen asuu. Minulle sanottiin:
— Jaa, Hermanni, ei se vaarallinen ole, mutta ei kannata ihmetellä…
Silti minulle neuvottiin tie Hermannin mökille.
Löysin perille. Hermanni istui mökkinsä portailla ja joi viinaa. Hermanni oli vanha äijä, jo aikoja sitten leskeksi jäänyt. Hermanni oli likainen, mutta ei tuntunut epämiellyttävältä. Pidin hänestä heti.
Kerroin kuka olin ja kysyin isoisästä. Hermanni ilostui, kun kuuli, että olin Vernerin pojanpoika.
— Olihan Verneri täällä. Nyt se on Lapissa, Pieran luona, Hermanni kertoi.
— Kyllä Verneri Lapissa pysyy. Jää sinä tänne.
Ryypätään kaikessa rauhassa, Hermanni sanoi ja haki pullon viskiä. Joimme viskiä ja Hermanni alkoi esitellä taloaan ja sen ympäristöä.
Tulimme suuren ladon luo.
— Kun olet Vernerin pojanpoika, näytän sinulle salaisuuden,jota olen rakentanut kymmenen vuotta.
Minä join lisää viskiä. Olin jännittynyt. Halusin nähdä, mitä ladossa oli.
— Et sitten kerro, mitä kohta näet, Hermanni sanoi ja vei minut latoon. Siellä vallitsi erikoinen ilmapiiri. Näin, mikä oli Hermannin salaisuus. Se oli lentokone. Itse rakennettu lentokone!
— Koneen nimi on YÖLENTOKONE 1. Sillä lennetään vain yöllä, ettei kukaan näe. Haluatko lähteä lentämään? Hermanni kysyi.
Halusin ja päätin jäädä yöksi Hermannin luo. Löytäisin isoisän Lapista myöhemminkin.
— Nukun aina pari tuntia ennen kuin lähden lentoon, Hermanni sanoi. — Juovuksissa ei lennetä.
Hermanni nukkui ja heräsi hieman ennen puoltayötä.
— Nyt lähdetään lentämään.
Työnsimme koneen ulos ladosta. Ensimmäisellä yrityksellä moottori lähti käyntiin. Kiipesimme ohjaamoon. Hermanni avasi kaasun, kone otti vauhtia pellolla ja pian oltiin ilmassa. Toden totta. Me lensimme!
Elokuun yö oli kylmä.
— Anna ryyppy, Hermanni pyysi.
Lensimme Himangan yli ja suuntasimme merelle.
— Lennämme 1 200 metrin korkeudessa. Mitä pidät koneesta? Hermanni huusi.
— Tämä on loistava kone. Ja sinä olet hieno mies, huusin Hermannille.
— Kehu konetta, älä minua. Vaan samaa sanoi Vernerikin, Hermanni vastasi.
Voi, kuinka nautin lennosta. Mietin, miten tyhjää elämäni oli tähän asti ollut. Isoäitini oli vahtinut minua enkä tiennyt, millaista elämä voisi olla.
— Siunattu Hermanni Taavitsainen, huusin öiselle taivaalle.
Taitavasti Hermanni ohjasi koneen takaisin maan pinnalle. Työnsimme koneen latoon ja kävelimme Hermannin tupaan.
— Lennon jälkeen ei juoda. Lämmitetään sauna ja mennään nukkumaan, Hermanni komensi.
Kun olimme saunassa, Hermanni sanoi:
-Verneri on Kilpisjärvellä. Piera nimittäin asuu siellä.
7
Matkustin linja-autolla Himangalta Kilpisjärvelle. Kilpisjärvi on aivan pohjoisessa Lapissa. Sieltä on lyhyt matka Norjaan ja Ruotsiin.
Matka kesti kauan. Olin väsynyt, kun saavuin Kilpisjärven hotelliin. Kysyin, asuuko isoisä hotellissa.
— Verneri ja Piera lähtivät tunturihin, minulle vastattiin.
— Voisitteko sanoa, mihin tunturiin? kysyin arasti.
— Voi, en mie tiiä, kuului vastaus. Aloin ymmärtää, että kun sanotaan »tunturihin», se tarkoittaa samoilua Lapin erämaassa.
Aamulla hankin retkeilyvälineet ja lähdin »tunturihin». Vaelsin Saanajärvelle. Keitin autiotuvassa kahvit.
Isoisää en nähnyt, mutta olin onnellinen.
Minulla oli viisas isoisä, kun karkasi Lappiin.
Moni typerämpi mies oli karannut vaikka Kanarian saarille.
Elokuun lopun ruska punersi tunturien kyljet. Ymmärsin, etteivät nahka-asiat ajaneet isoisää tänne, vaan Lapin kaunis luonto.
Jatkoin vaellustani. Yllättäen vastaani tuli tumma ja suuri, mutta erittäin kaunis nainen. Nainen pysähtyi ja laski painavan reppunsa maahan. Naisen silmät loistivat kuin liekit Varoittamatta nainen alkoi riisuutua. Hän riisui housunsa ja paitansa. Lopulta nainen oli aivan alasti.
Ällistyneenä jähmetyin katsomaan naista.
— Hyvä rouva, älkää toki, änkytin epätoivoisena.
Mietin, oliko nainen hullu, vai oliko hän käyttänyt huumeita.
Sitten nainen alkoi juosta. Nainen juoksi ympäri tunturin rinnettä. Välillä hän vilkaisi minuun ja jatkoi juoksuaan.
Oli kolea päivä.
— Jos nainen kauan juoksee alastomana, hän sairastuu keuhkokuumeeseen, ajattelin itsekseni. Mitä minun pitäisi tehdä?
Rohkaisin viattoman mieleni ja riisuin itseni alastomaksi, minäkin. Juoksin naisen perässä. Kun nainen huomasi, että olin ymmärtänyt hänen vihjeensä, hän antoi ottaa itsensä kiinni.
Rakastelimme keskellä Lapin jylhää luontoa.
Huomasin, että nainen oli saksalainen. Kun kaikki oli ohi sanoin:
— Rauhoituithan sentään! Talutin naisen vaatteittensa luo.
Hän alkoi pukeutua mitään puhumatta. Pukeuduin itsekin.
Nainen nosti repun selkäänsä, vilkaisi minua jäähyväisiksi ja hävisi syksyn värien sekaan.
Jäin istumaan paikoilleni. Kokemus oli järisyttävä. Olin rakastellut outoa naista keskellä autiota seutua. Sisimpääni poltteli ja oloni oli huumanhölmö!
Jatkoin matkaani sinnepäin, mistä nainen oli tullut.
Vastaani juoksi kaksi ukkoa.
Edellä kulki lapinmies ja takana itse Verneri Väisänen, isoisäni.
— Ootko nähny isoa mustaa saksalaista naista? miehet kysyivät. En vastannut mitään, vaan syleilin isoisääni. Hän huohotti raskaasti.
— Maria pääsi meiltä karkuun. Ollaan varmoja, että se tuli tänne, isoisä selitti.
Kerroin ukoille, että olin tavannut heidän Mariansa.
Jätin mainitsematta, mitä välillämme oli tapahtunut.
— Riisuiko se itsensä alasti? kysyi Piera, lapinmies.
— Riisuihan se, vastasin
— Teitkö sille mitään, isoisä kysyi tiukasti.
— En… Oikeastaan, vastasin.
Miehet rauhoittuivat.
Maria oli miesten monivuotinen tuttu. Aina silloin tällöin hän keksi karata. Nytkin hän oli häipynyt ja jättänyt leiriin miehille lapun, jossa luki:
— Kiitos, ukot!
Aloin hoitaa työtäni.
Kerroin isoisälle, että tämän oli nyt unohdettava Maria ja palattava Helsinkiin Lean luo.
— Älä hulluja puhu poika. En minä vielä Helsinkiin lähde. Mene sinä takaisin ja kerro Lealle, että tulen kun kerkiän. Ensin on käytävä Norjassa kalassa. Vai lähetti Lea sinut minua hakemaan! Sitkeä poika olet, kun tänne asti pääsit. Kerro Lealle, ettei toista kertaa lähetä ketään minua hakemaan, isoisä puhui leppoisasti.
— Kyllä sinun on lähdettävä kotiin. Jos et tule sovinnolla,niin minä vien väkisin, sanoin.
Isoisä tulistui.
— Verneri Väisästä ei viedä väkisin. Ei ainakaan hullujen akkojen käskystä, isoisä julisti ja heitti repun selkäänsä.
Nopeasti ukot lähtivät matkaan. Yritin saada heidät kiinni, mutta en onnistunut. Kun tulin hotellin pihaan, taksi lähti Norjan suuntaan. Takapenkillä istui naurava isoisäni. Piera istui hotellin portailla.
— Taisimme jättää sinut tunturihin, Piera virnuili minulle.
— Minne isoisä lähti? kysyin.
— Näithän itse, Norjaan.
Et sinä, poikarukka, Verneriä kiinni saa, Piera vastasi.
8
Taksimieheltä sain tietää, että isoisä oli mennyt Rönnerbyyn pieneen kaupunkiin Norjaan. Matkustin sinne linja-autolla.
Löysin isoisän. Hän asui erään Svenin luona. Sven oli kalastaja. Minulle kerrottiin, että isoisä ja Sven olivat vanhoja tuttuja.
He aikoivat lähteä kalastamaan Jäämerelle.
Päätin olla ovela.
Ajattelin, että isoisä saa lähteä kalastusmatkalle.
Itse aioin jäädä kylään odottamaan häntä.
Kirjoittaisin isoäidille, että isoisä on kalastamassa Jäämerellä ja saisin hänet kiinni vasta, kun hän palaa.
Menin rannalle katsomaan, kun isoisä ja Sven lähtivät merelle. Svenillä oli iso laiva, jossa oli monta miestä miehistönä. En ollut yksin saattamassa. Rannalla oli suuri väkijoukko. Seisoin syrjässä ja katselin laivan lähtöä. Rannalla oli myös sievä tyttö. Menin tytön luo ja kysyin hänen nimeään. — Olen Inge, tyttö vastasi.
Kävelimme yhdessä pois rannasta. Kerroin Ingelle, miksi olin satamassa. Kerroin isoisästä ja hänen karkumatkastaan. Näytin isoisän kuvaa. Se nauratti Ingeä kovasti.
Inge oli kylän koulun opettaja. Hänen poikaystävänsä oli lähtenyt mukaan kalastusmatkalle. Vietimme Ingen kanssa hauskan päivän. Illalla saatoin Ingen kotiin. Halasimme tulisesti hyvästiksi.
Aloimme tavata Ingen kanssa säännöllisesti toisiamme.
Meidän oli tavattava salaa. Koulun opettajan ei sopinut seurustella vieraan miehen kanssa.
Eräänä iltana pujahdimme kylän taakse vuorille. Vuorilla oli voimalaitos, josta koko kylä sai sähkön. Vuorilla kävi kova tuuli. Meidän tuli kylmä ja etsimme suojaa tuulelta. Kiljuimme ilosta, kun huomasimme, että voimalaitoksen ovi oli auki. Juoksimme kylmästä ilmasta sisään lämpimään.
Paukautimme oven kiinni perässämme.
Katselimme voimalaitosta. Hetken kuluttua riisuimme takit. Heittäydyimme niiden päälle lattialle. Hyväilimme toisiamme. Meillä oli hauskaa. Inge unohti poikaystävänsä. Ja minä kiitin isoisää, jonka ansiosta olin nyt täällä.
Rakastelimme pitkään. Oli jo myöhä.
Ingen tuli kiire kotiin.
Yritimme lähteä ulos, mutta emme saaneet ovea auki.
— Voi, miten pääsemme pois. Huoltomies on juoppo.
— Hän ei käy täällä koskaan, ellei tule mitään vikaa, Inge kertoi.
Mietin ankarasti, miten pääsisimme pois voimalaitoksesta. Keksin äkkiä suunnitelman. Jos huoltomies tulisi paikalle vain, kun voimalaitoksessa on vikaa, meidän olisi nyt katkaistava sähkö kylästä. Silloin saisimme huoltomiehen paikalle. Kun huoltomies astuu sisään, jäisimme piiloon oven taakse ja pujahtaisimme nopeasti ulos.
Kerroin suunnitelmani Ingelle. Hän epäröi hetken, mutta suostui sitten suunnitelmaani.
Väänsin virran pois.
— Kaikki valot sammuivat. Ihanaa, Aku, Inge huusi. Juoksin Ingen luo ikkunaan.
Huomasin, mitä oli tapahtunut. Siinä missä äsken oli ollut kylä, ei nyt näkynyt mitään. Kaikki oli pimeyden peitossa. Siellä täällä syttyi kynttilöitä ikkunoihin.
Pian näimme, kuinka heiluva valo lähestyi voimalaitosta. Arvasimme, että se oli huoltomies. Mies tuli yksin.
Siirryimme piiloon oven taakse. Mies avasi oven ja astui sisään.
Hän meni heti katkaisimien luo. Samalla me pujahdimme ulos.
Palasimme varovasti kylään. Valot syttyivät uudestaan. Yritimme pysyä piilossa, ettei kukaan arvaisi, että sähkökatkos oli meidän syymme. Samalla olisi salainen suhteemme paljastunut.
Hiivin hiljaa majataloon ja Inge meni kotiinsa.
Kukaan ei ollut nähnyt meitä.
9
Aika kului nopeasti. Tapailimme Ingen kanssa silloin tällöin. Pian isoisä saapuisi ja samalla Ingen poikaystävä palaisi takaisin.
Isoäiti oli hermostunut. Sain häneltä monta korttia. Niissä hän käski minua lähtemään Jäämerelle etsimään isoisää. Lähetin hänelle Jäämeren kartan ja selitin, että mereltä isoisää oli mahdoton löytää. Viisainta oli odottaa.
Kun isoisä ja Sven saapuivat, koko kylä alkoi juhlia. Menin satamaan vastaan. — Aku, kato poikaa, isoisä huusi. Hän sanoi, että oli huomannut minut jo silloin, kun lähti merelle. Hän ei ollut uskonut, että jaksaisin odottaa näin kauan.
Nyt alkoi minun työni. Minulla oli suunnitelma, miten saisin isoisän Suomeen. Olin varannut pari pulloa viinaa, oikein hyvää konjakkia. Aioin juottaa isoisän humalaan, pistää hänet taksiin ja ajaa taksilla Helsinkiin!
Tarjosin isoisälle konjakkia. Hän tuli iloiseksi. Isoisä ryyppäsi ja kertoi hurjia juttuja Jäämerenmatkalta. Ryyppäsimme koko päivän. Illalla ehdotin isoisälle:
— Lähdetään taksilla ravintolaan. Isoisä suostui heti.
Lähin ravintola oli viereisessä kaupungissa. Sinne oli pitkä matka.
Isoisä lauloi alkumatkan, mutta nukahti pian.
— Nyt mennään Suomeen, Helsinkiin, sanoin taksimiehelle.
Hän hieman hämmästyi, mutta kääntyi kohti Ruotsia.
Ensin oli ajettava Ruotsin läpi, sitten pääsisimme Suomeen.
Olin tyytyväinen.
Isoisä nukkui.
Auto kulki eteenpäin.
Huomisiltana olisimme Helsingissä.
Myös isoäiti voisi olla minuun tyytyväinen.
Isoäiti sanoisi, että minuun voi luottaa.
Sitten tapahtui odottamatonta.
Auto alkoi liukua ja kierähti tien viereen lumihankeen.
Rekka oli tullut vastaan.
Taksi oli yrittänyt väistää ja lopulta joutunut lumihankeen.
Isoisä heräsi.
— Missä me olemme? hän kysyi.
— Ollaan Ruotsissa, ukko hyvä, taksimies vastasi.
Isoisä kalpeni.
Näin, miten hän mietti asioita. Minulle hän ei sanonut mitään, mutta tiesin, että hän arvasi, mitä olin aikonut tehdä. Isoisä oli vihainen ja syvästi loukkaantunut.
Kun isoisä oli hetken miettinyt, hän haki reppunsa autosta ja lähti kahlaamaan hankeen.
Sitten isoisä pysähtyi ja kääntyi katsomaan minua.
— Vai salakavalasti meinasit minut Lealle viedä, isoisä murisi.
Hän lähti vaeltamaan Ruotsin korpimetsään.
Katsoin hämmästyneenä hänen peräänsä.
Huusin isoisää, mutta yö oli äänetön.
Isoisä oli kadonnut.
Minulla ei ollut vaihtoehtoja. Maksoin taksin, otin omat tavarani ja lähdin isoisän perään.
Yö oli tyyni. Pakkasta oli jonkin verran. Isoisän jäljet johtivat maantieltä suoraan erämaahan. Kilometrit jäivät taakse ja tunnit kuluivat.
Kuu nousi valaisemaan taivaltamme. Kuljin niin nopeasti kuin pystyin, mutta minusta tuntui kuin isoisä olisi mennyt vielä nopeammin.
10
Nyt ymmärsin todella, miten vaikean tehtävän olin saanut. Isoisän jalanjäljet todistivat sellaista itsepäisyyttä, etten vastaavaa ollut koko elämäni aikana tavannut. Näytti siltä, että isoisä oli päättänyt kulkea koko Ruotsin halki. Minne hän oli matkalla, mietin vaeltaessani.
Sitten isoisän jäljet kääntyivät. Näytti kuin hän olisi valinnut uuden suunnan.
Seurasin jälkiä. Parin sadan metrin päässä puiden keskellä oli maja. Majan piipusta nousi savua.
— Eläköön, isoisä on pelastunut, eläköön, minä pelastun, huusin innokkaasti.
Menin sisään majaan.
— Aku, isoisä huusi. Miten sinä tänne pääsit?
En vastannut mitään. Majassa oli toinenkin mies. Huomasin, että hän on Ruotsin armeijan sotilas, eversti. Huomasin, että miehet olivat humalassa. Siispä isoisä oli ollut jo jonkin aikaa majassa. Minä menin nukkumaan. Isoisä ja eversti pelasivat korttia. Isoisää eivät matkan rasitukset näyttäneet lainkaan vaivaavan.
Heräsin iltapäivällä. Isoisä ja eversti olivat umpihumalassa. Kuuntelin vuoteessa, kun eversti ja isoisä keskustelivat. Eversti valitti isoisälle:
— Minulla on Ruotsin tyhmin vaimo. Kaunis, mutta tyhmä.
Everstin vaimon ei sovi olla tyhmä!
— On minullakin vaimo, isoisä puhui.
— Tuo poika, joka tuolla nukkuu, on minun pojanpoikani.
Vaimoni Lea on jo syksyllä lähettänyt hänet etsimään minua. Se on Lean tapaista. Hän on hyvin hallitseva nainen. Minä olen aina rakastanut häntä parhaan taitoni mukaan.
— Mutta välillä pitää päästä maailmalle tuulettumaan. Kuljeksin vapaasti ja ostan nahkoja tehtaaseeni ja lomailen. Lähetän kortteja Lealle, että hän tietää missä kuljen. Kun olen poissa kotoa, Leaa suututtaa, kun hänellä ei ole ketään, jota saisi määrätä, isoisä puhui.
— Mutta en minä Leaa syytä. Nainen on sellainen, millaiseksi syntyy, isoisä päätti puheensa.
Käänsin kylkeä vuoteessa. Isoisä hiljensi ääntään ja sanoi:
— Aku on sitkeä poika. Minä tykkään siitä, mutta se tottelee vielä Leaa, se on pelon alla. Kukaan ei ole ennen saanut minua kiinni karkumatkoillani, mutta Aku on saanut minut kiinni jo kolme kertaa!
Nousin vuoteelta. Eversti ja isoisä tarjosivat minulle konjakkia ja ottaa piti. Kerroin, että minulla oli nälkä.
— Nyt lähdetään ravintolaan, isoisä sanoi.
— Minulla on moottorikelkka. Mennään sillä, eversti ehdotti.
Lähdimme matkaan. Lähimpään kaupunkiin oli monta kymmentä kilometriä. Minä ajoin, koska olin vähiten humalassa. Emme menneet tielle, vaan ajoimme tien reunalla, metsässä.
Vauhti oli hurja. Eversti istui takanani kelkassa ja isoisä oli pulkassa.
Äkkiä edessämme oli poroja. Yritin väistää, mutta vauhti oli liian kova.
Törmäsimme yhteen poroon. Pysähdyimme ja katsoimme, kuinka porolle oli käynyt. Se eli vielä. Isoisä pisti puukollaan poron kuoliaaksi ja heitti ruhon viereensä pulkkaan. Ja matka jatkui.
Illalla saavuimme kaupunkiin. Menimme hotelliin ja vaadimme kolmen hengen huoneen. Eversti tilasi huoneeseen konjakkia. Ravintola oli jo suljettu. Syömisestä ei tullut mitään. Jatkoimme ryyppäämistä aamuyöhön.
Kun heräsin, oli pimeää. Katsoin kelloani. Se oli yli kymmenen. Tajusin, että oli jo ilta. Olimme nukkuneet koko päivän.
Herätin isoisän ja eversin. Meillä kaikilla oli kiljuva nälkä. Yritimme päästä hotellin ravintolaan, mutta se oli jälleen suljettu.
Meille ilmoitettiin, että emme saisi enää mistään ruokaa.
— Onhan meillä pulkassa poro, sanoin isoisälle ja everstille.
Isoisä juoksi ulos. Hän veti poron pulkasta hotellin aulaan ja alkoi nylkeä poroa.
— Soittakaa paikalle kokki. Nyt syödään poroa, isoisä komensi.
Levitin pöytäliinoja lattialle. Eversti toi puukon, kirveen ja sahan. Tottuneesti isoisä kävi työhön. Poro oli jäässä. Isoisä poisti sisälmykset, irrotti nahkan ja paloitteli ruhon. Lihat olivat valmiina.Jäimme odottamaan kokkia.
Ovelle koputettiin. Sisään astui kokki. Hän katseli lihoja.
— Onpa hyvin teurastettuja lihoja. Valmistan herroille niistä maistuvan aterian, kokki sanoi.
Joimme taas konjakkia. Eversti rupesi muistelemaan sota-aikaa.
— Kävin sodan aikana Suomessa. Teidän armeijallanne oli erinomaiset saappaat. Vieläkö yhtä hyviä saappaita valmistetaan Suomessa? eversti kysyi.
— Ne saappaat olivat minun tehtaastani, isoisä sanoi ylpeänä. Voimme valmistaa niitä miten paljon vain.
— Hyvä. Tilaan Ruotsin armeijalle 10 000 kappaleen koe-erän, eversti sanoi.
Isoisä ja eversti löivät kättä ja päättivät kaupan.
— Herrojen ateria on valmis, kokki ilmoitti.
Kokki oli tehnyt herkullisen aterian. Söimme ja joimme. Pidimme maljapuheita. Joimme maljat naisille, Ruotsin ja Suomen armeijoille… Kun lopetimme aurinko nousi. Siksi viimeksi joimme auringon nousun maljan.
Aamulla eversti ja isoisä hoitivat saapaskaupan loppuun. Eversti soitti esikuntaan ja käski lähettämään rahaa. Isoisä soitti tehtaalle ja antoi työmääräyksen. Muutaman kuukauden kuluttua saappaat olisivat valmiita.
Ehdotin isoisälle, että soittaisimme kotiin isoäidille. Ihmeekseni isoisä suostui. Isoäiti oli vihainen. Hän määräsi meidät molemmat tulemaan heti kotiin. Isoisä tuli puhelimeen.
— Älähän, Lea, ärhentele. On vielä vähän asioita.
Tulen myöhemmin kesällä kotiin, kunhan ehdin, isoisä puhui. Isoäiti pyysi minut puhelimeen.
— Lähetän sisaresi hakemaan teitä, ellette pian ole täällä, hän uhkasi ja löi puhelimen kiinni.
Isoisä lauloi jotain laulua everstin kanssa. Samalla meille tuotiin lasku hotellissa asumisesta, syömisestä ja ennen muuta juomisesta. Eversti otti laskun ja sanoi:
— Te olette olleet Ruotsin armeijan vieraina. Minä maksan laskun!
11
Päätimme isoisän kanssa matkustaa yhdessä. Havaitsimme, että sisareni yrittivät löytää meitä, mutta he eivät onnistuneet.
Oleskelimme Ruotsissa ja Tanskassa. Kävimme jopa Belgiassakin. Elimme hiljaista ja vaatimatonta elämää. Mitä vähän tappelimme Belgiassa.
Lähettelimme kortteja kotiin. Yritimme rauhoittaa isoäitiä. Kotiin paluu peloitti meitä kumpaakin.
Aika kului hiljalleen. Kun kevät oli tullut, isoisä sanoi:
— Eiköhän lähdetä, Aku, Englantiin. Minun on ostettava lehmän nahkoja. Englannissa saa hyviä ja halpoja lehmän nahkoja.
Ja niin me lähdimme Englantiin.
Saavuimme Lontooseen, joka on Englannin pääkaupunki.
Isoisä halusi saunaan. Minun teki mieli elokuviin. Sovimme, että lähdemme omille teillemme ja tapaamme illalla hotellissa.
Kävelin Lontoon kaduilla. Eksyin siivottomaan elokuvateatteriin. Paikka osoittautui sikamaiseksi pornoteatteriksi. Väliajalla pari alastonta tyttöä näyttäytyi yleisölle.
Oli kylmä. Tytöt säälittivät minua. Tyttöparkoja paleli. Kun filmi loppui, kävelin ulos teatterista. Ajattelin, että nyt minulla on jotain kerrottavaa isoisälle. Hän oli ollut vain ikävässä saunassa, mutta minäpä olin ollut paheiden poluilla!
Palasin hotelliin. Isoisä odotti jo minua. Ennen kuin sain suuni auki, isoisä alkoi kertoa:
— Etpä usko, Aku, millaisessa saunassa olin. Ensin olin löylyssä ja menin pesuhuoneeseen. Ajattelin pestä itseni, mutta sinne tuli tyttö. Tyttö voiteli minut ruskealla liemellä ja huuhteli minut. Eikä se siihen jäänyt. Tyttö riisui housunsa pois ja ryhtyi tosi työhön. Ei Leakaan osannut nuorena sellaisia temppuja, mitäse tyttö teki…Jukra poika, mikä sauna!
— Millainen elokuva oli, isoisä kysyi lopuksi.
— Sellainen tavallinen, vastasin.
Minulla ei ollut enää kerrottavaa.
12
Aamulla vuokrasimme auton ja lähdimme ajamaan maaseudulle.
Englanti on kaunis maa. Ajelimme pienissä kylissä. Isoisä osti lehmän nahkoja. Hän oli taitava kauppamies. Isoisä valitsi parhaat nahat ja tinki halvan hinnan. Kun hän oli ostanut tarpeeksi, lähetimme nahat Suomeen ja päätimme pitää lomaa pari päivää.
Asuimme majatalossa, jonka nimi oli Kuunari ja Kukko. Teimme edelleen matkoja maalle. Ajoimme usein kanavan yli. Kanavassa kulki veneitä ja laivoja. Kanavan yli pääsi siltaa pitkin. Silloin kun laiva oli kanavassa, silta käännettiin sivuun.
Kanava ja silta kiinnostivat isoisää sen takia, että niitä hoiti kaunis nainen. Isoisä jutteli paljon naisen kanssa. Nainen kertoi, että hän oli joskus kovin yksinäinen kanavalla. Mutta silti hän ei vaihtaisi osaansa kenenkään kanssa, ei edes kuningatar Elisabetin kanssa. — Kelpo nainen, isoisä sanoi, kun lähdimme kanavalta.
Eräänä päivänä palasimme matkalta ja saavuimme kanavalle. Näimme, että silta oli auki, vaikka laivoja ei liikkunut kanavassa. Ihmettelimme asiaa hetken. Huusimme naista, mutta kukaan ei vastannut. Kävelimme sillan viereen ja näimme jotain kauheaa. Nainen oli jäänyt puristuksiin sillan ja kanavan portin väliin. Nainen oli elossa, mutta tajuton. Ryhdyimme heti pelastustoimiin.
Irrotimme naisen puristuksista ja kannoimme taloon.
Nainen tuli välillä tajuihinsa. Hän kertoi, että oli liukastunut ja pudonnut sillan ja portin väliin. Hän valitti vatsaansa ja menetti taas tajuntansa. Huomasimme, että naisen vatsa oli turvonnut ja kylkiluita oli poikki.
— On tehtävä leikkaus. Lämmitä vesi kiehuvaksi, sytytä tuli, etsi siimaa ja sakset. Isoisä teroitti puukkonsa, puhdisti sen tulessa ja aloitti leikkauksen.
— Sodan aikana oppi kaikenlaista, kun oli pakko, isoisä sanoi. Taitavasti hän suoritti leikkauksen ja ompeli lopuksi vatsan kiinni. Ihmeekseni totesin, että nainen eli yhä.
— Nyt on kiire sairaalaan, isoisä sanoi. Suljin sillan ja kannoimme naisen autoon. Isoisä ajoi. Vauhtimme oli hurja, mutta se ei tuntunut riittävän isoisälle.
Hän kiroili koko ajan, miten hidas auto meillä oli.
Veimme naisen sairaalaan. Lääkärit sanoivat, että isoisän leikkaus oli onnistunut. Se oli pelastanut naisen hengen. Nainen jäisi eloon ja parantuisi. Tyytyväisinä lähdimme paluumatkalle.
Matkalla poliisi pysäytti meidät. Poliisi pyysi isoisältä ajokorttia. Poliisi kertoi, että olimme hetki sitten ajaneetrunsaasti ylinopeutta, 150 km tunnissa! Isoisällä ei ollut ajokorttia. Selitimme, että olimme vieneet sairaalaanpahasti loukkaantunutta naista. Olimme juuri äsken leikanneet hänet. Siksi olimme ajaneet ylinopeutta. Poliisi katseli isoisän verisiä nyrkkejä. Hän ei uskonut meitä. Meidät pidätettiin ja suljettiin putkaan.
— Johan myrkyn lykkäsi, isoisä kiroili.
Isoisä kiroili koko yön. Hän haukkui poliisit ja huusi avukseen pirua ja Pyhää Sylviä. Hän uhkasi nylkeä poliisit, jotka vartioivat meitä. Mikään ei auttanut. Vietimme yön putkassa.
Tuomioiden julistaminen on Englannissa nopeaa. Seuraavana aamuna meitä kuulusteltiin ja meille luettiin tuomio. Saimme molemmat kuukauden vankeutta. Meillä olisi ollut mahdollisuus valittaa tuomiosta. Sairaalaankin olisi voitu ottaa yhteyttä. Mutta isoisä ei suostunut.
Isoisä jylisi tuomarille synkän uhkauksen:
— Jos tuomari joskus tulet Suomeen, nyljen sinut elävältä. Teen nahastasi köyden, johon hirtän loput englantilaiset!
Meidät suljettiin vankilaan. Meillä oli melko vapaat olot, Seliimme oli päivisin auki ja teimme työtä vankilan pesulassa. — Älä ole huolissasi, Aku. Me karkaamme täältä pian, isoisä rohkaisi minua.
13
Seuraavana päivänä pesulasta loppui saippua.
Vartija mietti, mitä pitäisi tehdä.
— Lähde vain hakemaan saippuaa. Minä vahdin vankeja,isoisä sanoi vartijalle.
Saippuan haku kesti pari minuuttia.
Vartija päätti luottaa isoisään.
Heti, kun vartija poistui, isoisä hyppäsi kärryn päälle, jossa oli puhdasta pyykkiä.
— Työnnä sinä kärryä, Aku. Menemme portista ulos ja sanomme vartijalle, että viemme pyykkiä kaupunkiin.
Työnsin kaikin voimin kärryä. Pääsimme ulos portista, kuten isoisä oli suunnitellut. Kun pääsimme pois vartijoiden näkyvistä, jätimme kärryt ja juoksimme.
Onneksi meillä oli omat vaatteemme. Kukaan ei tunnistanut meitä vankikarkureiksi.
Toisin kuin muut vankikarkurit, me menimme suoraan pankkiin.
— Nyt hommataan rahaa ja sitten mennään kotiin, isoisä sanoi.
Vankikarkurin ei sovi olla köyhä. Siksi nostimme paljon rahaa. Pankissa ei aluksi uskottu meitä. Isoisä käski soittamaan Helsinkiin. Helsingin pankki antoi luvan maksaa ja saimme rahat, 20 000 markkaa.
Tilasimme taksin.
— Aja, hyvä mies, nopeasti lähimpään satamaan.
Mutta ensin hommataan kortti ja lähetetään se Lealle. Ilmoitetaan, että ollaan tulossa kotiin, isoisä jutteli taksissa. Taksimies toi postikortin.
Isoisä kirjoitti:
»Hei, rakas Lea!
Englanti polttaa jalkojen alla.
Ajateltiin tulla kotiin.
Liikeasiat sujuneet hyvin.
Terveisin
Verneri ja Aku.»
Saavuimme satamaan. Englannista oli päästävä Ranskaan ja Ranskasta eteenpäin.
— Miten tämä onnistuisi? mietin. Emme voineet käyttää omia nimiämme, muuten meidät olisi pidätetty rajalla. Isoisällä oli valmis suunnitelma.
— Menemme pienellä veneellä Kanaalin yli salaa Ranskaan. Siellä hommaamme väärennetyt passit ja lennämme Suomeen. Yksinkertaista, isoisä sanoi.
14
Löysimme satamasta kipparin, joka veisi meidät salaa Ranskaan.
Purjehdimme yöllä. Yö oli tyyni. Makasimme kannella ja katselimme taivaan tähtiä. Mietimme, millaisen vastaanoton saamme kotona.
— Kova se on, kova. Koskaan Lea ei ole minua hellästi vastaanottanut. On tässä jännitystä edessä, isoisä puheli.
— Et usko, Aku, miten mies voi nauttia merestä ja tähtitaivaasta, isoisä kertoi.
Hän alkoi kertoa Jäämeren taivaasta. Isoisä sanoi, että joskus se oli ruma ja joskus uskomattoman kaunis.
Sitten isoisä nousi ylös ja sanoi: — Olisiko kuolema tulossa, kun tällaisia puhun. Vai olisiko Lean vuoro ensin? Soisin, että Lea kuolisi ennen minua. Minulla on vielä niin paljon iloja, joita en ole kokenut. Lea olisi joutilaampi lähtemään!
Pääsimme hankaluuksitta Ranskaan. Maksoimme kipparille ja ajoimme junalla Pariisiin, Ranskan pääkaupunkiin.
Sieltä alkaisi matka kotiin.
15
Väärennettyjen passien saaminen kesti muutaman päivän. Viimein saatoimme lähteä kotiin.
Nousimme Finnairin koneeseen. Kone lensi ensin Tukholmaan ja sieltä Helsinkiin. Söimme hyvin ja joimme runsaasti konjakkia. Olimme aika riehakkaita, kun saavuimme Helsinkiin.
Otimme taksin lentokentältä ja ajoimme talomme eteen. Iloisuus ja riehakkuus oli hävinnyt. Olimme hiljaisia ja totisia poikia.
— Nyt kai on mentävä sisään, isoisä sanoi.
— Niin kai, vastasin. Seisoimme kuitenkin paikoillamme. Sisälle meno pelotti. Asuntomme näytti autiolta.
— On jo kesäaika.
Jospa naiset ovat kesämökillä. Mennään kysymään talonmieheltä, ehdotin isoisälle.
Talonmies kertoi, että isoäiti ja muut naiset olivat kesämökillä.
— Eräs sukulaismies on kuitenkin asunut asunnossanne pari päivää. Päästin hänet sisään, kun tuo näytti teidän näköiseltänne, talonmies sanoi isoisälle.
Ihmettelimme, kuka oleili asunnossamme. Varmaan joku huijari, koska meillä ei ollut miespuolisia sukulaisia.
Menimme sisään. Löysimme nojatuolista komean keski-ikäisen miehen. Tunsimme hänet heti.
— Poikani Julius, isoisä huusi. Minä huusin:
— Isä!
Halasimme toisiamme. Tapasin ensi kertaa isäni. Isoisä katseli poikaansa, joka katseli minua. Hymyilimme kaikki. Minusta tuntui, että tulisin hyvin toimeen tämän miehen kanssa.
Isoisä oli liikuttunut.
— Kaikkea sitä sattuu. Sotaan kadonnut poika palaa kotiin.
Isäni kysyi, mistä olimme tulossa.
— No, me kävimme vähän siellä ja täällä. Nyt olemme tulossa Pariisista, isoisä vastasi.
— Kerro sinä, missä olet ollut kaikki nämä vuodet!
Isoisä haki kaapistaan ison pullon konjakkia.
— Naiset ovat kesämökillä. Ehdimme sinne myöhemminkin. Nyt sinä, Julius, saat rauhassa kertoa, mitä olet hommaillut.
Maistoimme konjakkia ja sytytimme sikarit.
— Niin, se onkin pitkä juttu, isäni aloitti.
— Jos muistatte, minä katosin sodassa vuonna 1944 kesällä. Sen jälkeen olen käynyt yhdessä ja toisessa paikassa. Aikaa on ollut…
Свежие комментарии